Ilmaan uurtuva

Kristiina Wallin on jo parikymmentä vuotta sitten esikoisensa julkaissut runoilija, joka on julkaissut runokokoelmia tasaisesti muutaman vuoden välein, pari kirjeteosta ja yhden romaaninkin. Minulle tämä seitsemäs runokokoelma Ilmaan uurtuva on nyt ensimmäinen tuttavuus Wallinin tuotantoon.    Kokoelman takakansi lupaa ”haipuvia teräväpiirtokuvia sumusta, lehtivihreästä, kielestä ja ajasta”, teoksen avaava ja ensimmäistä varsinaista osiota edeltävä runo taas ”saniaismusiikkia” ja “käpyjen ja kaarnan arkkitehtuuria”. Vahvasti luontoaiheiden parissa siis ollaan, kuten ensimmäisen osion ”Lingvistinen ehdotus” -runotkin linjaavat: “Tavoitella kieltä, joka asettuu samaan sukuun lintujen kielen kanssa.”    Näitä ensimmäisen osan runoja voi hyvin lukea posthumanistisesti; mitä kaikkea on mahdollista, kun tarkastellaan ihmistä laajemmin kieltä ja arkkitehtuuria. Paljon! Asioita voi yrittää ymmärtää määrittämättä niitä liian tiukasti.   

Kirjoituksen tai puheen kääntöpuolella on toisin havaitsemisen mahdollisuus, aavistus erillisyyden purkautumisesta esim. sateen lehvästöliike: kasvillisuuden nahkea ja sitkeä kuituisuus. 

“Ei minua kiinnosta tarina, vaan halkeama / joka syntyy, kun todellisuus pakotetaan kieleksi”

kimalaisen jälki ilmassa tai iholla, uurtuva.