Mikko Saari

Jälleen kerran vaikuttava teos Anni Kytömäeltä. Kirja vaikutti hämmentävän ohuelta Kytömäen aikaisempien tiiliskivien rinnalla, mutta selitys löytyi uudesta markkinoiden ekologisimmaksi kehutusta paperilaadusta, joka teki sivuista ohuita ja kirjasta tuntuvasti runsasta sivumääräänsä ohuemman. Hauska nähdä aatemaailmalleen näin uskollinen kirjailija.

Margarita on polveileva tarina, jossa on Kytömäen kirjoja lukeneille tuttuja aineksia. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1950-luvulle, päähenkilönä on nuori hieroja Senni Sarakorpi, joka työskentelee Kankariston kylpylässä jatkosodassa kaatuneen isänsä jalanjäljissä. Sateisen kesäyön tapahtumat johtavat kauaskantoisiin seurauksiin, jotka vievät Sennin lopulta pois kylpylästä.

Myöhemmin Senni löytää tiensä Helsinkiin, jossa tarvitaan apujoukkoja polioepidemian uhrien avuksi. Senni pääsee siinä sivussa opiskelemaan lääkintävoimistelua ja kohtaamaan uudenlaista elämää pääkaupungissa.

Margarita oli hieno kirja, jossa ei toisaalta pintapuolisesti tapahdu suuria asioita, mutta jossa kuitenkin riittää pureskeltavaa ja ihmeteltävää. Luonnon kuvaus on totuttuun tapaan erinomaista ja on hauskaa, miten jokihelmisimpukka nousee yhdeksi kirjan henkilöistä. Mielenkiintoista on myös ajankuva 1950-luvulta, kun valtiolliset velvollisuudet ja sodasta toipumisen tuomat vaatimukset kohdistuvat niin ihmisiin kuin luontoonkin. Hyvät pyrkimykset voivat kääntyä yksilöitä vastaan, kun yksittäinen ihminen ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin.

Rohkenisin tässä kohtaa nostaa Margaritan parhaaksi tänä vuonna lukemakseni kotimaiseksi romaaniksi. Hieno teos kaikin puolin, todella antoisa ja nautinnollinen lukuelämys niin kielensä kuin sisältönsä puolesta. Anni Kytömäki on noussut vaivihkaa suosikkieni joukkoon.

A pleasantly weird picture book for adults. This may look like a picture book for children, but it is not. The tone is quite, well, ageless – this can be enjoyed on many levels. A quick read, but with themes that linger, and worth getting back to at later time.

Solvej BallenTilavuuden laskemisesta herätti mielenkiintoa heti kuvastossa. Hyvin vaatimattoman näköinen kirja, joka ei todellakaan koreile kannellaan. Kuvaus lupasi kiehtovan aikaluuppiaiheen ja lisäksi kirja aloittaa seitsemänosaisen sarjan. Vähemmästäkin mielenkiinto herää, vaikka Balle aivan outo nimi olikin.    Balle (s. 1962) on tanskalainen kirjailija, jonka läpimurtoteos Ifølge loven ilmestyi vuonna 1993. Se edusti uutta tanskalaista minimalismia. Sen jälkeen Balle on julkaissut harvakseltaan. Vuonna 2020 ilmestyi kuitenkin tämä teos, Ballen ensimmäinen romaani 27 vuoteen. Sarjan kolme ensimmäistä osaa palkittiin Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2022.    Tara Selter asuu Ranskassa miehensä Thomasin kanssa. He työskentelevät antiikkikirjojen kauppiaina ja marraskuun 18. päivä oli päivä siinä missä muutkin: Tara oli työmatkalla Pariisissa hankkimassa kirjoja. Seuraavan päivänä Taran piti jatkaa vielä Pariisissa ja palata sitten kotiin. Taralle marraskuun 19. päivää ei kuitenkaan koskaan tule. Hän herää aina uudestaan 18. päivään.    Kirjan alussa näitä toistuvia päiviä on takana jo yli 120. Miten ihmismieli kestää samana toistuvaa päivää? Tara opettelee aikasilmukkansa sääntöjä ja maailmansa rajoja. Mitä hän voi tehdä? Mikä kaikki nollautuu ja mikä ei? Ainakaan kukaan muu ei ole samassa silmukassa. Thomas herää joka aamu ensimmäistä kertaa marraskuun 18. päivään ja hänelle ”eilen” tarkoittaa 17. päivää.  Tämä ero aikakäsityksessä ajaa pikkuhiljaa Taraa ja Thomasta erilleen toisistaan.    Balle on luonut todella kiinnostavan aikasilmukan, jota hän käyttää käsitellääkseen aikaa, yksinäisyyttä ja rakkautta. On kiehtovaa, miten Tara rakentaa itselleen tilaa toistuvan vuorokauden sisälle, käyttäen päivän kulusta toistojen myötä kertyvää tietoa hyväkseen.    Vain 150-sivuinen kirja on mukavan kompakti, eikä toistuvasta aiheestaan huolimatta toista itseään liiaksi. Balle on taitava kirjoittaja, joka osaa keskittyä olennaiseen, ja Sanna Mannisen suomennos on hyvää tekstiä sekin. Kun kirja on kirjoitettu Taran päiväkirjaksi, kieli on melko yksinkertaista ja toteavaa, mutta siinä on myös kauneutta ja hienovaraisuutta. Odotan mielenkiinnolla, miten sarja jatkuu. 

