Ankkuripaikka

Ennen Tanssiva karhu -projektiani Pentti Holappa oli lähinnä nimenä tuttu Ystävän muotokuvan Finlandia-palkinnon myötä. Ankkuripaikka on Holapan 14. runokokoelma ja ilmestynyt yli 40 vuotta esikoiskokoelman Narri peilisalissa (1950) jälkeen, osana Holapan tuottoisampaa myöhäiskautta.

Runokirjojen takakannet kertovat harvemmin mitään kovin yksityiskohtaista; tästä löytyy sentään luonnehdinta, jonka mukaan “tummasävyisessä yön ja kuoleman runoteoksessa maailma näyttäytyy kylmänä, sattumanvaraisena paikkana, jossa lohtua on niukalti”. Mikäköhän runoilijan on tällaiseen synkkyyteen ajanut? Toki Holappa oli kokoelman ilmestyessä yli 60-vuotias, eli menetyksiä ja hyvästejä on varmasti jo osunut kohdalle (“Toistaiseksi vanhenen liukumalla enkä huomaa sitä itse”).

Ehkä tämä kaikki yö ja kuolema jätti minutkin kylmäksi, sillä kokoelma ei nyt ihan onnistunut puhuttelemaan minua. Muutama koskettava kohta kuitenkin löytyi ja tuli muistilapuilla merkityiksi. Nimiruno “Ankkuripaikka” on yksi niistä. “Asiat tapahtuvat selityksiä pyytämättä, nokkakolareissa / tehdään ruumiita ja lohdutusta anotaan. Se on elämää.”, mutta lopulta “[...] Taivas on sekin tyhjä, / tähdet koristeita. Myrskyn silmässä avautuu ankkuripaikka, / pelkkä olemassaolo, ihme.”

Tällaista pientä toivonpilkahtelua kaiken synkkyyden keskellä onneksi on. Kuten tämäkin, “Nyt olen”-runosta: “Meri on tyyni tänä yönä. Kuolema ei tietääkseni / uhkaa ketään heistä, joille sydämeni värjyy”. Kuolemaa henkivä kuvastokin on kaunista. Kokonaisuudesta jää kuitenkin etäinen olo.

Opettelen puhumaan vaikenemalla.
Rantakallio on toistanut yhtä lausetta
kaksikymmentätuhatta vuotta: Olen.