Neitsytlento

Runoilija Riikka Ulannon ensimmäinen romaani on ulkoisilta piirteiltään lähellä runoteosta. Vain satasivuinen romaani on pieni teos, jonka kieli on runollista ja luovaa. Sisältö kuitenkin ravistelee. Kirja kertoo nuoresta naisesta, Kaisusta, jolla menee lujaa. Mutta hänhän on kuuluisa ja siksi hänet on tuotu hotelliin piiloon faneilta. Hotellissa on mukavaa, siellä on seurana Erik Satie ja John Bonham ja ketä muita.

Niin. Lukijalle on hyvin pian ilmeistä – ja Kaisullekin myös, jollain tasolla – ettei Kaisu jaa ihan samaa todellisuutta meidän muiden kanssa. Neitsytlento onkin neitsytlento hulluuteen, kuvaus psykoosista ja ihmismielen hauraasta ja sekavasta puolesta. Millaista on elää, kun oma käsitys todellisuudesta ei vastaa yhteistä, jaettua käsitystä, ja kun tulee tuomituksi sen vuoksi.

Todellisuuden hajoamisen kuvaaminen voisi olla raskasta luettavaa, mutta Ulannon tekstissä on vauhtia ja kepeyttä. Kirja on myös sopivan tiivis tällaiselle surrealistisuuden ja oman todellisuuden asteelle. Tämän mittaisena Neitsytlento on napakka annos Kaisun omaa kieltä ja maailmaa, siihen ehtii uppoutua uppoamatta kokonaan. Lukija pääsee sekä hulluuden aalloille että selväpäisempiin hetkiin, joissa temppuillaan, että vapauduttaisiin sairaalasta ja temppuillaan, ettei jouduta takaisin.

Vertauskuvien käytöstä rapsahtaa lisäaikaa, kuvallisuus muutenkin on arveluttavaa, vapaa assosiaatio on maniaa, arkikonkretian ylittävä niin ikään, suorasanaisuus aggressiivisuutta, fragmentaarisuus ja neologismit skitsofrenian oireita. Tämä on kiellettyjen kielioppi.

Neitsytlento

Kaikki on niin suunnattoman kaunista, ettei sitä voi kivutta kestää, ei ihme, että sekosin. Sillä nyt kerron salaisuuden: elämä on jumalattoman kaunista. Sitä ei voi kestää sekoamatta. Miten kaunis oli kuun spottivalo, miten kaunis Schneewittchenin iho. Kaikkea tätä en voinut kestää, se tiivistyi minuun.