Mikko Saari
jotakin ehkä tietäisin,
H41+4, I-para. Tullut säännöllisten supistusten vuoksi. Kertoo
supistuksia tulevan noin 5 min välein.
olinhan siellä minäkin
Haminalainen runoilija Maiju Pohjola (s. 1990) törmäyttää teoksessaan erilaisia kirjoituksia käsitellääkseen synnytystä, synnytyksen jälkeistä masennusta ja äitimyytin kiemuroita. Kun runossa vierekkäin asettuvat ylle siteeratun esimerkin tapaan Vänrikki Stoolin tarinat ja kliininen lääkärikieli, tavoitetaan jotain kiinnostavaa.
Kokoelma liikkuu ajassa ennen ja jälkeen synnytyksen. Sen unipäiväkirjat piirtävät uuvuttavaa kuvaa lapsivuodeajan loputtomasta väsymyksestä. Kirja kuvaa synnytykseen ja äitiyteen kytkeytyvää väkivaltaa eri näkökulmista. On synnytykseen liittyvä leikkaaminen ja kajoaminen, toisaalta ”läimit kasvojasi ettet lasta / hän itkee kuin tulisi osutuksi”.
Erilaiset tekstilajit ja rekisterit kolisevat vastakkain mielenkiintoisilla tavoilla. Ettei yötä enää tarjoaa yllätyksiä, oivalluksia ja kiinnostavia havaintoja. Äitiyden vaikeudesta on hyvä puhua ja siitä, mitä yhteiskunnan äitipuheen taustalla on, ja tähän keskusteluun tämä runokokoelma ottaa kantaa raikkaasti.
Pohjolan esikoiskokoelmaa Lautuma (2020) olen vasta selaillut, mutta siihenkin on selvästi syytä perehtyä.
kertaan kerroksia, käyn läpi mutta päivässä ei ole tiehyttä tälle
huuhdon valkoista kohinaa
jatkuvalla toistolla, olla, alla
kaikki kuvat jotka jäivät liimaamatta
lapsuuteni modeemi, yhdistämisäänet
Japanilainen Hiroki Kawakami (川上 弘美, s. 1958) on palkittu kirjailija. Plakkarista löytyy Japanin kenties arvostetuin kirjallisuuspalkinto, Akutagawa, ja tämä romaani voitti Jun'ichirō Tanizakin mukaan nimetyn palkinnon, joka myönnetään vuoden ansioituneimmalle ammattilaiskirjailijan kirjoittamalle romaanille (Haruki Murakami voitti palkinnon Maailmanloppu ja ihmemaa -romaanillaan vuonna 1985).
Sensein salkku kertoo neljääkymppiä lähestyvästä naisesta, Tsukiko Ōmachista, joka kohtaa baarissa tutun näköisen miehen. Ensikohtaamisella molemmat tilaavat sattumoisin samat ruoat: tonnikalaa ja nattō-papuja, soijalla höystettyä lootusjuurta ja marinoitua sipulia. Mies näyttää tutulta ja itse asiassa tuntee Tsukikon: hän on Harutsuna Matsumoto, Tsukikon vanha äidinkielen opettaja lukiosta. Niinpä Tsukiko nimittää miestä vain Senseiksi, opettajaksi.
Lähes seitsemänkymppinen Sensei ja Tsukiko alkavat tapailla toisiaan baarissa. Molemmat viihtyvät aika lailla omissa oloissaan, kumpikin pitää samanlaisista baariruoista, sake maistuu molemmille. Tapaamisia ei sovita, he vain osuvat samaan baariin. Joskus he tapaavat joka ilta, joskus väliin jää viikkoja. He käyvät markkinoilla ja päätyvät jopa baarin isännän matkaan sieniretkelle.
Eläkeläismiehen ja yksinäisen keski-ikäisen naisen suhde on omintakeinen. Heidän välillään on selvästi joku yhteys, mutta ei kuitenkaan erityisempää läheisyyttä. Kumpikin pitää etäisyytensä. Ulkopuolisena suhteen suuri ikäero ja se, miten Tsukiko nimittää Senseitä sitkeästi opettajaksi, vaikka lukiovuosista on jo kaksikymmentä vuotta aikaa, vaikuttavat vähän omituisilta. Ei tämä muutenkaan mikään aivan perusromanssi ole. Suomalainen lukija saa kummastella parin pidättyneisyyttä ja keskustelun väkinäisyyttä. Toisaalta pienistä yksityiskohdista rakentuu selkeää kiintymystä ja keskinäistä välittämistä, jossa on oma kauneutensa.
