Mikko Saari
Lotta Toivanen on tehnyt tasaista työtä ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) teosten parissa vuonna 2019 suomeksi ilmestyneestä Ei enää Eddy -teoksesta alkaen. Aiemmin tänä vuonna ilmestyi Louisin isän elämästä kertonut Kuka tappoi isäni ja nyt sen jatkoksi on saatu Louisin äitiä käsittelevä Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Louisin käytännössä pienoisromaanimittaiset kirjat kertovat vähällä paljon. Niin tämäkin: vaikka sinänsä kirjassa onkin kyse Louisin ja tämän äidin suhteesta, laajenee teos ottamaan kantaa naisten asemaan yhteiskunnassa. Toisaalta tässä on paljon aikaisemmasta tuttua, eikä Louis sitäkään peittele. ”Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi.” Louisin äiti olisi halunnut tulla kokiksi. Hän ilmoittautuikin ravintolakouluun 16-vuotiaana, mutta vuotta myöhemmin keskeytti opintonsa tultuaan raskaaksi. Lapsen isä vaaati Louisin äitiä pitämään lapsen ja pariskunta meni naimisiin, kun pakko oli. Pari vuotta myöhemmin tuli toinen lapsi ja niin parikymppisenä Louisin äidillä oli kaksi lasta, ei koulutusta ja aviomies, jota tämä vihasi. Muutaman vuoden päästä äiti sai sentään otettua eron tästä ensimmäisestä miehestään. Pian tuli uusi mies, Louisin isä, ja uusi lapsi, Édouard, ja sitten vielä pettäneen kierukan seurauksena kaksoset. Siinä kohtaa äiti olisi halunnut tehdä abortin, mutta isä – joka nöyryytti ja alisti puolisoaan muutenkin – kielsi abortin. Miten se onkin, että päätösvalta asiassa, jonka seuraukset ovat naiselle henkisesti ja fyysisesti raskaita, voikin kuulua miehelle, joka ei joudu lopulta kantamaan mitään vastuuta mistään? Kirjan nimi lupaa taistelua ja muodonmuutoksia. Louisin äiti saakin taistella, myös poikansa kanssa, joka purkaa omia vaikeuksiaan homoseksuaalisen identiteettinsä ja myöhemmin luokkanousunsa kanssa väkivaltaisin tavoin äitiään kohtaan. Mutta lopulta onneksi tulee niitä muodonmuutoksiakin, kun äiti pystyy ottamaan eron Louisin isästä ja saa elämäänsä uuden suunnan. Louisin kirjoille luonteva vertailukohta on tänä vuonna Toivasen suomennoksena ilmestynyt nobelisti Annie Ernaux'n yhteisnide Isästä / Äidistä. Siinä Ernaux – yksi Louisin merkittävimmistä kirjallisista esikuvista – käsittelee omia vanhempiaan. Nämä alkuaan 1980-luvulla ilmestyneet kirjat ovat yhtä lailla vankka yhdistelmä henkilökohtaista ja yhteiskunnallista. Kirjoitin Ernaux-arviossani (https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/isasta-aidista/) ”Avioliitto oli niihin aikoihin naiselle elämän ja kuoleman kysymys, joka toi toivoa paremmasta, mutta saattoi viedä pohjalle” viitaten 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Samalta se näyttää jossain määrin Louis'n kuvaamina 1900-luvun loppuvuosikymmeninä, ainakin alemmissa yhteiskuntaluokissa, joissa lokerot, joihin ihmisten on mahduttava, voivat olla hyvin kapeita. Naisen mahdollisuudet elämässä ovat ainakin osin kiinni siitä, millainen mies kohdalle sattuu osumaan. Louisin pienet kirjat ovat taidokasta kirjallisuutta, joka vie lukijansa luokkaan, sukupuoleen ja identiteettiin liittyvien yhteiskunnallisten kysymysten äärelle kerta toisensa jälkeen. Kynnys tarttua pienoisromaaneihin ei ole korkea, joten näille kirjoille kannattaa antaa tilaisuus.
Marieke Lucas Rijneveld (s. 1991) on alankomaalainen kirjailija, joka voitti Illan epämukavuus -esikoisromaanillaan kansainvälisen Booker -palkinnon vuonna 2020. Rijneveld oli sekä ensimmäinen alankomaalainen että ensimmäinen muunsukupuolinen Booker-voittaja. Teoksen on suomentanut Taru Luojola. Uskonnollisessa perheessä maaseudulla kasvanut Rijneveld kertoo esikoisteoksessaan hartaan uskovaisesta maalaisperheestä. Perheen elämä hajoaa, kun kirjan kertojan, kymmenvuotiaan Jas-tytön, vanhin veli Matthies lähtee eräänä joulukuun aamuna luistelemaan joelle ja hukkuu. Tämä tapaus suistaa koko perheen raiteiltaan. Kirjan lähtökohta on lohduton, eikä meno siitä parane. Kertojan maailma on tuskaa täynnä, eikä perheestä juuri apua heru. Perheen vanhemmat käsittelevät tuskaa omin tavoin: äiti nälkiinnyttää itseään, isä vetäytyy maatilan töihin. Kun kylän lapset ovat auttamassa vaeltavia rupikonnia ja sammakoita pääsemään veteen turvaan, Jas nappaa taskuunsa kaksi rupikonnaa ja pistää ne huoneessaan lypsyämpäriin. ”Pidä sinä vain lukua”, äiti sanoo ja kääntyy ympäri. Hän on pian yhtä laiha kuin ladon seinään nojaava lantaharava. Vasta nyt ymmärrän, miksei hän enää syö. Obbe kertoi sammakkovaelluksen aikana, että talviunen jälkeen rupikonnat syövät vasta kun ovat paritelleet, eivät aiemmin. Isä ja äiti eivät enää kosketa toisiaan, eivät edes ohimennen. Se tarkoittaa, etteivät he myöskään enää parittele. Jas ajattelee, että jos rupikonnatkin parittelevat, niin parittelevat myös isä ja äiti. Sen jälkeen kaikki on paremmin. Jas itse oireilee monin tavoin: hän ei suostu enää riisumaan punaista takkiaan eikä käy vessassa. Isoveli Obbesta tulee kammottavan julma ja Jas hyväksyntää hakiessaan tekee kaiken, mitä isoveli ehdottaa. Pikkusisko Hannan kanssa Jas suunnittelee pakenemista joen yli vastarannalle. Rijneveld kuvaa kirjassa kammottavan tuskaisen maailman. Kirja pursuaa groteskeja ja ällöttäviä yksityiskohtia. Jokunen sisältövaroituskin on paikallaan: luvassa on muun muassa julmuutta eläimiä kohtaan, lasten kaltoinkohtelua, monenlaista lasten välistä seksuaalisuutta ja viitteitä pedofiliaan. Jos tuntuu, ettei kirja voi käydä enää raskaammaksi ja inhottavammaksi, Rijneveld keksii kyllä jotain uutta. Äidin äänessä on enemmän säröjä kuin kanikopin seinässä rakoja. Pidätän hengitystä. Märkä nalle rintaa vasten saa takin kosteaksi, nallen pää riippuu velttona. Hetken mietin, kertoikohan Hitler äidilleen mitä suunnitteli tekevänsä ja että siitä tulisi sotkuista. En ole kertonut kenellekään, kuinka silloin rukoilin, että Dieuwertje saisi elää. Oliko kymmenes vitsaus minun vikani? Ei siis mitään hyvänmielenkirjallisuutta, tämä. Syyllisyys painaa Jasia, hän kun meni rukoilemaan Jumalalta, että tämä ottaisi Jasin Dieuwertje-kanin sijasta isoveljen. Syyllisyys saa Jasin sitten oireilemaan monin tavoin. Rijneveldin kirja on yhtä kärsimystä ja pahaa mieltä. Suosittelen sitä varauksella, mutta jos kammottavuuksien virran vain sietää, saa kyllä mieleenpainuvan lukukokemuksen. Rijneveld kirjoittaa hyvin ja Luojola on saanut tekstin soimaan myös suomeksi.
