Zeta: Uskallatko pelata?

Heli Koskisen ensimmäinen lastenkirja Zeta : uskallatko pelata? kertoo nuoresta Zetasta, joka kilvoittelee nettipelin ykkössijasta. Pelin vaikein pahis on vielä voittamatta ja näyttää lähes voittamattomalta esteeltä. Koska Zetan maailmaan ei muuta mahdu kuin peli, hänen huolestuneet vanhempansa toimittavat Zetan peliriippuvaisten toipumiskeskukseen Petoon.    Toipumiskeskus on vähän erikoinen paikka. Miksi peliriippuvuuden hoitona pelataan entistäkin hienompaa ja koukuttavampaa peliä? Koska potilaiden puhelimet ja tietokoneet on takavarikoitu, Zetan sijoitus pelissä on vaarassa laskea. Keskuksesta on siis paettava. Se vain ei olekaan ihan yksinkertainen juttu. Onneksi keskuksessa on muitakin pakohaluisia, joiden kanssa Zetan on tehtävä yhteistyötä.    Uskallatko pelata? on puitteiltaan melkoista fantasiaseikkailua. Tarinalta ei kannata kovin suurta uskottavuutta odottaa; se hylkää arkiset tosiseikat tarpeettomina. Koskinen on kehitellyt ongelmapelaamisen teeman ympärille vauhdikkaan lasten seikkailutarinan, jossa on opettavaiset ulottuvuutensa. Kuten arvata saattaa, sooloilija-Zeta saa oppia yhteistyön arvon.    Pelaamiseen ei kirjassa suhtauduta aivan mustavalkoisesti. Kaiken muun ylittävä pelaaminen kuvataan ongelmallisena ja kirjassa päästetään tohtorihenkilö ääneen puhumaan pelaamisen vaikutuksesta dopamiinitasoihin (siinäpä itsekseen kirjaa lukeville lapsille ihmettelemistä), mutta pelaamisen hyödyllisiäkin puolia sivutaan. Eiköhän kirja toimi keskustelunherättäjänä vanhempien ja lasten välillä, jos ongelmapelaamista haluaa nostaa puheenaiheeksi.    Kustantajan ikäsuositus on 9–12, joka minusta tuntuu oikealta. Kirja on sujuvaa luettavaa ja Mari Luoman kuvitus piristää sitä. Pisteitä on annettava myös siitä, että Zetasta on tietoisesti tehty sukupuoleton hahmo, jonka lukija voi nähdä halutessaan niin tyttönä kuin poikana.