Menettämisestä, säilyttämisestä

Monipuolisen kirjailijan Vilja-Tuulia Huotarisen kuudes runokokoelma Menettämisestä, säilyttämisestä ei kovin kaukaisissa sfääreissä liitele. Kanteen on kuvattu esimerkiksi sakset, veitsi, lyijykynä ja lapanen. Arkisia asioita! Kokoelma jakautuu kahteen osaan, jotka ovat luontevasti ”Menettämisestä” ja ”Säilyttämisestä”.    Menettämisessä kirjoitetaan paljon siskosta ja siskolle. Sana on aina lihavoituna säkeissä; kyse on merkittävästä henkilöstä. Puhutaan paluusta lapsuuden ympäristöön, menneeseen, lapsuusmuistoihin. Niihin liittyy menettämistä, irti päästämistä. Onko se kuolemaa vai muuta etäisyyttä, jää vähän epäselväksi, mutta joka tapauksessa runoissa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla lapsuudenkokemukset, niihin palaaminen ja kuolevaisuuden pohdiskelu.   

Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme
konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä. 

[l]avalle kannetaan / kunniakirjoja, seppeleitä, adresseja. / Mikään niistä ei vaadi tekijän läsnäoloa.”

Kirjojen kaipuu

Olen kirja, minulla on ruumis, jätän jälkiä.
Ei haittaa, vaikka sanat vievät harhaan.
Kysymys on lajin säilymisestä.