Julkisia salaisuuksia

Alice Munro on yksi Kanadan kansallisaarteita, äärimmäisen luotettava kirjailija, jonka novellikokoelmista tietää aina, mitä saa: vähäeleisiä kertomuksia, joiden juoni on toissijaista ja pääosassa on jonkinlainen oivallus. Tässä Munroa on verrattu Tšehoviin. Munro kirjoittaa kuitenkin lähes yksinomaan naisnäkökulmasta.

Kuten aina, tässäkin novellikokoelmassa ollaan vankasti Ontariossa. Varhaisimmat tarinat sijoittuvat 1800-luvun puolelle, tuoreimmat sen verran pitkälle 1900-luvulle, että uudelleenkouluttautuminen tietokonemyyjäksi on ajankohtaista. Novellit nivoutuvat osin toisiinsa, monet niistä sijoittuvat Carstairsiin kaupunkiin ja niissä esiintyy samoja henkilöitä. Kokoelman kantavana teemana on rakkaus ja sen vaikutukset ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa “Tuulentupia” pääosassa on Louisa, joka työskentelee Carstairsin kirjastonhoitajana ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän saa kirjeen haavoittuneelta sotilaalta, Jack Agnew'lta, joka asioi kirjastossa ennen päätymistään sotaan. Kirjastonhoitaja oli jäänyt Agnew'n mieleen, joten hän kirjoittaa tälle, Louisa vastaa ja näin alkaa jonkinlainen kirjeromanssi. Pari vuotta myöhemmin sodan jälkeen Louisa, joka edelleen asuu Kauppahotellissa, kertoo toiselle hotellivieraalle tarinaa siitä, mitä sodan loputtua tapahtui, kun sotilas palasi takaisin Carstairsiin – ja meni naimisiin aivan toisen naisen kanssa. Tarinaan palataan vielä parilla eri aikatasolla ja eri näkökulmista, ja juuri se Munrossa onkin niin ihastuttavaa.

Tarinoissa kiehtoo myös niiden epämääräisyys. Kaikkea ei todellakaan kerrota sellaisenaan, juuri niinkuin se tapahtui. Selvimmin tämä näyttäytyy “Albanialainen neitsyt”-novellissa, jossa kerrotaan tarinaa Albaniassa syrjäseuduilla matkaillessaan ryöstetyksi tulleesta naisesta, joka päätyy asumaan pieneen albanialaiskylään. Tätä tarinaa kertoo Carstairsissa kirjakaupan pitäjälle omaperäinen Charlotta. Tapahtuuko tarina todella Albaniassa? Sitä lukija ei lopulta voi tietää.

Alice Munro on todella taitava rakentamaan novellejaan. Tarinat ovat helppolukuista tekstiä, liikkuvat enimmäkseen hyvin pienissä, arkisissa ja kotoisissa ympyröissä, eivätkä sinänsä kerro oikein mistään – mutta samalla ne ovat täynnä herkullisia merkityksiä. Kuten Hannu Sinisalo Kirjavinkit.fi:n arviossaan osuvasti sanoo: “Munron tarinat ovat hyvin hienovaraisia, eikä tarinan tärkein käänne ole varmastikaan kaikkien lukijoiden mielestä samassa kohdassa.”

Keltaisen kirjaston kirjojen kansiliepeissä on usein vähän tarpeettomankin pitkät ja perusteelliset juonitiivistelmät. Tällä kertaa ei ole sitä huolta, että tiivistelmä paljastaisi liikaa kirjan sisällöstä; päinvastoin, kansiliepeen tekstillä ei nimittäin tunnu olevan juurikaan yhteyttä näihin novelleihin.