Kuusi katsetta kokoelmaan

Gösta Serlachiuksen taidesäätiö perustettiin vuonna 1933 hoitamaan ja ylläpitämään vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876–1942) keräämää taidekokoelmaa. Akseli Gallen-Kallelan kuolema vuonna 1931 oli saanut Serlachiuksen, Gallen-Kallelan ystävän ja mesenaatin, ajattelemaan omaa kuolemaansa. Mitä taidekokoelmalle kävisi siinä vaiheessa?    Tuolloin Serlachiuksen kokoelmassa oli aikansa nykytaidetta: useita teoksia Gallen-Kallelalta, Emil Wikströmiltä ja muilta taiteilijoilta, jotka nyt mielletään Suomen kuvataiteen kultakauden klassikoiksi. Mutta mitä kokoelmalle tapahtuu, kun sen luoja kuolee? Mihin suuntaan kokoelman pitäisi lähteä kehittymään?    Muun muassa näitä kysymyksiä pohdiskelee Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen tämän teoksen avaavassa kirjoituksessaan, joka käy läpi Serlachiuksen taidesäätiön vaiheita sen perustamisesta tähän päivään asti. Jätän tarkemmat vaiheet kirjan sivuille ja hyppään tähän päivään: vuonna 2013 säätiölle valmistui kokoelmapoliittinen ohjelma, jonka mukaan kokoelmaa on sittemmin kehitetty. Sivonen esittää omana näkemyksenään Serlachiuksen säätiön kokoelman kehittämiselle seuraavanlaiset puitteet:   

1. Säätiö kerää vanhaa ja uutta koti- ja ulkomaista taidetta, kuten Serlachiuksen aikaankin. Paino on laadussa, ei määrässä.
2. Kokoelman identiteettiä halutaan ylläpitää, eli uusien hankintojen on oltava jossain suhteessa aikaisempaan. Kokoelmasta ei pidä tulla yleiskokoelmaa.
3. Alkuperäistä kokoelmaa kartutetaan harvoin; se on jo nyt hyvä dokumentti Serlachiuksen keräilijäidentiteetistä. Nykytaiteen osuus kokoelmasta kasvaa ja saakin kasvaa.
4. Aikalaistaiteen osalta kokoelmassa on aukko 1940-luvulta 2000-luvun alkuun, kun uutta taidetta hankittiin hyvin vähän. Tätä aukkoa ei pyritäkään paikkaamaan.

Tarja Talvitien

Kymmenen polkua kokoelmaan

Helena Hännisen

Nimeään kantava

Kuusi katsetta kokoelmaan

Aamukahvit kaupungin katolla