Ihmissyöjän ystävyys

Marjo Niemi on ollut tämän vuoden löytöjä; luin keväällä tuoreimman Kuulemisen, ja nyt on kaikki viisi romaania luettu. Tämä viimeiseksi jäänyt Ihmissyöjän ystävyys nousee Kuulemisen ohella suosikikseni Niemen tuotannosta.

Ihmissyöjän ystävyys kertoo kirjailijasta, jonka paras ystävä Sonja on tehnyt itsemurhan tuntemattomaksi jääneistä syistä. Ystävän kuolema antaa potkua luomistyöhön: nyt on aika kirjoittaa todellinen eurooppalainen suurromaani, tapauskertomus Lapinlahden sairaalan viiemisestä psykiatrista ja viimeisestä potilaasta. Tähän potilaskertomukseen kytkeytyy sitten laveasti koko Euroopan kammottava historia.

Sonja pelasti kirjailijan lapsuuden köyhistä ja ankeista oloista Helsingin rikkaiden ihmisten hienostoelämään, jossa kirjailija on edelleen vuosia myöhemmin ulkopuolinen ja samalla riippuvainen itseään rikkaampien almuista. Miksi Sonja teki näin? Kirjailija ei ole koskaan pohtinut kysymystä tarkemmin, ja nyt on aika.

Kirjailija raivoaa, pauhaa ja riehuu. Hän on täysin pitelemätön, kohtuuton ja vimmainen. Tämä kohtuuttomuus on juuri se juttu, joka minua Niemen kirjoissa niin viehättää. Vaikkapa tämä aivan perusteltu ja tavallinen reaktio siihen, kun kotibileissä “joku viheliäinen toukka” pistää Coldplayta soimaan:

Minä kaadun mustaan ja kovaa. Tasapainoperiaate kehittyi 1700-luvun aikana suuntaan, jossa suurvaltojen väliset eturistiriidat tasattiin kolmannen osapuolen kustannuksella. Hörppään tölkistä, hiukan lorahtaa rinnuksillekin. Kuivaan suuni kädenselkään. Olenko minä Puola? Minä olen Puola, joka ilmansuunnasta suurvalta armeija tanassa kävelemässä yli.

Ihmissyöjän ystävyys