Katkaistut tulppaanit

Esikoiskokoelmallaan Tiiliskivi- ja Katri Vala -palkinnot voittanut Reetta Pekkanen on julkaissut nyt kolmannen kokoelmansa. Edeltäjiensä tapaan se on Poesian julkaisema ja istuu tyyliltään Poesian vähäeleiseen runouskäsitykseen. Ihan niukinta fragmenttia ja aforistisuutta se ei kuitenkaan edusta.    Nimessä jo kukkii ja viherrys jatkuu kokoelman sivuilla. Runoissa esiintyy runsaasti huonekasveja ja erilaista kasveihin ja niiden hoitamiseen liittyvää kuvastoa. Kasvien takana on masentuneisuutta, alakuloa. “Tauotonta tihkusadetta, lakoniaa / kasvoillaan hädin tuskin huomaa / sormien ja ajatusten nihkeää tahdittomuutta”, tai “ei tee mieli mitään. Mieli ei tee / sen ainoaa tehtävää: jotakin vain.”    Katkaistujen tulppaanien maailma on vähän raskas ja uupunut. Kulttuuritoimituksen Anna Hollingsworth kuitenkin huomauttaa, ettei tätä välttämättä tarvitse lukea masennuskuvauksena: ”hämäryys, mielen sisälle sukeltaminen ja sinne jumittuminen eivät vaadi tätä tulkintaa”. Hollingsworthin kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että Pekkasen epävarmuus on kiehtovaa. Kuvasto on kiinnostavaa ja sanoilla ja käsitteillä leikittely tuo runoihin myös kepeämpiä sävyjä.    Tämä on niitä kokoelmia, joiden kohdalla mieleni tekisi vain siteerata arvio täyteen herkullisimpia säkeitä. Pekkanen on todella osannut asetella sanansa kiinnostavalla tavalla. Katkaistut tulppaanit on siinä määrin puhutteleva kokoelma, että Pekkasen aikaisemmat kokoelmat on otettava lukulistalle oitis.   

Olin ikään kuin kadonnut. Minua etsittiin
tutuista paikoista, mutta en tullut ollenkaan vastaan.