Senseillä on omat kummallisuutensa. Hän esimerkiksi säilyttää kaikenlaista tavaraa, kuten vanhoja paristoja. Ensimmäisen radionauhurin kahdeksasta paristosta hän on säästänyt yhden, silmät kiinni valitun. Yleismittarilla voi sitten testailla silloin tällöin, onko vanhoissa paristoissa vielä virtaa. Tsukikolla ei ole paljon sanottavaa Sensein paristoharrastuksesta:
En tiennyt mitä vastata, joten ynähdin vain myöntävästi ties kuinka monennen kerran tänä yönä samalla kun hivelin sormellani yhtä paristoa useiden kymmenien erikokoisten joukossa. Se oli kosteuden ruostuttama. Kyljessä luki ”Casion taskulaskin”.
Raisa Porrasmaata
Sensein salkku
Sensein salkku
Kesällä luin Alessandro Barbuccin ja Giovanni di GregorionSisarukset Grémillet -sarjakuvatrilogian ensimmäisen osan Sarahin uni. Sen pohjalta oli ilmiselvää, että jatko-osatkin piti laittaa kirjastosta varaukseen. Suunnilleen kohderyhmään osuva tyttäreni piti edellisestä osasta ja minustakin se oli kaunis ja viehättävä (vaikka W.I.T.C.H.-nostalgiasta ei minun kohdallani lisäpisteitä tullutkaan).
Toinen osa jatkaa samaa rataa. Tarina sijoittuu tällä kertaa kesälomareissulle mummon luokse. Pääosaan nousee nyt siskoksista Cassiopée, joka jättää kaupunkiin taakse poikaystävänsä. Mummon luona on tuttuja paikallisia poikia, muun muassa kovasti flirttaileva Olivier. Cassiopéen tunteet ovat nopeasti solmussa, kun poikaystävä ei vastaa kirjeisiin ja Olivier puolestaan huomioi Cassiopéeta liiaksikin.
Siinä sivussa ihmetellään rauniokirkon kummittelua ja mummon huonomuistisuutta. Onko mummo menettämässä muistinsa täysin? Kuka soittaa kelloja rauniokirkossa yöaikaan? Sisarusten tutkimukset vievät heidät vanhojen tarujen pariin. Nykypäivän sydänsurut löytävät vastineensa entisajasta ja Cassiopée joutuu valintojen äärelle.
Kirjavinkeissä Titta ihasteli ensimmäisen osan taianomaista kuvitusta, mutta ihmetteli tarinan arkisuutta. ”Nähtäväksi jää nouseeko jonkinlaiset fantasiaelementit tulevissa osissa suurempaan rooliin”, pohdiskeli Titta. Nyt toisen osan lukeneena on todettava, että vaikka rauniokirkossa vähän kummitteleekin, aika arkinenhan tämäkin tarina on, vaikka hyvin sympaattinen onkin. Barbuccin kuvitus on edelleen upeaa, puitteet ovat lumoavan, satumaisen kesäiset.
Ei siis lainkaan hullumpi juttu. Ei mitään ikimuistoista; en ostaisi omaksi. Kirjastosta lainattuna tämä on kuitenkin oikein lukemisen arvoinen ja Lucillesta kertova kolmas osa menee varaukseen kyllä heti, kunhan se vain kirjaston luetteloon päätyy.
Ruotsalaisen Lydia Sandgrenin (s. 1987) esikoisteos voitti vuoden 2020 August-palkinnon. Sitä on myyty hurjan paljon ja se on saanut kriitikot lähes poikkeuksetta puolelleen. Tällainenhan on omiaan rakentamaan lukijallekin ennakko-odotuksia. Omaa suhtautumista kirjaan peilaa väistämättä sen yleiseen menestykseen.
Läpileikkaus on melkoinen tiiliskivi. Sivuja isokokoisessa kirjassa on yli 700, äänikirjana yli 32 tuntia, joten tarinaa piisaa. Kirjan päähenkilö on viittäkymppiä kiperästi lähestyvä ruotsalainen kustantaja Martin Berg. Martin on menestynyt kustantajana ihan mukavasti, mutta miestä vaivaa oman kirjailijanuran vaatimattomuus. Se suuri romaani jäi tekemättä, eikä pitkäaikainen hanke oman suosikkikirjailijan elämäkerrastakaan ole toteutunut.
