Esseitä eläimistä

Se, mitä eläimille tehdään, on väärin.

Tähän yksinkertaiseen ajatukseen tiivistyy Elisa Aaltolan teos Esseitä eläimistä. Aaltola on kirjoillaan ja teoillaan noussut suomalaisen eläinten oikeuksia puolustavan ajattelun kärkeen. Edellinen teos Häpeä ja rakkaus : Ihmiseläinluonto oli vaikuttavaa luettavaa, eikä tämä uusi esseekokoelmakaan jätä kylmäksi. Elisa Aaltola tarjoilee taas kerran vahvaa ajattelua ja ravisuttavia näkemyksiä.

Kuten esseemuotoon kuuluu, Aaltola yhdistelee kirjoituksissaan henkilökohtaista ja yleistä. Teoksessa kulkee vahvasti mukana Aaltolan oma henkilöhistoria pienessä maalaiskylässä kasvavana lapsena, joka herää eri kohdissa huomaamaan eläinten kohteluun liittyviä paradokseja, vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia.

Oman taustansa lisäksi Aaltola pureutuu armottomasti ajankohtaisiin eläinkysymyksiin. Miksi ratkaisu pienpetorautoihin astuneelle karhulle aina tappaminen eikä koskaan auttaminen? Miksi susia metsästetään säälimättömästi? Miksi ylipäänsä ratkaisu jokaiseen eläinongelmaan on aina eläimen tappaminen? Aaltolan vankasti faktoihin perustuva teksti tekee kyllä harvinaislaatuisen selväksi, mikä on se todellinen haittaeläin, jonka toimintaa pitäisi rajoittaa.

Olen varma, että Aaltolan teksti herättää joissain lukijoissa syyllisyyttä, raivoa ja muita epämiellyttäviä tunteita. Aaltola kertoo esseissä, millaista palautetta on vaikkapa somekirjoittelustaan saanut. Nämä tekstit ovatkin varmasti vaikeaa luettavaa, sillä ne saattavat ravistella ihmisen käsitystä itsestään hyvänä ja inhimillisenä ihmisenä. Onko hyvä ihminen todellakin osa tällaista julmuuden, tappamisen ja väkivallan koneistoa? Kirjan sisältö saa takuuvarmasti monen lukijan defenssit siilipuolustukseen. Metsästäjillä aivan varmasti; toiset taas saattavat nyökytellä Aaltolan kuvaamille metsästyksen julmuuksille, mutta suhtautua torjuvasti ruoantuotantoon.

Nykyisenkaltaisen toislajisten eläinten tehotuotannon hyväksyminen edellyttää joka tapauksessa sitä, että muut eläimet kuin ihmiset nähdään jotenkin perustavanlaatuisesti erilaisina kuin me ihmiset. Ihmisen ylivertaisuuteen luottavien kannalta on valitettavaa, miten tiede osoittaa jatkuvasti, miten myös muunlajiset eläimet ovat yksilöitä, joilla on mieli, tietoisuus ja monia perinteisesti vain ihmisen etuoikeudeksi katsottuja ominaisuuksia. Aaltolakin puhuu kirjassa johdonmukaisesti eläimistä yksilöinä, tietoisina ja mielellisinä, siinä missä ihmisistä. Puhetapa pistää ensin silmään, mutta tuntuu pidemmän päälle luontevalta.

“Usko mitä tahdot, mutta me olemme eläimiä selvästi älykkäämpiä ja siksi arvokkaampia kuin eläimet.”
Saako kympin oppilas siis syödä seiskan oppilaan?
“Älä saivartele. Ymmärrätkös, kun ihminen on moraalinen. Se tekee meistä erityisen arvokkaita ja antaa meille oikeuden hyödyntää muita eläimiä.”
Me saamme olla väkivaltaisia muita kohtaan, koska olemme niin moraalisia? Eihän tuossa ole mitään järkeä.
“Sinun kanssasi on kyllä mahdotonta keskustella.”

Lapsi, aikuinen tai vanhus voi kasvaa ymmärtämään: me emme ole jumalia, valtiaita tai ainoita älyllisiä ja itseisarvoisia yksilöitä vaan inhimillisiä eläimiä, joilla on vielä paljon opittavaa siinä, miten kohdella ei-inhimillistä sukuamme.