Nousevan auringon talo

Nousevan auringon talo (Tammi, 1997) on Sirkka Turkan kymmenes runokokoelma. Se seurasi Tanssivan karhun voittanutta Sielun veli -kokoelmaa. Tyyliltään se onkin samankaltainen kuin edeltäjänsä; tästä onneksi puuttuvat englanninkieliset osiot.

Tematiikka on lukemistani Turkan runokokoelmista tuttua: on eläimiä, erityisesti koiria ja hevosia, ja tummanraskaita kuoleman ja uskonnon kaikuja – “Tietämykseni on pinnallista, murhe syvää.” Tähän on helpo mieltää ympäristöksi sellainen vähän ränsistynyt mummonmökki tai vanha maalaistalo, kuten vaikka tässä runouden luonnetta käsittelevässä purskahduksessa:

Hän avasi oven ja siitä huolimatta
puhui hartaasti. Siis että runous
on täyttä mielettömyyttä, niinkuin mieli,
joka on koko ajan auki, hölisee
kylähullu, niinkuin puut kasvavat mielettömästi
aina ylöspäin ohi välikaton, täynnä
sahajauhoja, tuulta, ampiaisen pesiä,
yli talojen, kylien,
pilvien teitä kauas etäisyyksiin.

Huone avaruudessa

Komeetat ovat köyhiä, pelkkää lunta jäätä ja pölyä,
täysikuu vain kylmä kova reikä taivaassa.
Sano koiralle, että koskaan ei ole ollut mitään.
Se kumartaa, niiaa ja hymyilee. Lohduta sitä.