Martinin rakkain ystävä on Gustav Becker, tunnettu taiteilija. Göteborgin kadut ovat täynnä näyttelyjulisteita, koska museoon on tulossa Gustavin suuri retrospektiivi. Gustav itse tosin on tavalliseen tapaan taas jossain kadoksissa. Kolmikon täydentää se paras katoaja, Martinin vaimo Cecilia, joka viisitoista vuotta sitten lähti yllättäen pois, eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen. Kotiin jäivät Martinin lisäksi silloin kolmivuotias poika Elis ja noin kymmenvuotias tytär Rakel, joka nyt parikymppisenä nousee yhdeksi kirjan näkökulmahenkilöistä.
Mutta ihan todella paljon tämä kirja kyllä kertoo Martinista ja Gustavista. Martiniin varsinkin ehdin kyllästyä, tuskastua, tympääntyä ja väsyä. Sandgren kirjoittaa sivukaupalla nuoren Martinin nais- ja kirjallisuuskuvioista ja vanhemman Martinin nais- ja kirjallisuuskuvioista, sivukaupalla tupakointia ja kaljanjuontia Göteborgin kuppiloissa 1970-luvulla. Miksi nuori naiskirjailija haluaa kirjoittaa näistä pölyisistä vanhojen ukkojen kliseistä? Martin ei ole millään tavalla kiinnostava tyyppi. Ilahduin valtavasti, kun jossain sivulla 287 tarina sai mielenkiintoisen käänteen, kun Rakel – jota äidin katoaminen on luonnollisesti jäänyt vaivaamaan suuresti – tekee yllättävän havainnon. Valitettavasti sen jälkeen menee taas joku parisataa sivua, että siinä päästään eteenpäin. Rakelista kertovat osat olivat kirjan parasta antia.
Sandgren kirjoittaa kyllä sujuvaa tekstiä, eikä tämän pitkän kirjan lukeminen loppuun mikään mahdoton urakka ollut. Kirjoittaminen ilmeisesti oli melkoinen työmaa: luin Sandgrenin kirjoittaneen tätä kymmenen vuotta. Jos kirjan henkilöistä pitää, heidän elämäänsä saa mukavan syvän sukelluksen. Sikäli en siis ihmettele, että kirja on ollut Ruotsissa suosittu. Liikkuminen eri aikatasoilla on sujuvaa, vaikka lukija saakin välillä olla vähän tarkkana; Sandgren ei suoraan sano, missä milloinkin mennään. Läpileikkaus on sopivasti joutuisa lukuromaani, sopivasti kirjallisesti fiksu. Lukija saa mukavasti yhdistellä pisteitä, mutta toisaalta kirjassa ei lopulta ole mitään kovin vaikeaa. Miksei tällaisella voittaisi Suomessakin Finlandiaa, kliseisyydestä huolimatta. Minä taivun lopulta varovaisen myönteiselle kannalle: tyyliltään kiinnostava, aiheeltaan tympeä, mutta kokonaisuus kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin.
Kirjan kansikuva on mielenkiintoinen. Kovin taiteellinen kyllä, joskin kirjassa Gustavin kuvataide on lähes valokuvantarkkaa muotokuvataidetta. Siihen kansikuvan tyyli ei oikein istu. Katselin GoodReadsista kirjan eri kansikuvia ja täytyy kyllä sanoa, ettei joukossa ole yhtään, joka minusta sopisi kirjalle. Tämä kotimainen kansi on paremmasta päästä. Alkuperäinen ruotsalainen on aivan mitäänsanomaton, englanninkielinen kammottava, italialainen on jonkun ihan toisen genren teos. Jostain syystä tämä kirja ei ole oikein taipunut luonteviksi, näyttäviksi kansiksi.
Esikoisteoksellaan Perno Mega City huomiota herättäneen Noora Vallinkosken (s. 1981) toinen romaani Koneen pelko tapahtuu paljolti tehtaiden ympärille rakentuneessa Aukon lähiössä. Tehtaat ovat enimmäkseen jo ulkomailla. Työpaikkoja ei ole enää jäljellä, on vain epämääräinen toivottomuus ja juuttuminen tutuille seuduille.
Nousu, kukoistus ja alasajo mahtuvat yhden ihmisen elinaikaan. Se, minkä piti olla ikuista, kestikin vain silmänräpäyksen. Jäljelle jääneet uskovat tehtaiden elpymiseen, he muistelevat niitä päiviä, kun mies oli tuotannon perusyksikkö. Nykyään mies ei ole enää mitään, nykyään on tietoyhteiskunta ja palvelusektori.
