Valonhetki

Olli Sinivaara on näitä runoilijoita, joihin tutustuin Tanssiva karhu -projektini myötä – Puut oli ensimmäinen voittaja sen jälkeen, kun luin kaikki siihen mennessä palkitut. Erinomainen kokoelma jätti halun tutustua Sinivaaran tuotantoon tarkemmin ja nyt kirjastotarjonnan satunnaistekijä toi lopulta luettavakseni Valonhetki-kokoelman vuodelta 2009. Se on, näemmä, kolmas osa trilogiasta, mutta ehkäpä runouden kohdalla tällainen trilogiallisuus ei varsinaisesti aseta vaatimuksia oikeassa järjestyksessä lukemisesta.    Valonhetkessä Sinivaara kirjoittaa sekä proosamaisempaa runoa että perinteisen oloista parisäettä. Parisäkeissä on oivaltavaa säkeenylitystä, ja varsinkin teoksen ensimmäisen osion runot ovat puhuttelevaa tekstiä, jossa on kiinnostavaa luontokuvausta.   

Kuljemme ja kuulemme, miten metsä elää,
miten vihreys hengittää ja tuskin kuiskaa,

kun puhumme tiedämme puheen olevan
tuulta ja veden läikettä, taivaan kirkkautta

johon aina kirjoitetaan vain sama laulu,
lyhyt tokaisu kuin kulkematon linnunrata:

polkuja ja vuoria kyllä riittää, maa kantaa,
kädet ja jalat ainoat asiat, kirveet ja kuvat. 

“keksii itsensä keksii nämä ei mitenkään erityisen historialliset hetket, / keksii näkymättömän joka syöksyy läpi silmien läpi ikkunan läpi pilvien,”

“latvusseinämän kullasta leikataan pisara”

Puihin