Kuka tappoi isäni

Ranskalainen Édouard Louis on tullut tutuksi suomalaisillekin lukijoille yhteiskunnallisista teoksistaan, joissa hän käsittelee oman elämänsä kipupisteitä tavalla, jotka heijastuvat yleisemmiksikin näkökulmiksi. Niin tässäkin teoksessa. Kuka tappoi isäni kuvaa, miten Louis käy tapaamassa vakavasti sairasta isäänsä pitkän tauon jälkeen. Louis yrittää ymmärtää, miten isästä tuli sellainen kuin tuli.

Louisin lapsuudessa isä oli uhkaava, tuomitseva hahmo, joka ei hyväksynyt poikaansa. Louisin olisi pitänyt olla enemmän kuin muut pojat, vähemmän tyttömäinen ja homo. Samalla isä kuitenkin – lopulta – hyväksyi poikansa, rakasti itsekin tanssimista nuorempana, liikuttui kyyneliin oopperaa kuunnellessaan ja piti Céline Dionista. Mistä tämä kaikki ristiriitaisuus?

Louis löytää syitä toisaalta kulttuurista, toisaalta politiikasta. Ranskalaisen työväenluokan maskuliinisuuden kulttuuri on ahdas vankila, jossa miehelle on tarjolla vähänlaisesti mahdollisuuksia ja monet näistä vaihtoehdoista ovat miehille haitallisia. Ihanne siitä, että tosimies ei kouluja käy, ei oikein palvele miehiä maailmassa, jossa kouluttamattomille sopivat hommat vähentyvät jatkuvasti.

Louis antaa myös täyslaidallisen ranskalaisille poliitikoille, jotka säätävät lakeja tietämättä tai välittämättä päätöstensä seurauksista. Kuinka päätökset poistaa lääkkeitä julkisten korvausten piiristä tai heikentää vähimmäistoimeentulotukea heijastuvat huono-osaisimpiin ihmisiin. Kuinka Macron leikkaa kaikista köyhimmiltä viisi euroa kuussa, koska viisi euroahan on pikku juttu. Samalla kevennetään kaikista rikkaimpien verotusta.

Politiikka ei muuta heidän elämäänsä, ei juuri millään tavalla. Sekin on merkillistä: he osallistuvat politiikantekoon, vaikka politiikka vaikuttaa heidän elämäänsä vain vähän. Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Kuka tappoi isäni