Ja pimeässä minä alan rakastaa

Anna Sjövall on ympäristötieteilijä, jonka esikoisrunokokoelma Ja pimeässä minä alan rakastaa on. Kuten kirjoittajan ammatista voi arvata, kokoelmassa sivutaan ympäristökysymyksiä. On vienoa kritiikkiä brasilialaista naudanlihaa kohtaan, kuvaus aukirevitystä suosta, hakkuuaukeasta.    Ympäristökysymykset eivät kuitenkaan nouse kokoelman keskeisimmäksi teemaksi. Ytimeen asettuu uusperhe, miehen ja lasten elämään asettuminen, jopa perhejoulu mummilassa, mukana myös lasten biologinen äiti. Keskiluokkainen uusperheasetelma tulee kuitenkin ravistelluksi. Siihen liittyy myös hiven työelämää ja niitä ympäristökysymyksiä. Runoissa sivutaan myös saattohoitoa ja vanhuuteen kuolemista. Neljännessä osiossa on kaunis kohtaus suvun matriarkan viimeisistä ajoista.    Kokoelman rakenne herättää hieman kysymyksiä. Runot on jaettu neljään numeroituun osioon, joiden perässä on erikseen nimetty viides osio, ”Lehmus kukkii”. Jäin pohtimaan osioiden keskinäistä suhdetta ja sitä, miksi viides on noin erotettu muista. Miten se vaikuttaa lukemiseen? Kysymys jää vähän auki.    Runot joka tapauksessa toimivat. Niissä on viehättäviä kuvia ja mielenkiintoisia aiheita. Kokoelman ihan jokainen kulma ei minulle aukea, en ole aivan varma runojen kertojista ja tapahtumista, mutta en toisaalta välitä niin paljon. Ymmärtäminen on yliarvostettua, tunnelman aistiminen riittää. Ja pimeässä minä alan rakastaa on oikein mainio esikoiskokoelma ja tunnelmaltaan kiinnostava ja aiheiltaan puhutteleva. 

Tuosta vain
he löysivät piilopaikkani
mitätöivät turvavälit
alkoivat kasvattaa kiinnikkeitään
ja pimeässä
minä alan rakastaa
etkä sinä tiedä tästä mitään