Luonnon mukaan

W. G. Sebald aloitti kirjallisen uransa tällä runokokoelmalla vuonna 1988. Sen käännösten kanssa saatiinkin odotella hetki: englanniksi se saatiin vasta Sebaldin kuoleman jälkeen vuonna 2002 ja Kari Aronpuron suomennos ilmestyi vasta 2022. Sebald onkin ollut paremmin tunnettu esseistisistä romaaneistaan.    Aika proosallinen tämä runokokoelmakin on. Se jakautuu kolmeen osaan, joista jokainen kertoo eri henkilöstä. ”Kuin lumi Alpeilla” on kuvaus renessanssimaalari Matthias Grünewaldista (n. 1470–1528), jonka taiteessa näkyi vielä keskiaikaisen uskonnollisen taiteen estetiikka. ”Ja jos jäisin äärimmäiselle merelle” kertoo luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stelleristä (1709–1746), joka on monille suomalaislukijoille tuttu stellerinmerilehmän löytäjänä. Merilehmistä ei puhuta, mutta Stellerin matkoista Venäjän syrjäseuduille Vitus Beringin seurassa kylläkin.    Kolmannessa osassa ”Synkkä yö väistyy” pääosassa on sitten Sebald itse, siinä kirjallisessa muodossaan, jossa tämä autofiktiivinen hahmo Sebaldin romaaneissakin esiintyy. ”Historian suurmiehet ja minä”, tulee mieleen, mutta toisaalta – niinhän sen kuuluu mennä, että jokainen on itselleen elämänsä tärkein henkilö.    Tyyli on siis pitkää proosamaista vyörytystä, joka on vain jaettu säkeisiin. Ihmeempää mittaa tässä ei ole, eikä kovin omaleimaista rytmiäkään: tätä lukisi suhtkoht sujuvasti suorana proosanakin. Otetaan malliksi katkelma Grünewald-osiosta:   

Todennäköisesti Grünewald on maalannut luonnon mukaan
tuonpuoleisesta lankeavan valon
viimeisen häivähdyksen,
ja muistuttanut katastrofaalisesta vajoamisesta yöhön,
sillä vuonna 1502, kun hän työskenteli
Bindlachissa Fichtelgebirgen juurella
pystyttämässä Lindhardtin alttaria,
liukui 1. lokakuuta kuun varjo
yli itäisen Euroopan eteläisestä Puolasta
yli Lausitzin, Böömin ja Mecklenburgin,
ja Grünewald, joka toistuvasti oli tekemisissä
Aschaffenburgin hoviastrologi Johann Indaginen kanssa,
on varmaan matkustanut ottamaan vastaan tätä
monien suuresti peläten odottamaa
auringonpimennyksen vuosisataistapahtumaa
ja ollut todistamassa sairaan maailman salamyhkäistä
menehtymistä,
kun aavemainen illantulo
keskellä päivää valahti kuin heikotus
ja taivaan kaaressa
yli sumurintamien ja pilviseinämien,
yli kylmän ja raskaan sinisen,
tuli näkyviin liekehtivä punainen
ja alkoi vaeltaa ympäriinsä värejä, jollaisia
silmä ei ollut nähnyt ja joita maalari 
ei enää sen koommin saanut muististaan. 

Luonnon mukaan