Kaiuttimessa peipot

Riika Helle-Kotkan neljäs runokirja Kaiuttimessa peipot tarjoilee kattauksen haikuja ja tankoja. Runojen kuvasto yhdistelee suomalaisuutta ja nojatuolimatkailua Japanissa. Yleisesti ottaen pidän onnistuneimpina niitä, joissa suomalaisuus näyttäytyy parhaiten. Runojen japanilainen kuvasto tuntuu paikoin vähän matkailumainosmaiselta, vaikka Helle-Kotka sanookin jälkisanoissaan haluavansa valottaa myös maan kääntöpuolta kiiltokuvien takaa. Kuvasto tuntuu silti vähän tavanomaiselta.    Minua vähän tökkii laiska taivuttaminen tavumäärän vuoksi, tällaiset “meidokahvilaan / laulamaan sisäkön kaa”, “moikkaan robottii”, “haavan hahtuvat / maalaa unikuvia”. Eipä näitä onneksi enempää ollutkaan, mutta ennemmin joustaisin tavumäärästä tai keksisin toisen tavan ilmaista, kuin käyttäisin tällaista muusta tyylistä poikkeavaa puhekielistä muotoa. Ei tanka siihen romahda, jos jollain rivillä on seitsemän tavun sijasta kahdeksan; muoto on kuitenkin jonkunlainen sovellus jo siinä kohtaa, kun kieli vaihtuu japanista suomeksi.    Latteimmillaan runot ovat tasapaksuja, muodoltaan toisteisia. Parhaimmillaan näissä runoissa on kuitenkin hienoja kuvia. Joskus yhdistyy molemmat: “kuikka uikuttaa / järvenpinta väreilee / usva levitoi”. Helposti tunnistettava, viehättävä kuva – mutta tämä toistuva subjekti-predikaatti-rakenne kaipaisi minusta vähän ravistelua. Väistämätön vertailukohta on vasta lukemani Niklas SalmenValotusaika, jossa muodon hallinta on terävämpää.    Valituksen aiheista huolimatta Kaiuttimessa peipot oli miellyttävä tuttavuus, joka kannatti kyllä lukea. Muodon kanssa vain voisi saada enemmänkin aikaan, pelkkä tiukka tavujakoon kiinnittyminen ei itsessään tee hyvää tankaa tai haikua.   

oksan rasahdus
hiljaisessa metsässä
räjähtää ydinpommi