Tämä teos herätti heti mielenkiintoni, kun siitä kuulin. Ruotsalaisen saamelaiskirjailijan runomuotoinen eepos Ruotsin saamelaisten vaiheista, kirjoitettu August-palkinnon tasoisesti? Kyllä kiitos! Kun kirjan kirjastosta sain, ensimmäinen reaktio oli sitten säikähdys; tämähän on hurja tiiliskivi! Vaan ei syytä huoleen. Teos on paljon pelottavaa ulkoasuaan kevyempää luettavaa. Huikean käännösurotyön tehnyt Kieletär Inarin Kaija Anttonen epäilee esipuheessaan, onko onnistunut tavoittamaan Linnea Axelssonin alkuperäisteoksen ruotsin lyhyisiin sanoihin perustuvaa kepeyttä, mutta höpsis, sanon minä: Ædnan soljuu kyllä suomeksikin erittäin sujuvasti. Taitto on hyvin väljä, joten sivua saa olla kääntämässä yhtenään. Melkoisen tarinan Axelsson runoillaan kertoo. Tapahtumat alkavat Lapista 1920-luvulta, jossa saamelaisperhe elää perinteistä paimentolaiselämää, vaeltaen porojen perässä laitumelta toiselle, maiden rajoista välittämättä. Sitten tulevat ruotsalaiset viranomaiset ja sanovat, että te olette muuten ruotsalaisia nyt ja teidän alueenne on tässä. Ihan sama, jos porotokat haluavat vaeltaa perinteisille laitumilleen; ne ovat muiden maita nyt. Ruotsalaiset tuovat Lappiin kaikenlaista muutakin. Kallonmittaajia ja kansatieteilijöitä julistamaan saamelaiset alemmaksi roduksi. Kaivosyhtiöitä louhoksineen ja Vattenfallin patoamaan joet vesivoiman vuoksi. Koulut, joihin saamelaislapset viedään ruotsalaistettavaksi, joissa heistä nyhdetään saamen kieli irti. Tarina jatkuu myöhempiin sukupolviin ja toisiin sukuihin aina 2000-luvulle asti. Uudet polvet saavat oikeuksia takaisin ja yrittävät saada yhteyttä kansalliseen perintöönsä, saamenpukuihin, kieleen, joikaamiseen. Mutta siinäkin on epäreilut piirteensä, kun Ruotsin hallitus päättää mielivaltaisesti ketkä ovat saamelaisia ja ketkä eivät. Paliskunnat käyvät oikeutta maankäyttöasioista Ruotsin valtiota vastaan. Mikä tapahtui Ruotsissa, tapahtui tietysti myös Suomessa. Mikään tässä kirjassa esitetty ei ole ruotsalaisten yksinoikeutta. Yhtä lailla Suomi kolonialisoi Lappia. Marinin hallituksen on toivottu saattavan saamelaiskäräjiin liittyvää lainsäädäntöä kuntoon, mutta keskusta on jarruttanut asiaa, eikä se näytä tällä vaalikaudella etenevän. Väsytystaistelu valitettavasti toimii: monet saamelaisaktiivit ovat lopen uupuneita asiaan. Axelssonin tyylilajina on siis runous. Kyse ei ole säeromaanista, vaan pitkästä runoelmasta. Säkeet ovat lyhyitä ja pelkistettyjä, mutta niin vain niistä rakentuu hieno kokonaisuus. Lukeminen vaatii hivenen tarkkaavaisuutta, kerronta hyppii ajasta ja näkökulmahenkilöstä toiseen, mutta onneksi aika ja näkökulma kerrotaan selvästi. Joku sukupuu henkilöiden suhteesta toisiinsa olisi ollut hyödyllinen. En usko, että Ædnania kovin monille kielille käännetään. Anttosellekin teos oli monen vuoden urakka. Onneksi on apurahoja myöntäviä tahoja, joiden tuella tällaistakin voidaan suomentaa, koska puhtaan kaupallisin ehdoin tämän kirjan suomentamisessa ei varmasti olisi ollut mieltä. Kiitos siis apurahoittajillekin, tämä kirja on todellinen kulttuuriteko.
Vietnamin historia on monille suomalaisille tuttua lähinnä amerikkalaisista Vietnamin sodan kuvauksista. Vietnamilaista näkökulmaa maan historiaan on ollut tarjolla vähemmän, huomattavimpana poikkeuksena Kim Thúyn kauniin runolliset kirjat.
Nyt uutta näkökulmaa antaa Nguyễn Phan Quế Mai, jonka romaani Vuorten laulu kuvaa yhden vietnamilaissuvun vaiheita 1950-luvulta nykypäivään. Suku oli aikoinaan varakas ja arvostettu, mutta Pohjois-Vietnamin kommunistinen vallankumous ja sen mukana tullut maauudistus vei perheeltä kaiken. Perhe sai jotenkuten raavittua elämänsä järjestykseen, kun saapui seuraava vitsaus, Vietnamin sota.
Romaanin keskushahmoina ovat vuonna 1920 syntynyt isoäiti Diệu Lan ja vuonna 1960 syntynyt lapsenlapsi Hương, jotka elävät keskellä sotaa Hanoissa. Isoäiti on suvun matriarkka, joka on uskomattomalla sinnikkyydellään aloittanut alusta kerta toisensa jälkeen. Isoäiti kertoo lapsenlapselleen ja siinä sivussa lukijalle suvun vaiheista. Sodan jälkeen rintamalla olleet sukulaiset palailevat kotiin yksi kerrallaan ja tuovat mukanaan omat tarinansa. Vain kaksi on poissa: Hươngin isä, joka katosi sodassa ja Minh-eno, jota kukaan ei ole nähnyt 1950-luvun maauudistuksen jälkeen.
Suvun historiaan mahtuu paljon kärsimystä. Isoäidin vaiheet maauudistuksen jälkeen ja satojen kilometrien pakomatka kohti Hanoita jatkuvassa teloituspartioiden pelossa ovat sydäntäsärkevää luettavaa. Nguyễn on tehnyt huolellista tutkimustyötä; jo teini-ikäisenä hän matkusteli vanhempiensa kylissä puhumassa vanhojen sukulaisten ja perheystävien kanssa. Nguyễn ei tuntenut omia isovanhempiaan, joten hän halusi oppia, millaista elämä heidän aikanaan oli. Tästä tiedonkeruusta tuli sitten taustatyötä tälle romaanille.
Lisävaikeutena kirja on kirjoitettu englanniksi, joka ei ole Nguyễnin äidinkieli. Hienosti siitä – ja Elina Salosen suomennoksesta – välittyy vietnamilainen tunnelma ja vietnaminkielinen sananlaskuperinne. Vielä kun vietnaminkieliset tekstit saisi kuulla jonkun paikallisen lukemana, itse kun en osaa oikein hahmottaa, miten ne kuuluisi lausua. Äänikirjan lukijalle onkin nimissä monine diakriittisine merkkeineen reippaasti lisähaastetta.
Kirjalliseen maailmanmatkailuun Vuorten laulu tarjoaa harvinaisia maisemia. Vietnamiin harvoin pääsee tällaisesta vietnamilaisesta näkökulmasta. Siksi Vuorten laulu on oiva suomennos, vielä kun se on itsessäänkin mainio tarina ja sydäntäriipivä tarina yhden suvun päälle kasautuvista vääryyksistä.
”Muista, mitä olen sanonut, kultaseni”, hän hymisee oksien kahistessa. ”Vietnamilaisten koettelemukset ovat kuin korkeita vuoria. Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman...”
Ester Nuori Leppä (s. 1992) on julkaissut muutaman runovihon ja yhden runolevyn. Tämä on virallisesti sitten se esikoisrunokokoelma kovissa kansissa. Melko pieni ja niukka kokoelma tämä on, 54 sivua harvakseltaan aseteltua tekstiä. Hyvin taloudellista ja pientä, yhtä runoa lukuunottamatta. Ehkä vähän turhankin pientä, luulen. Maanantai ja mustat hitit on vähän vaikea tartuttava; tässä on niin vähän, mihin tarttua. Paikoittain runoissa on hyvää kiteytystä ja varsinkin kokoelman lopettava kokonaisuus ”Muista elämä” on yksinkertaisuudessaan liikuttava kuvaus menetyksestä. Tämä oli kenties kokoelman paras runo: Täydelliset kuolemat kotona, puutarhassa, uneen Kansiksen näyttämölle kuningas Learina metron alle sinun kanssasi kulta taivaspäissään pianon syliin Tällaista Maanantai ja mustat hitit parhaimmillaan on. Heikoimmillaan runot ovat irtonaisiksi jääviä säkeitä, joiden tarkoitus jää hämäräksi. Kokonaisuus on ehkä vähän nopeasti ohimenevä, eikä ihan onnistu vangitsemaan sillä tavalla, että runoja jäisi maistelemaan pidemmäksi aikaa. En kuitenkaan pahastu. Ei Maanantai ja mustat hitit suosikkieni joukkoon tämän vuoden runosadosta nouse, mutta ei sen parissa käytettyä aikaa tarvitse harmitellakaan. Tämä on aivan lukemisen arvoinen kokoelma. se kun peruutat latauksen niistä bittijäämistä minut on tehty
Mitä ajattelisin hiuksista? Omiini olen yleisesti ottaen ollut tyytyväinen. Olen perinyt tummat hiukseni äidiltäni. Minulle tumma väri teki tyhjäksi kaikki ajatukset hiusten värjäämisestä. Muuten olisin olisin joskus värjännyt hiukseni mustiksi. Nykyään lähinnä toivon – turhamaisuuttani – että olen perinyt kaljuuntumisgeenit isäni isältä, joka ei kaljuuntunut, toisin kuin jokseenkin kaikki muut miespuoliset sukulaiseni.
Hiusmallini on ollut samaa seilausta siistin lyhyen ja siivottomamman pitenevän välillä sen jälkeen, kun joskus lukiovuosina lopetin heviletin kasvattamisen. Kukaan ei ole koskaan suhtautunut hiuksiini erityisemmin millään tavalla. Hiukseni rasvoittuvat, joten saan olla pesemässä niitä päivittäin, mutta etenkin lyhyimmässä tilassaan se on tavattoman yksinkertainen asia.
Tässä hiusomaelämäkerrassa tuleekin heti monta asiaa, jotka erottavat minut monista Suomessa elävistä ruskeista ihmisistä. Afrohius vaatii omanlaista hoitoaan ja tietynlaisia hiusmalleja, ja siihen kaikkeen liittyy monia ongelmia. Ruskeilla ihmisillä on usein painetta vaikuttaa valkoisemmilta, mihin liittyy vaikkapa hiusten suoristamista, joka on vaivalloista ja hiuksille haitallista. Suomeen adoptoiduilla ja heidän vanhemmillaan ei välttämättä ole riittävää osaamista afrohiuksen hyvästä hoidosta ja toisilla taas Afrikassa asuvien sukulaisten neuvoista ei ole iloa, kun Suomen sääolosuhteet tekevät temppujaan hiuksille. Ennen kaikkea: hiukset ovat näkyvä osa ihmistä ja erottuminen joukosta on usein raskasta.