Koneen pelko
Koneen pelko
Koneen pelko
Olen sen verran teenjuoja, että uusiin aihetta käsitteleviin kirjoihin tulee tartuttua herkästi. Vastapainon julkaisema ja klassista miesten tyyliä käsittelevästä Keikari-blogistaan tutun Ville Raivion kirjoittama Pieni teekirja lupaa kattavan johdatuksen teen maailmaan. Uudelle kirjalle on varmasti paikkansa, Pirkko Arstilan näyttävä Teen ystävän kirja on jo kymmenen vuotta vanha ja loppuunmyyty.
Pieni teekirja ei ole näyttävä sohvapöytäkirja, vaan pelkkää mustavalkoista tekstiä satunnaisilla pienillä aasialaishenkisillä kuvituksilla. Estetiikasta paljon puhuvaa kirjaa olisi piristänyt edes valokuvaliite, jossa olisi kuvia teenlehdistä ja haudutetusta teestä. Mutta kirjojen tekemisen realiteetit ovat mitä ovat, joten arvioidaan nyt tämä kirja sellaisena kuin se on.
Raivio esittelee teen historiaa ja vaiheita, viljelyä ja valmistusta ja eri maiden teekulttuureja. Valittu rakenne on johtanut aika runsaaseen toistoon: monia asioita mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen, Robert Fortunen vakoojaseikkailuista Kiinassa puhutaan kolmeenkin kertaan. Kun luin kirjan kokonaan läpi, toiston pani merkille. Kipeästi silmään pisti myös tekstissä pariinkin kertaan käytetty ”huora”-sana. Halventava ilmaisu ei ole mielestäni tietokirjaan soveltuvan neutraalia kielenkäyttöä.
Kirjassa on paljon hyvääkin. Raivio kytkee teen historiaa muun muassa kansainvälisen kaupan historiaan. Tee oli osana kauppaa, jota varten 700-luvun Kiinassa kehitettiin ensimmäiset paperirahat, niin kutsuttu lentoraha. Tee oli myös merkittävässä osassa Kiinan ja Iso-Britannian katastrofaalisissa suhteissa, jotka lopulta kärjistyivät oopiumisodiksi. Intiassa tuotettua oopiumia kärrättiin valtavia määriä Kiinaan tasoittamaan Kiinasta hopealla ostetun posliinin, silkin ja teen vaikutusta kauppataseelle. Tee kytkeytyy tietysti myös Bostonin teekutsuihin ja Yhdysvaltain itsenäisyyssotiin.
Erityisen ansiokasta on Raivion teen kasvatusoloille suoma huomio. Teen viljelyyn liittyy paljon eettisiä ongelmia. Monilla seuduilla teenviljely on merkittävä elinkeino, jonka parissa työskentelee valtavasti ihmisiä. Teetyöläisten elinolot ovat kehnot, palkat usein surkeat ja terveys uhattuna. Onneksi parempiakin vaihtoehtoja on olemassa, olkoonkin että ne eivät ole aina kuluttujan kannalta yksinkertaisia. Myös teen terveysvaikutuksiin Raivio suhtautuu mukavan realistisesti: puhetta on paljon, konkreettista tutkimusnäyttöä vähänlaisesti.
Enimmäkseen Pieni teekirja on oikein sujuvasti kirjoitettu yleisesitys. Raivion käyttämistä lähteistä suosittelen Tea : History, Terroirs, Varities -kirjaa: se on mainio. Myös Kiinalainen teekirja ja Suomalainen teekirja ovat tutustumisen arvoisia, jos haluaa syventää tietämystään kiinalaisesta teestä tai teekulttuurista Suomessa. Jos taas haluaa juoda mielenkiintoista, maukasta teetä, suosittelen itse lämpimästi tutustumista vaaleisiin oolong-teihin. Everspring tai Four Seasons (Si Ji Chun) ja Dong Ding -laadut ovat todella herkullisia. Ne kestävät hyvin uudelleenhaudutusta ja tarjoavat itse asiassa parhaat kupilliset vasta toisesta haudutuksesta alkaen.
Petra Rautiaisen vuonna 2020 ilmestynyt esikoisteos Tuhkaan piirretty maa oli vaikuttava teos, joka käsitteli Lapin sotaa, suomalaisia vankileirejä ja saamelaisten pakkosuomalaistamista. Nyt Rautiaiselta on ilmestynyt uusi romaani, joka sijoittuu niin ikään pohjoiseen; tällä kertaa kuitenkin Norjan puolelle rajaa.
Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Pääosassa on Yhdysvalloissa asuva Aapa, joka palaa vanhaan kotikyläänsä Ruijaan. Hän on työnantajansa, ison öljy-yhtiön asialla. Aapa työskentelee PR-tehtävissä ja haluaa löytää kyläläisiä kertomaan Norjan öljyvarantojen ilosanomaa öljy-yhtiön dokumenttielokuvaan. Se ei kuitenkaan ole helppoa, eikä kotiin palaaminen ole Aapallekaan yksinkertaista, sillä hänen taustaansa liittyy kipeitä tapahtumia, jotka yhdistyvät kylän historiaan.
