Titaanidisko

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini SilverinTitaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Silja Järventaustan

“Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti”

Janne Löppösen

Titaanidisko