Kiharoita-kokoelman taustalla on S&S:n ja Ruskeat Tytöt Median järjestämä hiusteemainen kirjoituskilpailu parin vuoden takaan. Tähän kirjaan on koottu kilpailun parhaita tekstejä ja lisäksi aihetta käsitteleviä kirjoituksia muilta kirjoittajilta. Mukana on tuttuja nimiä, kuten Koko Hubara, joka kertoo, mitä kaikkea hänen hiuksiinsa on joskus tarttunut, ja Fatim Diarra, joka kertoo omasta hiusmatkastaan. Mukana on myös hiusalan ammattilaisia, kuten afrohiuksiin erikoistunut Meron Laine. Tekstilajina on pääasiassa essee, mutta mukana on myös pari novellia, runoutta, sarjakuvaa ja keskustelua.
Kirjan kohdeyleisö on kaksijakoinen. Kiharoita toimii aivan varmasti erinomaisena vertaistukena kaikille afrohiustensa ja vallattomien kiharoiden kanssa eläville. Jos on hukassa afrohiustensa hoitamisen kanssa, kirjasta saa myös hyviä käytännön vinkkejä. Toinen kohderyhmä on sitten kaikki minun kaltaiseni ihmiset, joiden suhde omiin hiuksiin on täysin ongelmaton. Tämä kirja lisää varmasti ymmärrystä, sen verran hyvin ja monelta kantilta tässä hiusasiaa käsitellään.
Ennen kaikkea tietysti toivoisi ihmisille rauhaa olla sellaisia kuin ovat: että jokaisella saisi olla sellainen tukka kuin on, ilman että kenenkään tarvitsisi sitä ihmetellä, hypistellä tai arvottaa. Eiköhän ennen pitkää päästä sellaiseen tilanteeseen, jossa politiikan tai liike-elämän vaikuttajalla voi olla komea afro, letit, bantut tai rastat, eikä kukaan kiinnitä asiaan sen enempää huomiota.
Keltaisen kirjaston tuorein lisäys on uusintapainos. Kerstin Ekmanin (s. 1933) Tapahtui veden äärellä, Händelser vid vatten, ilmestyi Ruotsissa vuonna 1993 ja voitti heti samana vuonna August-palkinnon ja parhaan ruotsalaisen rikosromaanin palkinnon. Seuraavana vuonna kirja voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja Otava julkaisi kirjasta Oili Suomisen käännöksen. Vuonna 2012 ruotsalainen dekkariasiantuntijoiden raati valitsi kirjan kaikkien aikojen parhaaksi ruotsalaiseksi dekkariksi. Nyt Tammi on julkaissut kirjan uudestaan, eikä se tällä maineella hullumpi juttu olekaan. Vuonna 2005 ilmestyneestä pokkaripainoksestakin on sen verran aikaa, että kirjaa on varmasti ollut jo hankala löytää.
Kun oveen hakattiin, oli kello melkein puoli viisi aamulla. Birger ei ollut nukkunut ja päähän koski heti kun hän nosti sen tyynystä. Hän nousi varovasti. Kun hän avasi oven ja aamuilmaa virtasi sisään, hän tunsi, että kalankäry leijui yhä huoneessa jäähtyneenä ja ummehtuneena ja tupakansavuun sekoittuneena. Leirintäalueen omistaja Roland Fjellström seisoi ovella ja sanoi, että ylempänä Lobberjoen varrella oli tapahtunut jotakin.
Tapahtui veden äärellä
Tapahtui veden äärellä
Tapahtui veden äärellä
Tapahtui veden äärellä
Tapahtui veden äärellä
Tutustuin tähän kirjaan täysin ulkokirjallisista syistä. Tein hiljattain aakkosellisen hakemiston Kirjavinkkeihin ja huomasin yllätyksekseni, että kahdenkymmenen vuoden ja kymmenen tuhannen kirjan aikana emme ole arvioineet yhtäkään kirjaa kirjailijalta, jonka sukunimi alkaa ä:llä. Aloin tietysti oitis etsiä tällaista kirjailijaa, vaan sepä ei olekaan ihan yksinkertaista.
Tampereella pääkirjaston varastosta löytyi kuitenkin Armas Äikiän teoksia, joista otin kokeeksi tämän runokokoelman – sellaisenhan lukee äkkiä ja jos se on säällinen, sillä saa paikattua tämän kummallisen vajeen tietokannassa.
Ennen kirjan lukemista vilkaisin Wikipediasta, kuka tämä Armas Äikiä oikein on miehiään. Siinä kohtaa jo iski aavistus, että tästä kirjasta ei taida sittenkään olla täydentämään Kirjavinkkejä. Äikiä eli 1904–1965 ja edusti kulttuuri- ja taidekäsityksiltään dogmaattista neuvosto-marxismia. Äikiä liittyi kiellettyyn kommunistipuolueeseen 1920-luvun alussa ja vietti vuosia vankeudessa 1920- ja 1930-luvuilla. Vuonna 1935 Äikiä siirtyi Neuvostoliittoon kesken ehdonalaisen vankeuden ja menetti siksi Suomen kansalaisuuden. Neuvostoliitossa Äikiä selvisi hengissä 1930-luvun vainoista.
Äikiä oli sittemmin Kominternin palveluksessa, maatalousministerinä Terijoen hallituksessa ja jatkosodan aikana radiopropagandatehtävissä. Hän sanoitti Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan hymnin ja toimi taideasiain hallinnan päällikkönä. Suomeen Äikiä palasi 1947 ja toimi taustavaikuttajana SKP:ssa. Virallisissa tehtävissä Äikiä ei kansalaisuuden menettäneenä voinut toimia.
Tulikantele on vuodelta 1947 ja sen on julkaissut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa. Kokoelmassa on kuusi osaa. Avausosa ”Kohtalonkamppailu” on synkeää sotarunoutta, jossa ihastellaan Venäjän suuruutta ja parjataan saksalaisia. Valtaosa runoista on aikakautensa mukaisesti mitallista ja riimillistä, mutta osassa on vähän vapaampaa mittaa – heikoin tuloksin, koska niistä runoista ei oikein löydy toimivaa rytmiä.
Jos unohdetaan kammottava Venäjä-mielinen propaganda hetkeksi, parhaimmillaan Äikäs on ihan ok. Osion lopettava runo ”Sotarikollinen” on edelleen aivan pätevä, etenkin kun tässä ei sotarikollista nimetä. Aikalaisille aatteen jakaville lukijoille se oli itsestäänselvästi Hitler, mutta minulle tästä tulee kyllä ennen kaikkea mieleen Putin:
Työ tehty oli ponnistuksin vaikein.
Maa nosti tähkäpäitä, kantoi hedelmää.
Hän nähdäksensä ryöstöelintilan kaiken
maan käski autioittaa, viljan hävittää.
Niin huippuineen kuin pilvivartioksi
nous ylväs kaupunki, työ kansan ylpeän.
Hän antoi käskyn huiput muuttaa raunioksi
siks, ettei suurempainsa varjoon jäisi hän.
Leninin
Sivistyksen
lukukirjasta
pois
joka lehden
kaluten kuten toukka
syö lehtiä tuomesta,
oman kansansa orjuuttaneet he on, tehden
karun keskitysleirin
kotimaastamme Suomesta.
Moni tahtoisi pois maan vaivasta
ja peljäten maallista
ikävöitsee vain herransa taivasta,
pesää autuaallista.
On heille sun vauhtisi rajua.
Hyvä maa, toki sallit sen,
minä että en kadota tajua,
tasapainoni hallitsen?
Pään painaen maaemon kupeisiin
jos sattunen voipumaan,
niin taivaiden saleihin upeisiin
minä tahdo en toipumaan.
Tutustuin Olli-Pekka Tennilän runouteen Lemmonommel-kokoelman myötä. Se nosti Tennilän runouden minun kiinnostuslistallani pykälää korkeammalle, joten tämä edellinen kokoelma oli syytä ottaa lähempään tarkasteluun. Ontto harmaa ilmestyi vuonna 2016 ja palkittiin silloin vuoden aforismikirjana. Raati kuvasi teoksen olevan mietitty ja tiivis kokonaisuus, jossa harkittu tekstien sijoittelu antaa tilaa ajatusten äärelle pysähtymiselle.
Perustelut osuvat nappiinsa ja ”aforistinen” on tosiaan ensimmäinen kuvaus, joka Tennilän runoudesta mieleen tulee. Pieni kirja on huolella tehtyä työtä. Se on käsityötä: ladonta on Tennilän ja Raisa Marjamäen tekemää ja teos on painettu itse ilmeisesti jonkun sukulaisen kellarissa Kuopiossa. Jo Marjamäen Ei kenenkään laituri -teoksen kohdalla ihastelin käsityön jälkeä ja sama pätee tähänkin. Ontto harmaa on kirjana erittäin miellyttävä.
Maan johtavat tautologit yrittävät saada sanotuksi
jotakin itsestään selvää.
Niiden saarten joukko, jotka ovat jääneet nimettömiksi
ja kaikkien niiden saarten joukko, joiden nimeksi on jäänyt
Nimetön.
Saari tarkoittaa, että jossain on manner,
täysin veden ympäröimä, saarta suurempi,
yhtenäinen maa-alue.
Manner puolestaan tarkoittaa, että jossakin on saari,
veden kokonaan ympäröimä mannerta pienempi alue.
Noissa hetkissä hänen kipunsa pakenee suun kautta. Hän hyökkää silmittömästi ketä tahansa tielleen osuvaa kohti, mutta hän on itse oman surunsa suurin uhri. Hän ei tiedä, ettei minussa ole mitään, mikä ei olisi mennyt pirstaleiksi jo vuosia sitten. Olen hänelle tuntematon, mutta minä olen kantanut hänen pahaa oloaan mukanani jo vuosia.
