Kasvaa ihmisen kaltaiseksi

Ensimmäinen huomio Minna Väisäsen esikoisrunokokoelmasta on sen epätavallinen koko. Kirja on A4-kokoa, mikä tuntuu suoraan sanottuna kummalliselta. Etenkin runokirjoissa on tottunut huomattavasti pienempään muotoon. Ainakin sivuilla on runsaasti tilaa hengittää.

Kokoelma on jaettu viiteen osaan. Ensimmäinen, ”Menneisyys”, kertoo toisteisella, hajoamisen, hapertumisen ja tuhoutumisen kuvia tulvivalla kielellä perheen särkymisestä. Toinen osa, ”Varjokuvia”, viittaa kenties menneisyyden traumojen liukenemisesta vähän kerrassaan vain varjokuviksi. ”Hengitys sisään – ja vihdoin – ulos. / / Vain varjokuvia olette / minulle / nyt.”

”Ihmiskohtaloita” piirtää pari vähän haaleaa ihmiskuvaa, eikä totta puhuakseni kovin pitkälle aukene. ”Ilosta” on kokoelman muita runoja selvästi valoisampi ja lennähtää jopa tanssimaan. ”Kirjoittaa tanssista, / sanoittaa liikettä, / sanoittaa liikkeen virtausta / tila-ajassa.” Lopuksi ”Teksti Kuva” sisältää muutaman kuvallisemman runon.

Valitettavan kylmäksi Kasvaa ihmisen kaltaiseksi minut jättää. Runot eivät kosketa, eikä lukukokemuksesta jäänyt mieleen oikein mitään pysyvää. Runojen kuvastossa ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa tai huomionarvoista, ei sellaisia oivalluksia, jotka olisivat pysäyttäneet lukiessa.