Musta

Maria Matinmikon väritrilogian avausosa Valkoinen (ntamo, 2012) sai laittamaan trilogian muutkin osat varaukseen. Seuraava oli tämä Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013). Onko tämä nyt sitten ylipäänsä runoutta? Kustantajan puolesta tätä kuvaillaan fragmentaariseksi romaaniksi. Ehkä tämän voi kuitenkin proosarunoudeksi laskea, sen verran runollista teksti on. Romaanina tätä voi yrittää lukea, mutta ei se ihan helppoa ole.

Mutta se määritelmistä. Mitä tämä sitten on syönyt? Teos koostuu “Romaani”-nimikkeen saaneesta kolmiosaisesta kokonaisuudesta, jota ympäröi kuusi “Ruumis”-nimen saanutta lyhyttä tekstiä. Näissä tekstissä näkyy sitä teoksen nimen mustaa.

Ruumiin pimeys on pikimustaa. Itsessään vaeltava ja alati hereillä oleva pimeys. Mysteeri. Asumus. Itsestäänselvyys. Sisäpuolen vieraus, elämää kannatteleva tuntemattomuus, minun ruumiini.

“Mustuus kulminoituu kahden ulottuvuuden väliin: maan mullan ja silinterihatun. Näiden välissä toteutuu hiilinen, rakeinen, silkkinen ja rytmikäs mustuus.”

Aika ei kulje eikä kierrä. Se on laakeaa kuin iho, pelto tai uni. Kellumme ajassa ja samalla luomme sitä. Vanha ihminen taitaa olla vuori. Kerrostunutta tiiviiksi puristunutta aikaa. Sellainen arvokas ulottuvuus. Nuoruus voi olla niin typerää ja itsekästä. Vanhuus vastustaa kiirettä. Se puskee sitä voimalla kauemmas.

Kun ihminen kuolee, tapahtuu jotain, mitä toinen ihminen ei voi kuvailla eikä tietää.

Mustan

Musta