Esikoiskirjailija Fiona 'Elōnen romaanin kauniiden kansien sisään kätkeytyy vauhdikas tarina äitiydestä ruskean yksinhuoltajaäidin näkökulmasta. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: sen nykyhetkessä tarkastellaan muutaman päivän mittaista ajanjaksoa, josta katsellaan taaksepäin, enimmäkseen parin vuoden takaiseen aikaan.
Päähenkilö Ona on parikymppinen parivuotiaan taaperon äiti. Elämä lapsen kanssa on aika lailla sitä, mitä yksinhuoltajan elämältä taaperon kanssa odottaakin: tasapainottelua työn ja lapsenhoidon välillä, lapsen vaivalloista raahaamista päivähoitoon, terapiaa ja työntekoa. Bilettämistä, silloin kun lapsenvahti järjestyy ja tilillä on rahaa. Sitten lapsen isä antaa kuulua itsestään.
Sepä ei olekaan mikään ihan suoraviivainen juttu. Kirjan takaumat kuvaavat Onan ja Danielin tapaamista, rakastumista, suhteen rakentumista ja yllättävää raskautta. Koska Daniel ei ole kirjan nykyhetkessä enää kuvioissa, ei liene yllätys, ettei kaikki mene ihan niinkuin elokuvissa – ainakaan niissä onnellisissa.
Tulit luokseni kutsumatta on vauhdikas romaani. Sivuja ei ole kovin paljon; tämä ei ole mikään pitkä kertomus, vaan pieni katkelma elämästä, yksi tilanne ja miten siihen päädyttiin. Se toimii, sillä 'Elōne kirjoittaa oikein hyvin. Teksti on värikästä ja hauskaa. Vaikka Onan elämässä on kaikenlaista vaikeutta ja vastoinkäymistä, liittyen niin taaperon yksinhuoltajuuteen kuin ruskeana naisena Suomessa elämiseen, näitäkin hankaluuksia kuvataan hauskasti. Episodi HopLopissa huipentaa tämän traagisenkoomisen tyylilajin.
Sinänsä tarina olisi varmasti kestänyt vähän laajentamistakin, Onan elämästä olisi lukenut kyllä mielellään enemmänkin. Luvun mittainen vierailu isän kotiseuduilla Tongalla tuntui vähän irralliselta. Suhde isään on Onalle vähän vaikea, mutta toisaalta tärkeä. Sitä olisi kenties voinut romaanissa syventääkin.
Paljon on puhuttu kirjallisuuden keskiluokkaisuudesta. Tulit luokseni kutsumatta kuvaa nuoren, vähävaraisen yksinhuoltajan vähän sekavaa elämää, eli jotain muuta kuin keskiluokkaisen täydellistä elämää niissä tavanomaisen keskiluokkaisissa kodeissa. Toisaalta Onan elämä ei ole mitään päihteidentäyteistä sekoiluakaan, vaikka suhde Danieliin huumeidenkäyttöön hajoaakin. Onalla on kuitenkin töitä, lapsi ja halu hoitaa tätä hyvin, tukena terapiaa ja ystäviä.
Kirja kuvaa hienosti vanhemmuuteen liittyviä riittämättömyyden tunteita. Niitähän kasautuu nuorehkon äidin niskaan muutenkin, mutta ruskealle äidille siitäkin edestä. ”Niin, hän puhuu kyllä todella sujuvasti hyvää suomea, eikä yhtään edes ole aksenttia.” Ei varmasti, ei, kun on suomalaisen äidin suomalainen lapsi, vaikka ihonväri ei vitivalkoinen olekaan. 'Elōne kuvaa hyvin, miltä tuntuu raahata huutavaa lasta metrossa arvioivien katseiden alaisena.
Oivallinen esikoisteos, siis. Tulit luokseni kutsumatta on arvokasta representaatiota ja äänen antamista tahoille, joita suomalaisessa kirjallisuudessa ei vielä liikaa olla kuultu, mutta myös kiinnostavaa luettavaa itsessään.
Antiikin aikojen tuntemuksen katsotaan kuuluvan yleissivistykseen. Siihen viittaa tämän kirjan nimikin. Miksipä ei. Sen verran paljon länsimainen kulttuuri nykyäänkin nojaa antiikin aikoihin, että antiikin Kreikan ja Rooman perusteiden hallitseminen on ihan kelpo osa yleissivistystä, jos nyt ei ihan pakollista perustietoa välttämättä olekaan.
Tartuin itse tähän Sari Kivistön ja H. K. Riikosen toimittamaan teokseen, koska se sisältyi opintojeni Länsimaisen kulttuurin teemat ja kuvastot -kurssin aineistoihin. Kirja oli kyllä kiinnostava itsessäänkin, eikä vain opintojen osana.
Teos koostuu kahdeksasta artikkelista, jotka käsittelevät antiikin maailmaa monipuolisesti. Ensin esitellään klassiset kielet, kreikka ja latina. Kirjallisuutta käsittelevä artikkeli aloittaa Homeroksen nimiin pannuista teoksista ja esittelee antiikin runoutta ja draamaa.
Kuvataidetta ja arkkitehtuuria esitellään artikkelin verran. Kuvataiteista puhutaan vain kuvanveistosta, arkkitehtuurin puolella esitellään temppeleitä, teattereita, kylpylöitä ja roomalaisia huviloita. Antiikin myyttejä ja uskontoja käsittelevässä artikkelissa käydään läpi Olympoksen jumalperhe eri rooleineen, mutta myös inhimillisempiä myyttien sankareita.
Filosofia on ilmeinen aihe antiikista puhuttaessa, onhan sanottu että eurooppalaisen filosofian historia on vain sarja alaviitteitä Platonin teoksiin. Artikkeli esittelee myös Sokrateen ja Aristoteleen. Valtiosta ja yhteiskunnasta esitellään ateenalaista demokratiaa, roomalaista oikeuslaitosta ja Rooman maailmanvaltaa.
Lopuksi tarkastellaan vielä antiikin sivistysajatuksen perintöä länsimaisessa humanismissa ja renessansseja, jotka palauttivat antiikin ihanteita arvostuksen keskiöön. Lopussa on vielä pieni artikkeli siitä, miten antiikkia on ihailtu ja kritisoitu modernia aikaa lähestyttäessä.
Mitä jokaisen tulee tietää antiikista on oikein mainio ja sopivan kompakti artikkelikokoelma, josta välittyy hyvin perustiedot antiikin maailmasta. Kirjoittajat ovat akateemisesti ansioituneita ja hyvin asiaansa perehtyneitä, ja osaavat myös kirjoittaa varsin sujuvaa ja maallikollekin aukenevaa tekstiä.
Terhi Rannela (s. 1980) on monipuolinen kirjoittaja, joka on kirjoittanut erityisesti nuortenkirjoja, mutta myös historiallisia romaaneja aikuisille ja tietokirjoja. Yöuinti ja muita novelleja on Rannelan toinen novellikokoelma, edellinen oli vuonna 2012 ilmestynyt Yhden promillen juttuja, joka käsitteli suomalaista alkoholikulttuuria.
Tämän kokoelman teema on vähemmän alleviivaava: kyse on kohtaamisista. Novellit ovat aikaisemman kokoelman tapaan pieniä ja helppolukuisia: 111 sivuun mahtuu viisitoista novellia, eli jutut ovat hyvin napakan mittaisia. Ne kuvaavat nuoria elämiensä käännekohdissa, eikä siihen aina monta sivua tarvita.
Kovin lyhyistä novelleista voisi rakentua hajanainen ja poukkoileva kokoelma, mutta Rannela paikkaa tätä sitomalla novelleja toisiinsa. Ne eivät muodosta mitään yhtenäistä tarinaa, mutta kun samat henkilöt esiintyvät novelleissa ristiin pää- ja sivuhenkilöinä, kokonaisuus pysyy hyvin koossa ja lukijankin on hauska odottaa, että mistä seuraava novellien välinen yhteys ponnahtaa esiin.
Novelleihin mahtuu kaikenlaista nykyaikaista ja tunnistettavaa. Yhdellä on sugar daddy, toinen joutuu muuttamaan häkkivarastoon asumaan. Yksi haaveilee Hollywood-tähdestä, joku luopuu poikkeusoloissa kontrollista ja elää, toisen yritys tehdä siirto lässähtää täysin. Novellit ovat mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettua ja tuntuvat eläviltä. Niissä on kuin huomaamatta monenlaisia ihmisiä, erilaisia elämäntilanteita ja erilaisia ratkaisuja valinnanpaikoissa.
Kuvittelisi tämän nuorillekin lukijoille toimivan. Ainakaan sivumäärän ja novellien pituuden ei pitäisi karkoittaa ketään kirjan parista. Eiköhän näille novelleille ole äidinkielen opettajilla käyttöä. Eikä tämä vain helppoa ja vaivatonta aloittelijoiden kirjallisuutta ole: kokeneille lukijoille pieni kokoelma on mukava kerralla luettava välipala, jossa on kuitenkin ajatusta mukana.
Richard Powers on pitkän linjan kirjailija, jonka ensimmäinen romaani Three Farmers on Their Way to a Dance ilmestyi jo vuonna 1985. Palkintoraatien suosiosta nauttinut Powers tuli suomalaisille tutuksi, kun vuonna 2003 ilmestynyt The Time of Our Singing ilmestyi suomeksi nimellä Laulut joita lauloimme vuonna 2008. Gummerus julkaisi heti perään Muistin kaiun vuonna 2009 ja Suopeuden vuonna 2011. Vuoden 2014 Orfeo jäi jostain syystä suomentamatta.