1980-luvulle sijoittuvien tapahtumien ohella kuljetetaan nimettömiä päiväkirjamerkintöjä. Ne kuvaavat oloja tutkimusaluksella, joka kartoittaa pohjoista napajäätikköä. Pohjoisen jäämeren muuttuvat olosuhteet ovat yksi kirjan isoista teemoista. Ilmastonmuutos on toinen. Aapa edustaa öljy-yhtiöiden näkökulmaa, jonka mukaan ilmastonmuutos on todellinen ilmiö, joka halutaan salata ja vaientaa.
Meren muisti on tiivis romaani; siinä ei ole paljon sivuja ja monilla sivuilla on vähän tekstiä. Se onnistuu kuitenkin käsittelemään monia asioita. Jos ei pohjoisen oloja tunne, oppii yhtä jos toista kolmikielisestä Ruijasta, jossa norjalaiset, saamelaiset ja suomalaisperäiset kveenit elävät. Norjalaistamista ja vähemmistöjen kohtelua sivutaan.
Teoksen näkökulmat tuntuvat tuoreilta ja raikkailta. Hienosti tässä kietoutuu yhteen koko herkkä pohjoinen ekosysteemi, ihmisineen ja eläimineen. Meri muistaa ja niin muistaa lopulta ihminenkin. Aapa ei ole päähenkilönä mikään miellyttävin tapaus; varsinkin alkuun hän on kireä, pahantuulinen ja äyskivä. Hän on myös nykylukijan näkökulmasta varsin yksiselitteisesti pahojen puolella; harvalla kai nykyään suuria sympatioita ilmastonmuutosta peitteleviä öljy-yhtiöitä kohtaan on. Aapakin on – lopulta – kehityskelpoinen ihminen, joka voi kotiinpaluun myötä kohdata menneisyytensä traumat.
Kirjan kaunis kansi ei kuvissa näytä miltään, kun todellisuudessa kultaisina kimaltelevat kirjaimet ja kuviot latistuvat tasaisen harmaiksi. Tämä on kaunis kirja: niin esineenä kuin tekstin tasolla. Petra Rautiainen vahvistaa toisen kirjansa myötä asemiaan mielenkiintoisena kirjailijana, joka käsittelee historiallisia aiheitaan uusia näkökulmia tarjoavin tavoin.
Sayaka Muratan edellistä suomennosta Lähikaupan naista arvioidessani toivoin, että Muratalta suomennettaisiin muutakin. Sen toiveen toteuttaa Raisa Porrasmaan tuore käännös Maan asukit. Lähikaupan nainen oli menestys ja miksipä ei: se tarkasteli yhteiskunnan normeja terävästi, hauskasti ja sympaattisesti ulkopuolisena ja sopeutumattomana kelluskelevan päähenkilönsä kautta.
Nyt Maan asukit jatkaa samalla ulkopuolisuuden ja yhteiskuntanormien kyseenalaistamisen agendalla, mutta ”sympaattinen” ei ole kyllä missään nimessä ensimmäinen sana, jolla tätä tarinaa kuvailisin. Kirja alkaa päähenkilö Natsukin lapsuudesta, matkasta Naganon vuorille sukua tapaamaan. Perillä odottaa Natsukin poikaystävä, serkku Yū, joka on ainoa, jonka kanssa Natsuki voi olla oma itsensä.
Perhe varsinkin kohtelee Natsukia kamalalla tavalla. Äiti ei näe tyttäressään mitään hyvää, vaan moittii tätä jatkuvasti. Väkivalta on sekä henkistä että fyysistä. Kun preppauskoulun opettajana toimiva komea opiskelijanuorukainen lähestyy Natsukia sopimattomalla tavalla, äiti ei suostu lainkaan kuulemaan Natsukia. ”Missä olet moisia oppinut, inhotat minua!”
Tarinan toisella aikatasolla kohdataan kolmekymppinen Natsuki, joka elää eräänlaisessa kulissiavioliitossa miehen kanssa. Pariskunta elää hyvin erillisiä elämiä, mutta avioliitto toimii kummallekin suojaverhona yhteiskunnan vaatimuksilta. Suoja ei vain aivan tunnu riittävän: kaikki ympärillä odottavat pariskunnan toteuttavan yhteiskunnallista tehtäväänsä ja hankkivan lapsia. Siihen Natsukilla ja Tomōmilla ei ole mitään halua. Paluu lapsuuden maisemiin Naganoon sysää tapahtumat uusille kierteille, jotka johtavat Natsukin, Tomōmin ja Yūn kyseenalaistamaan yhteiskunnan normeja ja tabuja rajuilla, jopa väkivaltaisilla tavoilla.
