Valohämy : taide, maisema ja maailmanloppu

Maria Matinmikon tuorein teos Valohämy on ”kontemplatiivinen teos olemassaolon kauneudesta, outoudesta ja tuhosta”. Se sisältää Matinmikon kirjoittamien tekstien lisäksi hänen itsensä ottamia maisemavalokuvia ja kuvataiteilija Sami Jalosen piirustuksia. Teoksesta on olemassa myös Matinmikon itsensä lukema äänikirja, joka on Jari Kohon läpisäveltämä äänitaideteos. Sitä en ole kuullut, joten pitäydyn kirjassa.    Tekstiltään Valohämyn kuvataan käyttävän ”tarinan, runon, autofiktion ja esseen lohkareita”. Käytännössä tätä voi lukea runokirjana, jossa on lyhyiden katkelmien seassa vähän pidempiä proosarunoja. Osa teksteistä vaikuttaa autofiktiivisen omakohtaisilta, osassa on kieltämättä esseemäistä pohdiskelua, tosin hyvin tiiviissä mitassa eikä asiassa pysytä pitkään ennen kuin ajatus taas nyrjähtää toiseen asentoon, toiseen näkökulmaan.    Valohämy on ennen kaikkea kokonaistaideteos. Siitä on kovin vaikea sanoa mitään spesifiä. Se on elämys, josta voi poimia monia teemoja. On estetiikkaa, maailmanlopun tunnelmaa, yleistä outoutta, viittauksia moneen suuntaan – ja lähdeluettelo! – ja paljon hämmästeltävää.    Valohämyn äärellä olisi helppo nostaa kädet pystyyn ja sanoa ”en tajua”, mutta jos kirjan maailmaa kohtaan suhtautuu avoimesti, sen sivuilta löytyy paljon mielenkiintoista. Itse kaipaan hieman enemmän konkretiaa ja kosketuspintaa, joten minut Valohämy jätti hieman etäälle. Se ei nouse suosikkiteosteni listalle, mutta tutkimusmatkana ja kokemuksena tämä taiteen, maiseman ja maailmanlopun elämys oli kiinnostava.   

Suuren tähde arvoitus kukoistaa tällä erikoisella eväsretkellä, jolla etsimme suhdetta sekä itse retkeen että eväisiin. Ei muuta. Chiaroscuro ei ole pimeyden tai kirkkauden kauneutta vaan molempia: toistensa läpi liukuvien sävyjen viistoa hehkua.