Olisiko Powersin suomentaminen päättynyt siihen, ellei vuonna 2018 ilmestynyt The Overstory olisi voittanut vuonna 2019 Pulitzerin kirjallisuuspalkintoa? Kirja ilmestyi vuonna 2021 suomeksi nimellä Ikipuut ja palautti Powersin taas kirjalliselle kartalle Suomessakin, sen verran reipas menestys se meilläkin oli. Powersin kirjoissa luodataan usein tieteen ja teknologian vaikutuksia. Myös luonto on tavallisesti vahvasti mukana. Ikipuut oli puineen tietysti todellinen luonnon ylistyslaulu, mutta esimerkiksi Muistin kaiku -romaanissa kurkien kevätmuutto on huomattavassa osassa.
Näitä samoja teemoja käsittelee myös Powersin tuorein teos, Hämmästys, jonka on suomentanut Antero Tiittula. Hämmästyksen pääosassa ovat isä ja poika. Theo Byrne on leskeksi jäänyt astrobiologi, joka työkseen etsii elämän edellytyksiä avaruudesta. Hänen 9-vuotias poikansa Robin on värikäs lapsi, jolla on autismin kirjon, pakko-oireisen häiriön ja ADHD:n oireita. Isä ei kuitenkaan välitä diagnooseista.
En koskaan uskonut niihin diagnooseihin, joita lääkärit pojalleni antoivat. Jos sairaudella on kolme eri nimeä yhtä monen vuosikymmenen aikana, jos vaaditaan kaksi alakategoriaa, jotta voitaisiin ottaa huomioon täysin vastakkaiset oireet, jos sairaus yleistyy yhdessä sukupolvessa lähes olemattomasta maan tavallisimmin diagnosoiduksi lapsuusiän häiriöksi, jos kaksi eri lääkäriä haluaa määrätä kolme eri lääkitystä, jotakin on pielessä.
Ehkä parin viime kuukauden aikana toteutettu neuropalaute oli satuttanut Robinia. Maailma oli niin perustavanlaatuisesti rikki, että enemmän empatiaa merkitsi syvempää kärsimystä. Kysymys ei ollut, miksi Robin oli vajoamassa. Kysymys kuului, miksi me muut olimme niin järjettömän toiveikkaita.
Hämmästys
Hämmästyksen
Hämmästyksessä
Daniel Keyesin
Kukkia Algernonille
Hämmästys
Toisinaan pakko on paras motivaattori. Eeva Åkerbladin (s. 1990) esikoisrunokokoelma Huolenpitoja on saanut odotella vuoroaan kirjahyllyssäni hyvän tovin, kunnes joku ystävällinen ihminen teki kirjaan varauksen. Enää en voinut vitkutella, vaan teokseen piti tarttua. Tarttuminen kannatti, sillä Huolenpitoja on oikein kelpo kokoelma – vaan enpä tästä olekaan muuta kuullut kuin hyvää, ja ylipäänsä on toki melko harvinaista, että esikoisrunokokoelmasta kuulee puhuttavan mitään.
Huolenpitoja muodostaa yhtenäisen kertomuksen matkasta vuoristossa sijaitsevaan sanatorioon nauttimaan hoidoista ja rentoutumisesta. Runoelma henkii unenomaisen epämääräistä tunnelmaa, sanatoriossa on yhtä aikaa jotain modernia ja hyvin 1800-lukulaista. Kokoelman runoja voi lukea itsenäisinä, mutta kokonaisuutena niihin muodostuu jonkinlainen, sopivan epämääräinen tarinan kaari.
Muodoltaan runot vaihtelevat kertovammista proosaruno-osioista lyhyempään säkeeseen, aina hyvin kiteytyneisiin, aforistisiin lauseisiin asti. Kokoelman alusta löytyy esimerkiksi tällainen pieni helmi:
Varpaanmuotoinen kolo järven pinnassa.
”hemskytellään”
”nivistäytydään”
”Turkoosia ja tuberkuloosia, lohkeilevaa kynsilakkaa, aavistus muistoista”
”Satun saamaan salaa männyntaimen”
Huolenpitoja
Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.
Elina Warsta
Raisa Omaheimo on pitkän linjan läskiaktivisti, joka nousi aiheen kanssa yleiseen tietoisuuteen vuonna 2016 ensi-iltansa saaneen Läski-monologin myötä. Siinä Omaheimo tilitti kokemuksiaan ylipainoisena ihmisenä maailmassa, jossa lihominen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Nyt Omaheimo on tiivistänyt kokemuksia ylipainosta ja ennen kaikkea ratkaisuja asian kanssa elämiseen kirjaan, jota suosittelen aivan kaikille, painoindeksistä huolimatta.
Itse asiassa siitä voidaankin aloittaa. Se on yksi asioista, joihin Omaheimo kirjassa pureutuu. Painoindeksi on silkkaa humpuukia yksilötasolla: se on isojen ihmisjoukkojen tilastolliseen analyysiin tehty työkalu, joka on sitä paitsi koottu aika rajallista valkoisten miesten populaatiota tutkimalla. Ennen kaikkea se ei kerro oikeastaan mitään ihmisen terveydestä. Silti sitä laskeskellaan vähän joka puolella ja kuten Omaheimo kirjassaan esimerkkinä kertoo, hän ei saanut pankista asuntolainalle parempaa lainaturvaa liian korkean painoindeksin vuoksi. Toisilta rajataan pääsyä leikkauksiin painoindeksin perusteella. (Jos tähän aiheeseen sukeltaminen kiinnostaa, Maintenance Phase -podcastin jakso The Body Mass Index on todella hyvä.)
Kirja kuvaa läskinä olemista monilta eri arkisilta kanteilta. Millaista on pohtia, kestääkö tuoli. Millaista on, kun vaatekaupan myyjä tarjoaa koon 48 vaatteita, vaikka on juuri kertonut olevansa kokoa 52. Millaista on, kun lääkäriä ei oikeastaan kiinnosta se vaiva, jonka vuoksi olet tullut lääkäriin, vaan ensin pitäisi laihduttaa. Millaista on kokeilla kaikkia mahdollisia laihdutuskuureja, joita yhdistää vain yksi asia: se että mikään niistä ei oikeastaan toimi.
Omaheimo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Luin kirjan yhdellä istumalla, sen verran sen tempaisi mukaansa. Ratkaisuja läskeille on yhtä aikaa karmiva ja hauska. Se kuvaa terävästi, millainen läskifobia yhteiskuntaamme läpäisee. Kyse on nimenomaan lihomisen pelosta, joka vain pintapuolisesti verhotaan terveyshuoleksi. Keskustelussa kuitenkin ohitetaan se, ettei paino ihan suoraan liity siihen, miten terve ihminen on. Polvivaivainen läski pistetään laihduttamaan, eikä voimaharjoittelemaan, vaikka voimaharjoittelu auttaisi polvivaivoihin. Läskit saavat kirjasta käytännöllisiä ratkaisuja. Niistä paras – ja tietyllä tapaa kamalin – on tämä:
Jos lääkärin ainoa hoito on käskeä sinua laihduttamaan, kysy ”miten hoitaisit/tutkisit oireitani jos olisin normaalipainoinen”, ja pyydä lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu.
Ratkaisuja läskeille
N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogian kolmas osa Kivinen taivas saattaa päätökseen palkitun fantasiasarjan, joka kuvaa lohdutonta vulkaanisen aktiivisuuden repimää maailmaa (jonka nimi on, tietysti, Tyynimaa). Trilogian ensimmäinen osa esitteli tarinan päähenkilön, Essunin maailmassa, joka oli suistunut tuhoon ja kaaokseen sekä yleisellä että yksityisellä tasolla. Tyynimaa oli juuri revennyt kahtia ja peittymässä vuosisatoja kestävään vulkaaniseen talveen. Palattuaan kotiin Essun löytää pienen poikansa kuolleena, isänsä tappamana. Isä on lähtenyt perheen tytär mukanaan.
Ensimmäinen osa Viides vuodenaika keskittyi esittelemään maailmaa ja orogeenejä, joilla on synnynnäisiä kykyjä aistia ja ohjata mannerlaattojen liikkeitä ja luonnonvoimia. Tämä on Tyynimaassa äärimmäisen tarpeellinen taito, mutta orogeenit ovat silti yhteiskunnan alimmaista pohjasakkaa: parhaimmillaan hyväksikäytettäviä työkaluja, mutta useimmiten heidät vain tapetaan kohdattaessa. Toinen osa Obeliskiportti saattaa Essunin kiinnostavaan, orogeenien hallitsemaan yhteisöön ja esittelee Essunille ja lukijoille aivan uudenlaisia voimia, joista vahvoillakaan orogeeneilla ei ole kunnollista käsitystä. Essunin tytär Nassun nousee myös vahvempaan asemaan. Essun alkaa myös saada käsitystä, miten maailman voisi mahdollisesti pelastaa.
Näistä asetelmista Kivinen taivas alkaa ja on Hugo-palkintonsa arvoinen lopetusosa trilogialle. Sekä Essun että Nassun lähestyvät tahoillaan kysymystä maailman kohtalosta. Onko maailma pelastettavissa? Pitääkö se pelastaa, vai pitäisikö koko roska vain tuhota vieläkin perusteellisemmin? Maailma syvenee entisestään, kun kirjan mystinen kertojaääni kuvaa aikaa tuhansia vuosia ennen nykyistä Tyynimaata. Millainen oli se huikea sivilisaatio, jonka raunioilla Tyynimaa seisoo, ja jonka tekojen seurauksista nykyiset sukupolvet saavat yhä maksaa?
