Vasemman käden runot

Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija; Vasemman käden runot on hänen yhdeksäs runokokoelmansa. Sen lisäksi on syntynyt useita romaaneja ja novelleja sekä pitkä lista erilaisia lastenkirjoja. Itse olen onnistunut ohittamaan Katajavuoren tuotannon lähes täysin, mutta ihastuttava Mennään jo kotiin -kuvakirja ja sen jatko-osa Mennään jo naapuriin ovat sentään tuttuja.    Mutta nyt sitten tuorein runokokoelma, joka on saanut nimensä runoilijalle sattuneesta tapaturmasta. “Ylitän vilkkaan valtakadun / maa on jäätä ja soraa, / kiiruhdan kuulemaan lyömäsoittajaa / Kiiltävä saappani liukuu / pitkin märkää mustaa iljannetta” alkaa runo nimeltä ”Värttinäluu”. Niinpä sitten runoillaan vasemmalla kädellä!    Vasemman käden runot on sellainen runokokoelma, jossa ei ole varsinaisesti mitään yhtä teemaa tai punaista lankaa – tai minä en ainakaan sellaista löytänyt. Sen sijaan kokoelma tarjoaa sekalaisen aihekattauksen ja runoja siitä, mitä nyt mieleen juolahtaa. Otsikkotasolla suosikkini on ”Aarne-setä istahti Sääksmäen ojaan odottamaan seuraavaa linja-autoa”, koska miksipä ei, niin kai sitä tehdään, jos linja-auto menee nenän edestä. “Se nyt on oikeastaan sama, missä ihminen on”.    Oivallista ajattelua näissä runoissa on, paljon hyviä hetkiä. Iloisuutta ja leikkisyyttä, vakavienkin asioiden lomassa, kuten ”Mitä tarvitsen”-runossa, jossa ulkoilmajoogaa häiritsee puita kaatava metsuriporukka. “Haistan pilkottujen mäntyjen tuoksun. / Lapsena juoksentelin isän kanssa metsässä, kun isä kaatoi puita. / Nyt isä on vanha ja lukee Ikipuita.”    Vasemman käden runot on pätevän, kokeneen runoilijan kädenjälkeä. Luotettavaa, hyvää työtä; tätä on ilo lukea ja havainnoida, mitä eteen ilmestyy.   

Ei ollut tapahtumia, pikemminkin hyvin tärkeitä aihioita,
kuin alkuräjähdys ilman maailmankaikkeutta.