Yhteiskunnan normit, säännöt ja odotukset näyttäytyvät Maan asukeissa ahdistavina ja raskaina. Natsukille maailma näyttäytyy suurena Tehtaana:
Tehtaan tuottamat ihmiset, niin urokset kuin naaraatkin, koulittiin ensinnä noutamaan ravintoa pesiinsä. Heistä tuli yhteiskunnan työkaluja, he saivat toisilta ihmisiltä valuuttaa, jolla ostivat ravintoa. Ennen pitkää myös nuo nuoret ihmiset pariutuivat, käpertyivät pesiinsä ja valmistivat lapsia.
Maan asukkaat
Lähikaupan naisen
Lähikaupan naisen
Maan asukkien
Lähikaupan naisen
Maan asukit
Klaus Maunuksela (s. 1993) on dramaturgi, kirjoittaja ja taiteentutkija. Manuaali-teos viestittää jo ulkoasullaan, että nyt ollaan taideproosan parissa. Teos on pienehkö pehmeäkantinen kirja, kuin paksuhko muistikirja. Huomio kiinnittyy pyöristettyihin kulmiin ja lähes tyhjään valkoiseen kanteen, jossa ainoaa kuvitusta edustaa iso viivakoodi. Takakansiteksti on kirjoitettu vaikeaselkoisella kaunokirjoituksella spiraalin muotoon. Teoksen keskellä on joku kuvaliite, ja osa sivuista on valkoista tekstiä harmaalla pohjalla.
Kirja alkaa nykyihmisen katastrofista: puhelin luiskahtaa taskusta, putoaa kadulle ja menee rikki. Eipä siinä mitään, uusi puhelin on hankittava, jotta jo pari viikkoa työn alla olleen vuokrasopimuksen kopion toimittamisen Kelalle saa hoidettua. Vaan entäs kun Kelan kanssa asioiminen vaatii tunnistautumista ja tunnuslukusovelluksen aktivoiminen vaatii vanhan puhelimen käyttämistä? Ei kun pankkiin. Ja niin, skannerikin pitäisi olla.
Kuvaus siitä, millaista on kohdata digiyhteiskunnan rajat, on oivallista. Hiljattain uutta tulostinta asentaneena tiedän, mistä Maunuksela kirjoittaa. Raivonpurkaukset tulostinten äärellä ovat arkea. Tässä osutaan jotenkin asian ytimeen:
Tekniikan kokoamiseen ja käyttöön liittyvä työ on ulkoistunut tekijöiltä kuluttajille, jotka viettävät vapaa-aikaansa asentamalla päivityksiä, syöttämällä salasanoja ja selvittämällä laitevikoja. Tämä on digitaalista metatyötä, kaikkialle elämän arkisiin hetkiin seostunutta korvauksetonta työaikaa, jota ilman digitaaliset järjestelmät eivät toimisi. Ainakaan ne eivät olisi helppokäyttöisiä ja vaivattomia, ellemme itse pitäisi yllä niiden helppokäyttöisyyttä ja vaivattomuutta, lupausta vapautua työstä ja vaivannäöstä.
Manuaali
Manuaali
Olen lukenut Marianne Kurtolta romaaneja ja käännöksiä, mutta en vielä runoja. Alkujaan Kurtto on kuitenkin runoilija. Rottakuningas (2015) on Kurton toistaiseksi viimeinen runokokoelma. Se on luonnontieteellinen kokoelma, joka kertoo erilaisista kummallisista eläimistä ja luonnonilmiöistä.
Useamman runon verran huomiota saavat esimerkiksi hullumuurahaiset, nylanderia fulva, jotka leviävät Yhdysvalloissa syrjäyttäen tulimuurahaisia. Hullumuurahaisilla on kummallinen mieltymys sähkölaitteisiin, joissa ne tekevät tuhojaan. Kaikkea muutakin kummallista, mitä evoluutio on aikaan saanut, esitellään runoissa.