Jemisin on lumoava kertoja. Tarina vetää mukaansa tehokkaasti ja maailma on hyvin poikkeuksellinen. Jemisinin luomat henkilöt pohtivat isoja, syvällisiä kysymyksiä. Maailman pelastaminen ei ole triviaali juttu, joka ilmiselvästi tehdään. Tehtävä on vaikea, sen hinta on kova, eikä sitä välttämättä edes halua tehdä. Ihmistä kun ei voi loputtomiin kohdella kaltoin ja sen jälkeen odottaa tämän suhtautuvan maailmaan ymmärryksellä ja rakkaudella. Sitä sanomaa Jemisin toistaa kerta toisensa jälkeen. Erilaisten ihmisten oikeudenmukainen kohtelu nousee taas kerran vahvaksi teemaksi.
Murtunut maailma ei ole tässä suhteessa kuitenkaan mustavalkoinen tai yksioikoinen. Sen maailma on monisävyinen, eikä siitä ole tunnistettavissa aivan yksiselitteisiä hyviä ja pahoja. No, tiettyjen valtaapitävien tahojen suhtautuminen orogeeneihin tai näiden edeltäjiin on silkkaa pahuutta, mutta yksilötasolla sävyt ovat monipuolisempia.
Koko trilogia ansaitsee vahvan suosituksen. On huikea saavutus voittaa trilogian jokaisella osalla arvostettu kirjallisuuspalkinto, mutta Murtunut maailma on todellakin huikea kokonaisuus. Suomentaja Mika Kivimäki on myös tehnyt hyvää työtä kirjojen parissa, näitä kirjoja on ollut ilo lukea.
Eeva-Liisa Manner (1921–1995) on suomalaisen runouden suurimpia nimiä. Mannerin kolmas runokokoelma Tämä matka (1956) on hänen läpimurtoteoksensa. Tuula Hökkä luonnehtii teosta Kirkas, hämärä, kirkas -kokoelmassa näin:
Tämä matka oli ilmestyessään 1956 suomalaisen modernismin merkkitapaus. Sen vapaarytmiset, tiheäkuvaiset, vilkkain mielikuvajonoin etenevät runot avasivat lyriikan tietä eteenpäin.
Tämän matkan
Kirkas, hämärä, kirkas
Tämä matka
Bach
Mozart
”On virta, / kiviä jotka järjestyvät silloiksi”
Lapsuuden hämärästä
Mustat runot
Ruth Ellis
David Blakelyn
istuimiin, joihin johdetaan sähköä ja toisiin, tuomioistuimiin,
joissa rikos kytketään rikokseen uudella rikoksella
ja joissa syntyy murhan idea:
erehtymätön murha, kammottavin kaikista;
Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen
Ville Ranta (s. 1978), pitkän linjan sarjakuvataiteilija, joka on tehnyt jo pitkään pilapiirroksia. Aikaisemmin pilapiirroksia on julkaistu Kirkko ja kaupunki -lehdessä, mutta vuonna 2019 Ranta aloitti Iltalehden pilapiirtäjänä. Tähän kokoelmaan on koottu parhaat palat Iltalehdessä julkaistuista piirroksista.
Ajankohtaisista aiheista vitsejä vääntävän pilapiirtäjän tehtävä ei varmastikaan ole helppo: on oltava ajan hermolla, keksittävä nopeasti jotain hauskaa ja terävää ja reagoitava, kun maailmassa tapahtuu. Ranta on toki saanut toimia pilapiirtäjänä kiinnostavina aikoina. Vuoden 2019 jälkeen on nähty niin koronapandemia kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Näistä on riittänyt paljon piirrettävää, perinteisten kestoaiheiden kuten ilmastonmuutoksen, perussuomalaisten ja sananvapauden ohessa.
Ranta on kyllä hyvä pilapiirtäjä. Hän on taitava haistelemaan kiinnostavia aiheita ja niihin sopivan provokatiivisia ja pisteliäitä näkökulmia. Pilapiirtäjä, joka ei ärsytä ketään, on huono pilapiirtäjä. Ranta on myös taitava piirtäjä, jolla on taitoa kuvata julkisuuden henkilöitä ilmeikkäästi ja tunnistettavasti. Kuvien saatteina on virkkeen-parin saatteet, jotka tuovat hieman kontekstia olematta kuitenkaan kovin perinpohjaisia selityksiä. Tällainen pilapiirroskokoelma on oikein mainio supertiivistelmä aikakauden uutisilmiöistä.
Kun olin lapsi, meillä oli kotona kirjahyllyssä joku Kari Suomalaisen pilapiirroskokoelma. Sitä tuli luettua useampaan otteeseen, vaikka Mauno Koiviston, Urho Kekkosen, Johannes Virolaisen, Paavo Väyrysen ja Karin perushahmojen kuten Kokoomuksen kypäräpapin(!) seikkailut eivät ihan täysin auenneetkaan. Pientä kontekstiahan niissäkin oli mukana, joten jotain näistä 1960- ja 1970-luvun politiikan kiemuroista saattoi ymmärtää. On hauska pohtia, millainen ajankuva tästä kokoelmasta välittyy joskus 20–30 vuoden päästä. Aikakausi näyttäytynee sekopäisenä, mutta toisaalta – mikäpä aika ei näyttäytyisi. Ville Ranta on joka tapauksessa oivallinen ajankuvan dokumentoija, jonka piirroksia on ilo katsella näin tuoreeltaankin.
Kirjavinkit.fi:n haastattelussa Pauliina Vanhatalo kertoi Vastuullisten olevan ensimmäinen kotikaupunki Raaheen sijoittuva romaani. Vanhatalo toivoi romaanin olevan ”kirkas, kaunis, elämänkaltainen ja pysäyttävä kertomus valinnoista, syyllisyydestä ja ihmisen osasta”. Hyvin sanottu – kyllä kirjaa voisi noin kuvata.
Kirja kertoo tarinaansa kolmesta toisiinsa kytkeytyvästä näkökulmasta. Lenni on noin kymmenvuotias poika, joka on muuttanut uuteen kotiin. Naapurin tyttö on heti kyselemässä ”Tiiättekö te mitä teijän kotona on tapahtunu?” ja vanhemmatkin sen kertovat: ennen heitä talossa asuneen perheen isä tappoi koko perheen ja sen jälkeen itsensä. Lenni tarkkailee vanhempiaan ja heidän vähän natisevia suhteitaan: onko perheellä rahaa, riitelevätkö vanhemmat, onko kaikki hyvin?
Niina taas on opettaja, joka kuvataan ensimmäisessä kohtauksessaan katselemassa uutta asuntoa. Niina ei kerro välittäjälle, että asunto on itse asiassa tuttu: hänen ystävänsä asui siinä aikaisemmin. Niina päätyy vuokraamaan asunnon itselleen, salaa mieheltään, koska hän haluaa itselleen jonkun paikan, jossa olla rauhassa. Koti ei ole Niinalle rauhallinen paikka, sillä sieltä kaikki kaunis ja arvokas katoaa Subutex-koukkuun jääneen pojan Valon matkaan.
Kolmas päähenkilö on Pasi. Hän elää Lennin perheen naapurissa olevassa autiotalossa vähän epämääräistä asunnottoman elämää. Pasi on perhesurman tehneen Jukan ystävä, joka vaikuttaa rankaisevan itseään tapahtuneesta. Hän pitää vahtia Jukan vanhan talon lähellä ja elää ankarammin kuin olisi pakko. Hänen rauhaansa häiritsemään tulee Valo koiransa kanssa.
Vastuulliset on oikein sopiva nimi teokselle. Kirjan henkilöt ovat kukin sivullisia varsinaisiin ongelmiin: Lenni katselee vanhempiensa avio-ongelmia sivusta, Niina murehtii lapsensa narkomaniaa, Pasi oli perhesurmaajan ystävä. Kaikkia yhdistää kuitenkin jonkinlainen epämääräinen vastuuntunto ja syyllisyys. Näitä tuntemuksia Pauliina Vanhatalo kuvaa romaanissaan kirkkaasti.
Melko tiiviiseen romaaniin mahtuu muutakin. Se on toisaalta kuvaus pikkupaikkakunnan elämästä. Kirjassa Raahea ei nimetä, mutta kuvaus on tunnistettava: terästehtaan hallitsemassa pienessä merenrantakaupungissa ihmisten kohtalot liittyvät herkästi tehtaaseen. Mennäkö töihin tehtaaseen vai karistaako kotikaupungin pölyt jaloistaan? Tämä ristiriita näyttäytyy teoksessa Pasin ja Jukan välillä. Myös pandemian vaikutukset näyttäytyvät romaanissa vähäeleisesti, mutta selvästi. Lennin isä on työtön muusikko ja työtilanteen heikkous on helppo lukea vähintään osaksi pandemian syyksi.
Kauniisti kirjoitettu Vastuulliset on hieno kuvaus elämästä pienessä tehdaskaupungissa, lopullisista ratkaisuista ja niistä seurauksista, joita valinnoista muihin ihmisiin heijastuu.
Matti Kangaskosken (s. 1983) runous tuli vastaan Tanssiva karhu -palkitun Johdatus pimeään -runokokoelman myötä. Se olikin sen verran vaikuttava teos, että aikaisempaan tuotantoon oli tarpeen tutustua. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui esikoisrunokokoelma Tältä sinusta nyt tuntuu, joka ilmestyi vuonna 2012. Esikoiskokoelma oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.
Johdatus pimeään oli nautinnollinen sekoitus filosofista pohdiskelua olemassaolosta, katsomisesta ja kokemisesta. Tämä esikoiskokoelma on pykälän tai pari kryptisempi. Se ei aukene ihan samalla tavalla. Parhaimmillaan Kangaskosken ilmaisu on kiinnostavaa. Sivun 52 luettelomainen runo, vaikkapa:
silminnähtävät äänet: kylmä ja punainen, varma ja valmis,
nokinen tela vetää valheenpaljastuskoneen käyrää, kynnetty pelto
kynsilakkaa pensasaidassa, vaiti ollessa olemassaolo liki, liki kokonaan,
liki? näetkö? oletko kunnossa? oletko? Tältäkö sinusta nyt tuntuu?
