Pelattu elämä : Miten pelit tekivät minusta minut

Pitkän linjan pelikirjoittaja Aleksandr Manzos on käsitellyt teoksissaan pelejä monista eri näkökulmista. Tällä kertaa lähestyminen on hyvin henkilökohtainen: alaotsikko Miten pelit tekivät minusta minut kertoo kirjan lähtökohdista.    Teos jakautuu neljään osaan. ”Binääri” käsittelee sukupuoli-identiteettiä, sukupuolirooleja ja sitä, miten pelit mahdollistavat kokeilut identiteeteillä. ”Avatar” pohdiskelee pelihahmoihin, avatareihin, liittyviä kysymyksiä ja suurten tarinoiden tietokoneroolipelejä. ”Zen arcade” unohtaa ne suuret tarinat ja keskittyy refleksinomaiseen toimintaan, jota pelit voivat myös tarjota. Mitä se antaa pelaajalle? Lopuksi ”Pelaajat ja gamerit”-osio käsittelee pelaamiseen toisinaan liittyvää portinvartijuutta ja halua kontrolloida sitä, kuka on oikea pelaaja ja mitä ovat oikeat pelit.    Kattaus on kiitettävän monipuolinen ja sen verran syvälle henkilökohtaisiin kokemuksiin menevä, että kirja pääsee koskettamaan. Sukupuoli-identiteetistään epävarman nuoren pelimaailmassa tekemät tunnustelut ja performoinnit sukupuolen parissa tulevat lähelle. Tästä päästään tarkastelemaan pelikulttuurin kehitystä: ”Tietenkin se, että löytää itselle jotain sopivaa, vaatii sitä, että on mistä valita. Eikä valinnanvaraa ole aina ollut.” Manzos kuvaakin lyhyesti, miten pelihahmojen valikoima on vuosien varrella laajentunut.    Manzosin näkökulmat ovat kiinnostavia ja monipuolisia. Tämä on kirja peleistä, mutta myös syvällisistä henkilökohtaisista pohdiskeluista. Kirja kiinnostaa varmasti peliharrastajia, mutta siihen kannattaa tutustua, vaikka pelimaailma olisi vieraampikin. Silloin se voi olla antoisampikin: jos pelien vetovoima ei ole valmiiksi tuttua, Manzos onnistuu avaamaan hienosti mahdollisuuksia, joita erilaiset pelit tarjoavat. On hauskaa ja valaisevaa, miten Manzos intoilee sekä lähes puhtaasti tarinaan perustuvista visuaalisista novelleista kuin hyvin mekaanisista bullet hell -räiskinnöistä. Pelimaailmasta on moneksi, se tästä kirjasta aukeaa kyllä hyvin.   

Olin aiemmin kiinnostunut peleissä ensisijaisesti siitä, mitä ne ”tarkoittavat” eli millaisia tarinoita ne kertovat. Nyt kiinnostukseni ja yleisesti koko katsomisen tapani on liukunut eri suuntaan. Pelit voivat ”tarkoittaa” sitä, millaisia narratiiveja niihin on kudottu, mutta myös sitä, millaista toimimisen ja olemisen tapaa ne välittävät. 

Disco Elysium

Jokaisen pelin takana on toinen ihminen, joka haluaa näyttää minulle jotakin. Minä otan sen vastaan, annan sen vaikuttaa ja puran sen sitten ulos omalla tavallani, hieman muuteltuna. Se on osallistumista yhteiseen projektiin, jossa pelit tukevat ja parantavat elämää eivätkä näivetä sitä.