Lukijan ABC-kirja

Opiskelin aikoinaan yliopistossa hieman kirjallisuustiedettä, mutta en päässyt siinä kovin pitkälle. Nyt olen palannut avoimeen yliopistoon kirjallisuustieteen pariin. Ensimmäisen johdantokurssin kurssikirjana on tämä klassikko 25 vuoden takaa. Muistan Lukijan ABC-kirjan hyvin opiskeluajoilta, jolloin muun muassa valvoin Tampereella kurssikirjalukusalia.

Alaotsikko lupaa kirjan olevan johdatus ”kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin”. Kuinka nykyinen on 25 vuotta sitten ilmestynyt kirja on hyvä kysymys, mutta paljoltihan tässä käsitellään kirjallisuudentutkimuksen perusteorioita, jotka kehiteltiin kymmeniä vuosia sitten, joten niiltä osin kirja lienee yhä relevantti. Suurta pätevyyttä tämän aiheen arviointiin minulla ei ole, mutta kun tätä kerran käytetään yhä yliopiston kurssikirjana – täydentäen toki uudemmalla materiaalilla – olettaisin, että tieto on sinänsä pätevää.

Teoksessa aloitetaan 1800-luvulta, jolloin kirjallisuustiede eriytyi omaksi tieteenalakseen. Romantiikan aika, kansallisuusaate ja positivismi johtivat biografisen kirjallisuudentutkimuksen syntyyn. Tässä teoriassa nojataan yhdenlaiseen ketjupäätelmään: suuret kirjailijat ovat tärkeitä, koska he ovat luoneet kansallisesti tai inhimillisesti merkittävän tuotannon, ja teokset puolestaan ovat tärkeitä, koska suuri kirjailija on ne luonut. Teoksilla ei ole niin väliä; tutkimus oli enemmän kiinnostunut suurten kirjailijoiden elämäkertatietojen pienimmistäkin hippusista.

Tällainen näkemys kuulostaa vähän pöljältä, joten ei ihme, että sen vastareaktioksi nousi uuskritiikki. Se on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kirjallisuudentutkimuksen teoria, jonka pääpaino on tekstissä itsessään. Menetelmänä oli lähiluku, äärimmäisen huolellinen ja yksityiskohtainen lukeminen. Tämä on niin raskasta, että tutkimussuunnan pääpaino oli ymmärrettävistä syistä runoudessa.

Venäläinen formalismi ja strukturalismi kiinnostuivat kirjallisuuden rakenteista. Mitä on se kirjallisuudellisuus, joka erottaa kirjallisuuden arkiviestinnästä? Venäläiset formalistit tarkastelivat erityisesti vieraannuttamisen keinoja. Jaottelussa tarinaan – tapahtumiin, joista kerrotaan – ja juoneen – siihen, miten tapahtumat taiteellisesti järjestellään – formalistit loivat kerronnan tutkimuksen perusteet. Strukturalistit puolestaan kiinnostuivat merkeistä ja merkityksistä ja hakivat laajempia rakenteita yksittäisten teosten taustalla.

Strukturalismista päästiin sitten jälkistrukturalismiin ja dekonstruktioon. Dekonstruktiossa tarkastellaan teksteihin kätkeytyviä vastakohtaisuuksia, niiden hierarkisia rakenteita ja sitä, mitä kätkeytyy marginaaleihin ja jätetään sanomatta. Tekstiä voidaan lukea sitä itseään vastaan. Tämä ajattelutapa on vaikuttanut suuresti moniin jälkistrukturalismin jälkeen tulleisiin kirjallisuusteorioihin, kuten feministiseen, jälkikolonialistiseen ja ekokriittiseen teoriaan.

Kun huomio on kiinnittynyt vuoroin tekijään ja tekstiin, on kai ilmeistä, että jossain kohtaa joku huomaa tutkailla lukijaakin. Dekonstruktiossahan lukija pääsee jo toimimaan aktiivisesti, eikä vain passiivisena vastaanottajana. Tutkijat alkoivat pohtia lukemisen prosessia. Lukijahan joutuu esimerkiksi täydentämään paljon aukkopaikkoja lukiessaan, mikä tahansa kaunokirjallinen teksti jättää sanomatta hyvin paljon. Jotkut aukoista ovat olennaisia, jotkut yhdentekeviä, ja lukijan on erotettava nämä. Samaa teosta voidaan myös lukea monin eri tavoin, riippuen lukemisen ajankohdasta tai lukijan muusta kontekstista.

Lukijan ABC-kirja on parisataasivuinen teos, siis varsin tiivis paketti. Se on enimmäkseen oikein sujuvaa ja luettavaa tekstiä. Käsittämättömäksi se muuttuu lähinnä käsitellessään kaikista vaikeimpia teorioita. Siis tähän tapaan:

Merkkien merkitys ja niiden merkitsevyys on mahdollista siksi, että Saussuren mukaan merkin funktio on täysin riippuvainen sen suhteesta muihin merkkeihin ja siitä, että se eroaa muista merkeistä.

Lukijan ABC-kirja