Johdatus pimeään
Tältä sinusta nyt tuntuu
Tove Ditlevsen (1917–1976) on tanskalaiskirjailija, jonka tuotantoa ei alkuun juuri Suomessa tunnettu. Ditlevsenin vuonna 1941 julkaistu esikoisteos Lapselle on tehty pahaa ilmestyi suomeksi vuonna 1950, mutta sen lisäksi Ditlevseniltä on suomennettu vain pari novellia, vaikka tuotantoa riittäisi lähes 40 runokokoelman, romaanin ja novellikokoelman verran.
Kansainvälisesti Ditlevsen löydettiin uudestaan joitain vuosia sitten. Ditlevsenin omaelämäkerrallisesta trilogiasta oli käännetty englanniksi kaksi ensimmäistä osaa vuonna 1985, mutta vuonna 2019 koko trilogia saatiin englanniksi Michael Favala Goldmanin uusina käännöksinä. Tämä julkaisu toi Ditlevsenin teokset laajempaan tietoisuuteen ja sai myös S&S:n tarttumaan tanskalaiskirjailijaan. Trilogian ensimmäiset osat Lapsuus ja Nuoruus ilmestyivät Katriina Huttusen suomennoksina viime vuonna ja kolmas osa Aikuisuus nyt tänä vuonna. Lapsuus ja Nuoruus ilmestyivät tanskaksi vuonna 1967, Aikuisuus vuonna 1971.
Pienet, tiiviit romaanit kertovat Ditlevsenin omasta elämästä. Kerronta on ytimekästä ja jaarittelematonta. Lapsuus kertoo elämästä Kööpenhaminan Vesterbron työläiskaupunginosassa 1920-luvulla. Tove on herkkä lapsi, joka haluaisi kirjoittaa runoja, mutta lähipiirille ajatus tytöstä runoilijana on lähinnä vitsi. Nuoruus kuvaa Toven pyrkimyksiä päästä läpi kirjallisiin piireihin ja pyristelyä työ- ja iltaelämässä. Nuoret herrat haluaisivat kaataa naisia, mutta Tovea kiinnostaa enemmän kirjoittaminen. Nuoruus huipentuu siihen, kun Tove saa ensimmäisen runokokoelmansa julkaistua vuonna 1939.
Aikuisuus-teoksessa Ditlevsen on mennyt käytännöllisistä syistä naimisiin itseään 30 vuotta vanhemman Viggo F. Møllerin kanssa edistääkseen kirjallista uraansa. Esikoisromaani ilmestyykin, mutta kirjallisen uran tielle nousee kaikenlaisia esteitä. Avioliitto Møllerin kanssa ei ole pitkäikäinen, uusia avioliittoja tulee, samoin raskauksia, joista tulee tytär Helle, mutta myös abortteja. Abortti 1940-luvun Tanskassa ei ole yksinkertainen asia – ja miten ikävästi tämä seikka onkin edelleen ajankohtainen! – ja erään abortin yhteydessä Ditlevsen tutustuu kipulääke petidiiniin. Pian Ditlevsen onkin naimisissa petidiinia avokätisesti annostelevan lääkärin kanssa.
Kirjan tanskankielinen nimi Gift on sanaleikki, joka suomennoksessa on menetetty. Englanniksi teos on nimeltään Dependencies, joka tavoittaa hieman alkuperäisen monimerkityksisyyttä: kuten ruotsissa, tanskassakin gift tarkoittaa sekä avioliittoa että myrkkyä. Tulkintoja nimelle voi hakea monelta tasolta: kirja kertoo pintatasolla avioliitoista ja kipulääkkeet ovat helposti tulkittavissa myrkyiksi. Toisaalta moni asia on myrkkyä Ditlevsenin kirjailijanuralle, jonka kanssa hän on niinikään naimisissa.
Ditlevsen pohdiskelee osin samoja kysymyksiä kuin viime vuosina vaikkapa Deborah Levy: kuinka yhdistää naiseus, äitiys ja luova työ. Se ei ole helppoa. Kirjoittaminen on kuitenkin välttämättömyys: ”minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan”, Ditlevsen kirjoittaa. Jos arjen turruttaminen kipulääkkeillä pois häiritsemästä on kirjoittamisen edellytys, sitten väärennetään reseptejä ja tehdään apteekkiin hurjat laskut.
Kööpenhamina-trilogia on kaikkiaan hyvin kiehtova kokonaisuus. Kirjat ovat pieniä ja tiiviitä, Ditlevsen ilmaisee itseään ytimekkäästi. Koko trilogialla on mittaa suunnilleen saman verran kuin Karl Ove KnausgårdinTaisteluni-sarjan ensimmäisellä osalla. Aikuisuus vaikuttaa trilogian merkittävimmältä kirjalta, siinä päästään kiinni olennaiseen: tällaista on olla läpimurtoaan tekevä naiskirjailija 1940-luvun Tanskassa. Sivuseikat, kuten toinen maailmansota ja natsimiehitys ovat teoksessa läsnä, mutta eivät mitenkään erityisemmin määritä teosta. Ditlevsen on, pohjimmiltaan, kiinnostunut lähinnä itsestään.
Paljonhan Ditlevsenin elämässä ehti tapahtua vielä näiden kirjojen kuvaamien käänteiden jälkeen. Elämäntapahtumat toimivat materiaalina romaaneille. Ditlevsen vastaili myös Familiejournalen-lehden lukijakysymyksiin kahdenkymmenen vuoden ajan, aina vuonna 1976 tapahtuneeseen itsemurhaansa asti.
Nähtäväksi jää, tyydytäänkö Ditlevsenin osalta tähän elämäkertatrilogiaan, joka taitaa olla Ditlevsenin kestävintä antia kirjallisuuden maailmalle, vai saadaanko suomeksi vielä lisää. Kenties joku valikoima Ditlevsenin runoja tai novelleja olisi paikallaan? Sellainen ei tietenkään ole ollenkaan yhtä myyvää kuin nämä kiehtovat autobiografiat. Yhtä kaikki, tuli muuta tai ei, luovan työn edellytyksistä, mielenkiintoisista naisista ja taiten kirjoitetusta omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille Kööpenhamina-trilogia on kokonaisuudessaan ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Susanna Hastin esikoisteos Ruumis/huoneet on kirjasyksyn puhutuimpia kirjoja. Niin kuuluu olla: harvakseltaan näin väkeviä kirjoja vastaan tuleekaan. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Hast tarttuu lapsena kokemaansa seksuaaliseen väkivaltaan.
Katson tietokoneen valkoista ruutua. Nyt teen sen. Kaivan ruumiini muistista esiin jokaisen jäljelle jääneen yksityiskohdan. Puen sanoiksi kaiken minkä muistan. Huoneet, sitten ruumiit.
En voinut mitenkään tietää, että ruumiini on minun. Millä sanoilla olisin siis vuonna 1994 kuvannut tapahtumia? Mitkä olisivat olleet ne sanat, joilla olisin puhunut totuutta ja joilla minua olisi uskottu?
Ruumis/huoneet
Ruumis/huoneet
Jos en kerro kivusta, voidaan sanoa että nautin siitä. Vaikka kerron kivusta, voidaan silti sanoa, että nautin siitä. Vaikka kerron haluttomuudesta ja passiivisuudesta, en ole koskaan tarpeeksi viaton, sillä haluttomuuden tulisi olla totaalista, vastarinnan näkyvää ja äänekästä, mutta sen lisäksi viattomuuden vaatimusta ei voi koskaan täyttää tyydyttävästi. En voi liikkua ulos maailmasta jossa minut on tehty satoja vuosia sitten.
Ruumis/huoneet
Iida Rauman
Hävityksen
Charcot'sta
Salla Simukka (s. 1981) on tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran nuortenkirjailijana. Nyt uusin romaani Tästä kaikki alkaa on Simukan ensimmäinen, joka on suunnattu aikuislukijoille. Ensimmäinen oma romaani, ainakin – johan vuonna 2019 ilmestyi Siri Kolun kanssa kirjoitettu Kontakti.
Tästä kaikki alkaa kertoo Novasta, joka on muuttanut puolisonsa Islan kanssa unelmataloon metsän keskelle. Talokaupat eivät kuitenkaan riitä pelastamaan hiipuvaa suhdetta: Novalle ja Islalle tulee ero vain puoli vuotta muuton jälkeen. Pariskunta jää kuitenkin toistaiseksi asumaan taloon. Isla haluaa edistää väitöskirjaansa ja Novallakin on kuvitustöitä tehtävänä. Ei siis ole mitään syytä kiirehtiä talon myymistä. Isla vaikuttaa muutenkin jotenkin haluttomalta keskustelemaan erosta ja muutenkin välinpitämättömältä.
Isla jatkoi lehden lukemista rauhassa. Vielä yöllä hän oli ollut itkevä ihmisraunio, joka oli välillä nyyhkyttänyt niin, että Nova oli pelännyt, saisiko hän henkeä. Vaikka ero oli ollut yhteinen päätös, Isla oli heistä kahdesta murtunut sen lopullisuuden alla enemmän. Nyt yön tunnekuohusta ei näkynyt enää jälkeäkään.