Kaiken takana on tietysti myös viiltävä tietoisuus siitä, miten maailman uskomaton lajirikkaus on ihmisten toimien seurauksena vähenemässä. Runot ovat eettisesti kantaaottavia ja teräväreunaisia.
jos ammut maailman viimeisen
kanarianmeriharakan, tähtää tarkasti
silmien väliin, siihen missä näyt erittyvät
ja muuttuvat maisemiksi, missä linnunaivot kieppuvat
Japanilainen Kikuko Tsumura (s. 1978) on uusi tuttavuus suomalaisille lukijoille. Tsumura aloitti kirjailijanuransa voitettuaan uuden kirjoittajan julkaisemattomalle novellille myönnettävän Dazai Osamun nimikkopalkinnon vuonna 2005. Tsumura on voittanut useita muitakin palkintoja.
Tsumuran perusaiheisiin kuuluu prekaari työelämä ja niin tässäkin teoksessa. Unelma helposta työstä kertoo kolmikymppisestä naisesta, joka on jättänyt työnsä 14 vuoden jälkeen loppuunpalamisen seurauksena. Nyt hän etsii helppoa työtä, jossa ei tarvitsisi ajatella. Kuten arvata saattaa, tämä ei olekaan aivan helppo tehtävä. Teoksen mittaan kertoja tekee useampaa erilaista työtä etsiessään sopivaa, riittävän helppoa työtä.
Kertoja toivoi työnvälitystoimistosta jotain kevyttä; hän ehdottaa vitsinä kollageenin uuttamisprosessin valvomista. Ensimmäisenä työnään hän pääsee valvontatehtäviin. Hän tuijottaa monitoreista kirjailijaa, jolla on tietämättään hallussaan jotain salakuljetettua tavaraa. Valvojat tarkkailevat kirjailijan elämää saadakseen kiinni, milloin tavaraa tullaan hakemaan. Työ on jo lähtökohtaisesti aika erikoinen, ja työpaikkaan liittyy muitakin erikoisia piirteitä.
Tehtävä onnistuu ja työsopimukselle olisi luvassa jatkoakin, mutta kertoja kieltäytyy jatkosopimuksesta. Työvoimatoimisto tarjoaa seuraavaksi tehtäviä bussiyhtiössä: työnä olisi laatia bussiyhtiölle mainoskuulutuksia bussissa soitettavaksi. Siinä sivussa kertojan pitäisi pitää kollegaansa silmällä. Pomo ei suostu kertomaan, mikä kollegassa on vialla. ”Tietyssä mielessä kyllä ja tietyssä mielessä ei”, pomo vain toteaa.
Kertoja pysyy kussakin työssä hetken aikaa, kunnes työ käy liian kummalliseksi, ja sitten onkin vuorossa uusi, edellistä omituisempi työ. Osin kyse on varmasti japanilaisen kulttuurin eroavaisuuksista suomalaisiin verrattuna. Ehkä osa näistä töistä on tavanomaisempia japanilaisella mittapuulla. Suomalaiselle lukijalle tarinan puitteissa on joka tapauksessa raikasta eksotiikkaa, mutta myös prekaarityöelämän kuvausta, joka on tuttua suomalaisille. Kolmikymppisen ihmisen ajelehtimisessa työelämän laitamilla elämän merkitystä etsimässä on sinänsä aivan tuttua. Kertojakin lopulta pääsee kiinni oivalluksiin siitä, mitä elämältään kaipaa ja millaisen sijan työelämässä haluaa.
Suomessa teos on luokiteltu romaaniksi. Japanissa teos nähdään novellisarjana. Kokonaisuus koostuukin viidestä erillisestä osasta, viidestä työpaikasta, mutta niistä muodostuu yhtenäinen kertomus. Tällaisesta muodosta käytetään nimitystä rensaku (連作). Sen verran yhtenäisiä nämä tarinat ovat, että suomalaisittain tuntuisi oudolta, jos kirja olisi novellikokoelmana esitelty. Kyllä tämä ihan selkeä romaani on.
Raisa Porrasmaa on tehnyt totutun hyvää työtä suomentajana. Nykyään luotetaan paljon lukijoihin, eikä suomennoksessa liiemmin selitellä. Japanilaiseen kulttuuriin liittyviä yksityiskohtia, kuten ruokalajeja, voi selvitellä itse, jos haluaa tietää tarkemmin. Lopputulos on oikein sujuvaa luettavaa. Suomalaista lukijaa ilahduttaa erityisesti teoksessa pidettävät Skandinavia-messut, joilla muun muassa vierailee aito suomalainen joulupukki. Unelma helposta työstä on kelpo lisä modernin japanilaisen kaunokirjallisuuden suomennoksiin.
