Pysty hiljaisuus

Runojen parissa monessa mukana olleen Miia Toivion runokokoelma Pysty hiljaisuus (2013) herättää heti nimellään kysymyksiä. Se on myös esineenä viehättävä. Pienen kirjan kansikuva kuvaa sinivihreään veteen vajoavaa peuraa, jonka staattisessa asennossa on jotain häiritsevää. Kirjan taitto on kaunista, pääasiassa proosarunoa olevat tekstit on aseteltu sivun keskelle levein marginaalein. Lopputulos on hyvin esteettinen.

Teos viittaa Julia KristevanMustaan aurinkoon ja T.S. EliotinAutioon maahan. Ei mitään hyväntuulen runoutta nämä viittaukset, eikä ole Pysty hiljaisuuskaan. Runokokoelma on luonteeltaan aika vaikeaselkoinen ja monitulkintainen, mutta runojen minäkertoja tuntuisi olevan esikuviensa tapaan luopumisen ja menetyksen äärellä.

Joskus lumi tulee äkisti, putoaa ihoon.

Toistuvasti putoaa, putoaa selittämättä, ehkäisemättä.

Minun iholleni putoilevat sormenpäät.

Minun iholleni putoilevat painajaiset. Painavat aseet.

Katariina Kaarlela

“solmitun kielen läpi täytyy ruumiin ponkaista tahtoon”

“Halusin kuunnella häntä, mutta hän ei puhunut.”

Pysty hiljaisuus

“Seison parkkipaikalla, on jonkinlainen yö, monet asiat ovat jonkinlaisia. Juuri nyt ei tunnu miltään. Hän kursii kasaan katsetta, minä revin kahtia.”