Tästä kaikki alkaa
Akseli Heikkilän
Veteen syntyneet
Tästä kaikki alkaa
Tästä kaikki alkaa
Salla Simukan
Muun muassa Kuura-sarjasta tutun Elina Pitkäkankaan (s. 1990) Sang heittää lukijan heti vieraaseen maailmaan. Päähenkilö Dawei kuvataan ystävänsä kanssa suorittamassa vuotuista kansalaisvelan maksua. Jokaisen yli neljävuotiaan on maksettava oikeudesta olla Fusangin kansalainen. Jos velkaa ei saa maksettua – ja se on etenkin köyhemmillä syrjäseuduilla vaikeaa – joutuu työleirille. Se taas on paikka, josta on turha toivoa pääsevänsä hengissä ulos.
Dawei on hyvä ihminen: hän toki tienaa rahansa rikollisin keinoin, mutta varoillaan orpokodissa asuva nuori mies maksaa orpokotisisarustensa velkoja. Jos Dawei ei saa velkaansa maksettua 20 ikävuoteen mennessä, hän voi aina paeta yhteiskuntaa vuorille – mutta nyt hän saa kuulla uudesta laista, jonka mukaan tässä tilanteessa velka siirtyykin omaisten maksettavaksi. Daweita uhkaakin nyt hänen isoveljensä Qirenin velka.
Kiperä tilanne ei jätä Daweille valinnanvaraa. Hän on aikaisemmin valinnut tarkemmin, millaisia salakuljetustehtäviä ottaa hoitaakseen, mutta nyt hän ei voi enää valita yhtä tarkkaan. On otettava suurempia riskejä, jotta saa enemmän rahaa kokoon. Arvata saattaa, mitä siitä seuraa: Dawei joutuu aikaisempaa suurempiin vaikeuksiin. Vaikeudet taas tarkoittavat sitä, että kotiseudut Namlassa on jätettävä taakse. Dawei ja Qiren joutuvat pakenemaan pääkaupunki Penglaihin etsimään mahdollisuuksia uuteen elämään siellä.
Aloitetaan siitä, että kirjan maailma on kiehtova. Fusang on itäaasialainen kulttuuri. Pitkäkangas kertoo jälkipuheessaan, ettei sitä kannata lukea suoraan minään tiettynä nykyisenä valtiona. Kulttuurissa on kuitenkin paljon kiinalaisia vaikutteita. Veljesten kotiseutu Namla tuo mieleen Tiibetin. Pitkäkangas on kuitenkin poiminut vaikutteita sieltä täältä ja sekoitellut niitä kirjansa tarpeiden mukaisesti.
Maailman taustalla on ollut tuhoisa sota, jonka seurauksena kaikki on hieman rähjäistä ja kulunutta. Teknologia on sekoitus uutta ja vanhaa. Fossiilisia polttoaineita ei näe ja tuliaseet ovat harvinaisia ja laittomia, joten perinteiset taistelutaidot ja hevoskyydit ovat kunniassaan. Toisaalta sähköä on, junat kulkevat ja kansalaisia hallinnoidaan ranteisiin upotetuilla tietokoneilla, jotka ovat yhteydessä tietoverkkoon, johon varakkaalla eliitillä on pääsy.
Eriarvoisuus tavallisen kansan ja eliitin välillä on yksi kirjan kantavia teemoja. Veljekset edustavat köyhää maalaisväestöä, mutta Penglaissa he joutuvat tekemisiin aivan valtakunnan eliitin kanssa. Kontrasti näiden ihmisryhmien välillä on räikeä. Toisilla on mahdollisuuksia vaikka mihin, toisia alistetaan velkataakalla ja väkivallalla.
Maailmassa on myös monimuotoisuutta. Fusangin valtakunta ei ole yksikulttuurinen monoliitti, vaan siellä on erilaisia vähemmistöjä. Veljekset puhuvat äidinkielenään namlaa, eivät valtakulttuurin fusangia, ja Dawei on vieläpä vannonut hiljaisuudenvalan ja puhuu ainoastaan viittomilla. Viittomakieli taas on Penglaissa kielletty, koska se nähdään hallinnon auktoriteetin uhmaamisena. Toinen merkittävä teema kirjassa onkin juuri kuulluksi tuleminen ja oikeus puhua.
Mukana on myös sateenkaarevaa rakkautta, vauhdikkaita taistelukohtauksia, hurjaa jännitystä ja taustalla aika perinteinen nuoren miehen kasvukertomus läpi vaikeuksien. Dawei on hahmona sentään tavanomaisimpia nuoria soturimiehiä tuntuvasti moniulotteisempi ja mielenkiintoisempi. Lopussa tämän kirjan tarina saa aivan kelpo päätöksen, mutta laajempia kuvioita jää auki siinä määrin, että jatko-osalle avautuu hyvin tilaa.
Sang on kelpo esimerkki siitä, miten tänä päivänä voi kirjoittaa haluamastaan aiheesta. Elina Pitkäkangas on halunnut kirjoittaa itäaasialaisiin kulttuureihin nojaten. Niinpä hän on tehnyt sen hyvin ja kunnioittavasti. Pitkäkangas on keskustellut teosta tehdessään niin itäaasialaisten kulttuurien, viittomakielen kuin ylipäänsä kulttuurirepresentaation asiantuntijoiden kanssa. Sen, miten eri kulttuurien esittämisessä on onnistuttu, jätän muiden arvioitavaksi, mutta työtä on selvästi tehty ja Fusangin maailma tuntuu syvältä ja monipuoliselta, eikä vain pinnallisten itäaasialaisten kliseiden kierrätykseltä.
Sang on vaikuttava kirja ja mikäli maailmassa on mitään oikeutta, se löytää tiensä myös ulkomaille. Tätä ei missään nimessä kannattaisi jättää vain suomalaisten lukijoiden iloksi.
Raamattu on epäilemättä yksi länsimaisen kulttuurin vankimpia peruskiviä. Sen varaan rakentuu paljon, eikä nykyihminen välttämättä aina oivallakaan, milloin joku sanonta vaikkapa on Raamatusta lähtöisin. Jyrki Korpua avaa teoksessaan Raamatun vaikutusta kirjallisuuteen. Teos perustuu Korpuan Oulun yliopistossa vuonna 2015 pitämään ”Raamattu ja kirjallisuus” -luentosarjaan ja Oulun kaupunginkirjastossa pidettyyn studia generalia -luentosarjaan ”Raamatun vaikutus kaunokirjallisuudessa”.
Ensimmäinen hyvä kysymys on, mitä Raamatulla itse asiassa tarkoitetaan. Käsitehän ei ole aivan yksiselitteinen. Raamattu ei ole yksi kirja, vaan kirjakokoelma, ja eri uskontokunnilla on hieman eri tulkintoja siitä, mitä kirjoja mukaan on milloinkin otettu. Juutalaisten Tanakin eli meidän Vanhan testamenttimme taustalla on nykytiedon valossa vanha kanaanilainen monijumalainen uskonto. Uusi testamentti taas edustaa hellenististä kulttuuria ja kreikkalais-kristillisiä vaikutteita.
Korpua esittelee raamatullista kieltä ja sen vaikutusta kirjallisuuteen. Erityisesti hän nostaa esiin J. R. R. Tolkienin fantasiakirjallisuuden omaksumat vaikutteet, Gabriel Garcia MárquezinSadan vuoden yksinäisyyden raamatullisesti vaikuttuneena ja Yhdysvaltojen kirjallisuuden vahvan nojaamisen Raamattuun.
”Paratiisi, taivas ja helvetti”-osio esittelee Raamatun näkemyksiä taivaasta ja paratiisista (kaksi eri asiaa!) ja niiden vastapainosta helvetistä. Korpua vertailee Raamatun kuvauksia muuhun kirjallisuuteen ja esittelee tunnetuimmat kaunokirjallisuuden kuvaukset Raamatun ulkopuolella eli Danten ja Miltonin teokset.
Sen jälkeen Korpua sukeltaa Jeesukseen kirjallisena hahmona. Millainen kuva evankeliumeista ja Paavalin kirjoituksista piirtyy? Lyhyt vastaus on: ristiriitainen! Evankeliumit eivät ole mitenkään yksimielisiä siitä, millainen hahmo Jeesus on; varsinkin viimeisenä kirjoitettu Johanneksen evankeliumi esittää Jeesuksen kovin toisessa valossa kuin aikaisemmat synoptiset evankeliumit. Korpua käy läpi Jeesuksen kaltaisia kuolevan jumalan myyttejä ja esittelee Jeesuksesta vaikutuksensa saanutta kirjallisuutta.
Lopuksi Korpua tarkastelee Raamatun vaikutusta suomalaisessa kirjallisuudessa. Etenkin vanhemmassa kirjallisuudessa se on tietysti mittavaa, koska Raamattu oli huomattava osa varhaisen kotimaisen kirjallisuuden kontekstia. Sitä saattoi kommentoida, sillä se oli se, mitä lukijat tunsivat. Aleksis KivenNummisuutarit, esimerkiksi, on oikeastaan parodia apokryfisestä Tobitin kirjasta. Nykylukijoille viittaus on enimmäkseen täysin tuntematon, mutta aikalaislukijoille tämä oli hyvin laajalti luettu ja tunnettu kirja ja viittaukset siihen selkeitä. Lopuksi teoksessa on vielä pieni epilogi, joka avaa, miten Raamatun kirjavalikoimat on koottu.
Luin tämän kurssikirjana osana kirjallisuustieteen opintoja. Alussa oli Sana on hyvin yleistajuisesti kirjoitettu, helppolukuinen ja tiivis. Esimerkkejä on haettu korkeakirjallisuuden lisäksi paljon myös vaikkapa rock-musiikin maailmasta. Raamattu on sen verran länsimaisen yleissivistyksen ytimessä, että tätä kirjaa on helppo suositella kaikille sivistystä halajaville.