Kukkiva nahka

Janika Haatajan esikoiskokoelman alussa on kokoelman nimi useammalla kirjasimella. Ne ovat tuttuja tyylikirjasimia, kuten Comic Sans ja Jokerman. Nimiölehdelle on valittu kirjasimeksi kestosuosikki Papyrus. Taitto on runoilijan itsensä käsialaa – Haataja on graafinen suunnittelija, joka on opiskellut pakkausmuotoilua ja brändäystä – ja siten mikään tästä ei ole vahingossa tapahtunutta.    Mielenkiintoni on siis herätetty; sen tosin teki jo kokoelman kiinnostava kansi, Haatajan käsialaa sekin. “Alussa on valo ja sitten halu askarrella. / Sakset, paperia, sakset / Liimaa valuu tähtien selkäytimistä”. Kukkivan nahkan maailma on ”täynnä tilpehööriä”, tämä kokoelma on kitschiä, kollaasia, rumia fontteja, sieltä täältä poimittuja asioita. “Harvoin muut syövä sitä mitä tarjoan.”    Kokoelman lähin vertailukohta löytyy mielessäni Instagramin meemitileistä. Niiden hyperaktiivinen kuvasto sopii hienosti yhteen Kukkivan nahkan absurdin poukkoilun kanssa. Ei tässä mitenkään koko ajan tunnu olevan oikeastaan mitään tolkkua, mutta ajatuksen lento on silti omalla oudolla tavallaan viehättävää. “Mitä ovat nuo asiat joista ei osaa edes googlata?”    Kukkiva nahka on kokoelma, josta nauttiminen edellyttää hyvää sietokykyä sille, ettei tajua. “Lisää terhin rantapyyheitä, / pakko olla random!” Tekstissä on iloa, jonka mukaan heittäytyminen tuntuu hyvältä. Se tuo mieleen flarfin; olisin ehkä halunnut nähdä mukana vielä enemmän omituista matkaan tarttunutta ainesta, tavaramerkkejä ja brändejä. Nyt sellainen materiaalia jäi kokonaisuudessa aika ohueksi. Siinä olisi ollut vielä lisäpotentiaalia.    Kokonaisuus on kuitenkin sillä tavalla kiehtova, että jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä Haataja seuraavaksi tekee.