Särö pimeydessä

Kirjasarjan edetessä arvioiden kirjoittaminen käy työläämmäksi. Mitä sanottavaa on vielä sarjan yhdeksännestä osasta? Kukaan tuskin hyppää tässä vaiheessa kyytiin, tai ei ainakaan olisi mitään syytä. Kirjoitanpa silti: ehkä tämä arvio innostaa jonkun tarttumaan sarjaan sen ensimmäisestä osasta alkaen, kun tietää, että hyvää riittää ainakin yhdeksän osaa.    Sitä nimittäin riittää. Louise Penny jatkaa vahvasti. Edellinen osa, Murhan alkusointu, oli eriskummallinen rikostapaus, murha munkkiluostarissa, mutta siinä kiinnostavinta oli se, mitä murhan taustalla tapahtui. Siinä Armand Gamache työskenteli vielä apurinaan Jean-Guy Beauvoir. Nyt tilanne on toinen: koko Gamachen murharyhmä on hajotettu ja tilalla on kaikenlaista sekundapoliisia. Sûréten johto vihaa Gamachea. Onneksi luotettava Isabelle Lacoste on vielä Gamachen rinnalla.    Gamache saa hieman ennen joulua tutkittavakseen murhan. Se ei varsinaisesti hänelle kuulu, mutta kun asiaan kytkeytyy Three Pinesin väkeä ja Montréalin poliisikin on jo lomatunnelmissa, Gamache ottaa tapauksesta kopin. Vanha nainen on kuollut, murhattu, ja pian paljastuu, ettei hän ole ihan kuka tahansa. Hän on yksi Ouellet'n viitosista, erittäin kuuluisasta luonnollisesti alkunsa saaneesta ja elossa selviytyneestä viitosjoukosta. Kaikki muut viitosista ovat jo kuolleet vanhuuttaan, vain Constance oli jäljellä. Miksi hänet haluttiin murhata?    Rikos on sinänsä yksinkertainen murha, mutta koska siihen liittyy paljon vanhoja asioita, selvittely vie aikaa. Kaiken taustalla jauhaa Gamachen uraa tuhoava koneisto, joka poliisin johtajan Sylvain Francoeurin johdolla yrittää musertaa Gamachea palasiksi. Mutta kuka on Francoeurin yläpuolella? Keneltä hän ottaa käskynsä?    Kirja on yli 600-sivuisena melkoinen tiiliskivi. Tällä kertaa sarjan suomennosvuorossa olevalla Timo Korpilla on riittänyt työtä, mutta hyvin hän on tehtävästään selvinnyt. Kirja on Pennyn aiempien romaanien tapaan koukuttava ja sivut kääntyvät kyllä kuin itsestään, kun Gamache selvittää murhajuttua ja käy omaa hiljaista taisteluaan olemassaolonsa ja murhaosastonsa puolesta. Tilanne näyttää kovin lohduttomalta, mutta lukija, joka tietää Louise Pennyn kirjoittaneen sarjaan tähän mennessä jo lähes 20 kirjaa, osaa arvata, että vanhalla ketulla on vielä ässiä hihoissaan. Gamache kyllä nousee.    Penny on ehkä päässyt jo vähän eroon tavastaan vaihtaa asiayhteyttä salamannopeasti kahden kappaleen välissä; se ei pistänyt silmääni kuin kerran-pari, ja silloinkin oltiin kirjan intensiivisimmillä hetkillä, missä nopeat leikkaukset tilanteesta toiseen kuuluvat asiaan, vaikka sellainen ei kirjassa niin hyvin toimikaan kuin elokuvassa. Jälleen kerran jään odottelemaan syksyä uteliain mielin. Särö pimeydessä paketoi yhden useamman kirjan mittaisen juonikaaren mallikelpoisesti, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä uutta syksyllä ilmestyvä Kohtalokas kotiinpaluu aloittaa. Edelleen annan vankan suosituksen tälle huikean hyvälle dekkarisarjalle, joka kannattaa aloittaa ensimmäisestä osasta Kuolema kiitospäivänä.