Imago

Veera Antsaloon tutustuin sattumalta kirjaston hyllystä löytyneen Pölyn historian myötä. Sittemmin olen lukenut myös romaanin Fernanda. Antsalon tuorein runokokoelma on tämä vuonna 2018 ilmestynyt Imago.

Tyyli on tuttua Antsalon muista teoksista, mutta on siinä jotain tuorettakin. Imago on monipuolinen runokokoelma: osin se soljuu proosarunon pitkinä kappaleina, osin taas on lyhyempää säettä sisennyksiin ja runsaine tyhjän tilan käyttöineen. Välillä se nojaa visuaaliseen kikkailuun ja typografisiin oivalluksiin. Ne ovat toimivia: teoksen sivuilla kohtaa muutaman ilahduttavan tavan ilmaista asioita. Yleisestikin kirja on kaunis, kiitos Jenny Saaren.

Mitähän tässä sitten tapahtuu? Sepä onkin hyvä kysymys. Ainakin kokoelma on täynnä toistuvia motiiveja ja teemoja. Henkilöt putoavat hihoistaan, asiat periytyvät ja keriytyvät, ne ovat, olisivat voineet olla, eivät ole. Kohinaa, lasia, heinää, flanellia, kvintessenssiä.

Nimi on jonkinlainen vihje: “imago” on erityisesti perhosista puhuttaessa muodonmuutosten ketjun lopullinen vaihe. Teoksessa esiintyy kolme päähenkilöä, “tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar, jotka voi niin halutessaan nähdä saman henkilön eri rooleina ja kehitysasteina. Jokaisella roolilla on omat puitteensa: “tyttö” asuu sukutalossa, jonka linnut valtaavat, Filmitähti puutarhan ympäröimässä villassa seuranaan loputtomiin flanellikerroksiin kääriytynyt puutarhuri ja Kuningatar monen tuhannen neliömetrin palatsissaan.

Taustalla humisee tasainen maailmanlopun tunnelma: kaikki on jatkuvasti vinksallaan, tektonisen liikkeen kohteena, romahduspisteessä, muuttumassa pulveriksi. Kokonaisuus on kaikkiaan hurmaava muodonmuutos. Antsalo on kiehtova kirjailija; täytyypä kaivella luettavaksi vielä Antsalon esikoiskokoelma Sähkökatkoksen aikaan.

Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja tähti alkaa hiljalleen laajentua ja muuttua punaiseksi. Määrätyllä hetkellä, joka on protoni ja neutroni ja elektroniverho, kaikki rakennelmat raukeavat, ikkunat, ovat ja peilit, joista valoa nyt yleensä tulee, haihtuvat. Hulmuavat osat menevät seinänrakoon, joka ei mitään kerro, ei sitäkään että seinä on jo kadonnut: “,,:.;,,,;;;;;;;;;;;;...”;,:.”