—

Solvej Balle's novel “Tilavuuden laskemisesta” (On the Calculation of Volume) intrigued me with its unassuming cover but captivating premise. It's fascinating that Balle returns to writing novels after 27 years with this book, marking the start of a seven-part series.

The story follows Tara Selter, stuck in a time loop, waking up repeatedly on November 18th. As the days repeat, Tara grapples with solitude and love while her husband, Thomas, experiences time linearly. Balle skillfully handles the time loop concept, delving into themes of time, loneliness, and relationships.

Despite the repetitive narrative, the book remains concise and engaging. Balle's focused writing style and Sanna Manninen's translation add to its allure. I'm curious to see where the series goes next.

Kazuo Ishiguro on jäänyt minulle kirjailijana hieman vieraaksi. Kehuja on sadellut toki suunnasta jos toisesta, kotoa ja ystäväpiiristä löytyy Ishiguron tuotannon ystäviä ja osuihan Ishigurolle sekä Nobel että tälle Klaralle ja auringolle Tähtivaeltaja (selvästi samassa lauseessa mainitsemisen arvoiset palkinnot!). Ainoa lukemani Ishiguro, Haudattu jättiläinen, oli kuitenkin hieman eriskummallinen, eikä sytyttänyt välittömästi halua lukea lisää.    No, vaimoni otti asiakseen jouduttaa Ishiguro-perehtymistäni, ja sain Klaran ja auringon joululahjaksi. Niinpä oli korkea aika tarttua kirjaan. Epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva tarina kerrotaan Klaran näkökulmasta. Se on kiinnostava näkökulma, sillä Klara ei ole ihminen, vaan keinotekoinen ystävä, KY. Hän on jonkinlainen androidi, älykäs ihmisenkaltainen robotti, jonka tehtävänä on toimia ystävänä ja tukihenkilönä nuorelle. Kirjan alussa Klara tarkastelee maailmaa keinoystäväkaupassa, mutta sitten hänet ostetaan Josien ystäväksi.    Kun maailmaa tarkastellaan Klaran silmin, näkymä jää väkisinkin vajaaksi. Klara on toisaalta älykäs ja kyvykäs, toisaalta naiivi kuin lapsi, eikä ymmärrä kattavasti maailman toimintaa. Niinpä lukijakin saa kirjan maailmasta epävarman kuvan. Maailmassa on tapahtunut jonkinlaisia huolestuttavia kehityskulkuja. Valtaosa lapsista on muunnettuja, eli altistettu jonkinlaiselle geneettiselle muuntelulle ilmeisesti kykyjen kehittämiseksi. Geneettinen muuntelu ei taida kuitenkaan olla riskitöntä: Josiekin on yhtenään sairaana.    Lapset ovat myös eristyksissä toisistaan. Siksi keinoystäviäkin tarvitaan. Kirjassa kuvataan vuorovaikutustapaamista, siis tilaisuutta, johon on kutsuttu joukko lapsia tapaamaan toisiaan. Josien vastahakoisuus tilaisuutta kohtaan on paljonpuhuvaa. On helppo nähdä, miten tällaiset kehityskulut ovat epämiellyttäviä. Kontrastina Josielle tavataan naapurin poika Rick, jota ei ole muunnettu. Tästäkin seuraa omat vaikeutensa.    Klara ja aurinko nostaa esiin isoja kysymyksiä rakkaudesta, ystävyydestä ja kuolevaisuuden kestämisestä. Kirjan aikuiset ovat huolissaan lapsista, mutta ei heillä itselläänkään hyvin mene. Mitä enemmän kirja avaa maailmaansa, sitä huolestuttavammalta se vaikuttaa. Moni asia jää kuitenkin hieman sumeaksi. Kirja päättyy myös tavalla, josta on mahdollista vetää monenlaisia johtopäätöksiä.    Keltaisessa kirjastossa julkaistun teoksen on suomentanut Ishiguron luottosuomentaja Helene Bützow. Suomennos tavoittaa hienosti kirjan epätodellisen tunnelman. Kirja jättää pohtimaan inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden luonnetta – tai sitten turhautumaan siihen, miten Ishiguro jättää kysymyksiä avoimiksi ja tarinaan paljon selittämättömiä yksityiskohtia. Tiukasti kerrottujen tarinoiden ystävälle Ishiguron tyyli on toivottoman epämääräinen, mutta jos sen yli pääsee, Klara ja aurinko on kaunis ja tunnelmallinen kaunokirjallinen scifitarina. 

Pleasing novella about two societies in conflict on a planet. The city-dwellers are descendants of a violent prisoner colony, the villagers descend from pacifists exiled from Earth for being too peaceful. As you may guess, conflict ensues. The book is pretty much an example of how to do peaceful resistance: stick to your points, disobey, but be peaceful and do not fight. The other side only knows how to use force, and Le Guin claims that's just not going to work against peaceful people.

Behind the lecturing is a nice little story, set in a curious planet that isn't really explored that much; some of the weirder nature is used as a backdrop to give an exotic taste, but this isn't really about other planets.