Läpileikkaus

Ruotsalaisen Lydia Sandgrenin (s. 1987) esikoisteos voitti vuoden 2020 August-palkinnon. Sitä on myyty hurjan paljon ja se on saanut kriitikot lähes poikkeuksetta puolelleen. Tällainenhan on omiaan rakentamaan lukijallekin ennakko-odotuksia. Omaa suhtautumista kirjaan peilaa väistämättä sen yleiseen menestykseen.

Läpileikkaus on melkoinen tiiliskivi. Sivuja isokokoisessa kirjassa on yli 700, äänikirjana yli 32 tuntia, joten tarinaa piisaa. Kirjan päähenkilö on viittäkymppiä kiperästi lähestyvä ruotsalainen kustantaja Martin Berg. Martin on menestynyt kustantajana ihan mukavasti, mutta miestä vaivaa oman kirjailijanuran vaatimattomuus. Se suuri romaani jäi tekemättä, eikä pitkäaikainen hanke oman suosikkikirjailijan elämäkerrastakaan ole toteutunut.

Martinin rakkain ystävä on Gustav Becker, tunnettu taiteilija. Göteborgin kadut ovat täynnä näyttelyjulisteita, koska museoon on tulossa Gustavin suuri retrospektiivi. Gustav itse tosin on tavalliseen tapaan taas jossain kadoksissa. Kolmikon täydentää se paras katoaja, Martinin vaimo Cecilia, joka viisitoista vuotta sitten lähti yllättäen pois, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. Kotiin jäivät Martinin lisäksi silloin kolmivuotias poika Elis ja noin kymmenvuotias tytär Rakel, joka nyt parikymppisenä nousee yhdeksi kirjan näkökulmahenkilöistä.

Mutta ihan todella paljon tämä kirja kyllä kertoo Martinista ja Gustavista. Martiniin varsinkin ehdin kyllästyä, tuskastua, tympääntyä ja väsyä. Sandgren kirjoittaa sivukaupalla nuoren Martinin nais- ja kirjallisuuskuvioista ja vanhemman Martinin nais- ja kirjallisuuskuvioista, sivukaupalla tupakointia ja kaljanjuontia Göteborgin kuppiloissa 1970-luvulla. Miksi nuori naiskirjailija haluaa kirjoittaa näistä pölyisistä vanhojen ukkojen kliseistä? Martin ei ole millään tavalla kiinnostava tyyppi. Ilahduin valtavasti, kun jossain sivulla 287 tarina sai mielenkiintoisen käänteen, kun Rakel – jota äidin katoaminen on luonnollisesti jäänyt vaivaamaan suuresti – tekee yllättävän havainnon. Valitettavasti sen jälkeen menee taas joku parisataa sivua, että siinä päästään eteenpäin. Rakelista kertovat osat olivat kirjan parasta antia.

Sandgren kirjoittaa kyllä sujuvaa tekstiä, eikä tämän pitkän kirjan lukeminen loppuun mikään mahdoton urakka ollut. Kirjoittaminen ilmeisesti oli melkoinen työmaa: luin Sandgrenin kirjoittaneen tätä kymmenen vuotta. Jos kirjan henkilöistä pitää, heidän elämäänsä saa mukavan syvän sukelluksen. Sikäli en siis ihmettele, että kirja on ollut Ruotsissa suosittu. Liikkuminen eri aikatasoilla on sujuvaa, vaikka lukija saakin välillä olla vähän tarkkana; Sandgren ei suoraan sano, missä milloinkin mennään. Läpileikkaus on sopivasti joutuisa lukuromaani, sopivasti kirjallisesti fiksu. Lukija saa mukavasti yhdistellä pisteitä, mutta toisaalta kirjassa ei lopulta ole mitään kovin vaikeaa. Miksei tällaisella voittaisi Suomessakin Finlandiaa, kliseisyydestä huolimatta. Minä taivun lopulta varovaisen myönteiselle kannalle: tyyliltään kiinnostava, aiheeltaan tympeä, mutta kokonaisuus kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin.

Kirjan kansikuva on mielenkiintoinen. Kovin taiteellinen kyllä, joskin kirjassa Gustavin kuvataide on lähes valokuvantarkkaa muotokuvataidetta. Siihen kansikuvan tyyli ei oikein istu. Katselin GoodReadsista kirjan eri kansikuvia ja täytyy kyllä sanoa, ettei joukossa ole yhtään, joka minusta sopisi kirjalle. Tämä kotimainen kansi on paremmasta päästä. Alkuperäinen ruotsalainen on aivan mitäänsanomaton, englanninkielinen kammottava, italialainen on jonkun ihan toisen genren teos. Jostain syystä tämä kirja ei ole oikein taipunut luonteviksi, näyttäviksi kansiksi.