Joku menee aina ensin

Joskus tulee hauskoja yhteensattumia. Nyt sellainen oli, kun luin lähes peräjälkeen kaksi runokokoelmaa, joiden taustalla on vanhemman menetys. Tällä kertaa se ensin mennyt oli Tuija VälipakanSaari josta olen poissa, jonka ytimessä oli isän poismeno. Anja ErämajanJoku menee aina ensin taas on saanut alkusysäyksensä äidin haurastumisesta, hapertumisesta ja lopulta kuolemasta.   

Äiti katoaa. Haurastuu, huokoistuu, murentuu, nyhtöäiti. Äitirakennelma sortuu. Hajoaa, leviää häilyvään holtittomaan omalakiseen olemattomuuteen. 

“Jatkan siitä mihin äiti jäi.”

“Olen tullut rannalle opiskelemaan ajankäyttöä, merellä ei ole kiire minnekään”

“Tämänkö ympärillä pitää nyt pyöriä, olen kuin mykkä vatsastapuhuja.”

Elämä, tarkkarajainen suttu.