Marjo Heiskanen (s. 1963) on monipuolinen kirjoittaja, joka on kirjoittanut niin romaaneja, runoja kuin elämäkertaakin. Nyt on taas runokokoelman vuoro. Nimi antaa jo viitteen siitä, mistä on kyse: omasta suvusta. Jo ensimmäisellä sivulla mainitaan taiteilijaserkku, perhe, isä, isoäiti. Lisää viitteitä:
”Hittoon sen Hiitolanne kanssa”, noitui vaimo ja kun sitten lopulla matkaa muisteli sinua, tuli puhuneeksi itsestään.
Et paljon kysellyt. Kerran verkoilla, olenko onnellinen.
Se oli paha. Kenellä siihen on kyky? Oliko sinulla?
Omaa sukua
Viime vuonna ilmestyi ensimmäinen suomennos Mariana Enríquezilta, kun saimme nautittavaksemme novellikokoelman Mitä liekit meiltä veivät. Sen kauhunovellit hyödynsivät Argentiinan kipeää lähihistoriaa ja erilaisia kauhuaineksia. Kokoelma sai Suomessakin hyvän vastaanoton, muun muassa parhaan suomennetun teoksen Jarl Hellemann -palkinnon. Nyt novellien perään Sari Selander on tarttunut tuntuvasti raskaampaan teokseen, Enríquezin tähänastiseen pääteokseen Yö kuuluu meille.
Tämä onkin melkoinen järkäle, jo ihan fyysisesti. Sivuja on päälle 600 ja kirja on muutenkin isokokoinen. Äänikirjallakin on mittaa lähes 30 tuntia, eli luettavaa riittää. Tarina onkin kyllä laaja ja kerrottu monesta näkökulmasta ja monella aikatasolla. Pääasiassa tapahtumat kuitenkin sijoittuvat Argentiinaan 1980-luvulle. Takana on 1970-luvun likaisen sodan aikakausi ja käynnissä yleistä levottomuutta.
Kirjan pääosassa ovat Juan ja hänen poikansa Gaspar. Alussa isä ja poika ajavat autolla maan halki vuonna 1981, mikä on itsessään jo mielipuolinen suunnitelma. Juan on sairaalloinen ja vaatii paljon lepoa. Tavanomaisen matkakertomuksen tunnelma saa säröjä, kun Gaspar näkee hotellihuoneessa kummituksen. Juan osaa kuitenkin kertoa Gasparille tekniikan, jolla kummituksen saa katoamaan. Kun Juan sen jälkeen hotellihuoneen vessassa tekee vaimonsa Rosarion tuhkilla ja omalla verellään maagisen rituaalin saadakseen yhteyden kuolleeseen vaimoonsa, käy viimeistään selväksi, ettei tässä ihan tavallisista turisteista ole kyse.
Juan kuuluu Kiltaan, joka on kansainvälinen okkultistinen organisaatio. Kilta paljoo Pimeyttä ja järjestää hurjia, väkivaltaisia seremonioita, joissa Pimeys kutsutaan maan päälle. Juan on Killan meedio, jonka kautta Pimeys manifestoituu. Killalla on suunnitelmansa Juanin ja Gasparin suhteen – ja osuutensa Rosarion kuolemassa.
Gaspar nousee kirjassa myöhemmin isompaan osaan. Toinen iso luku kuvaa Gasparin lapsuutta Buenos Airesissa kuolemansairaan isänsä kanssa. Gaspar ei tiedä paljoakaan isänsä taustasta, eikä ymmärrä kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtuu – eikä kaikkia niitä vaaroja, jotka häntä uhkaavat. Tapahtumien taustaa ja Killan synkkiä perinteitä valottaa 1960- ja 1970-luvuille sijoittuva luku, joka kertoo Rosarion näkökulman. Lopuksi palataan vielä teini-ikäisen Gasparin elämään, jonka myötä kirjan tapahtumat saavat ratkaisunsa.
Yö kuuluu meille on hieno ja karmiva kirja. Se on melkoinen runsaudensarvi. Erilaisia toisiinsa linkittyviä tapahtumia on niin paljon, että kun loppupuolella viitataan kirjan alkuvaiheen tapahtumiin, minä ainakin sain ilahduttavan ahaa-elämyksen, kun olin jo ehtinyt unohtaa, mitä alussa oli tapahtunut. Kun sitten selasin kirjan alkupuolta löytääkseni kohdan, johon viitattiin, kirja aukesi taianomaisesti juuri oikealta sivulta. Kuinka sopivaa kirjalle, jossa kaikenlainen synkkä ja julma rituaalimagia kukoistaa. Mitään tauotonta kauhutykitystä Yö kuuluu meille ei ole, mutta kirjassa on toisaalta todella kammottavia yksityiskohtia ja mielikuvia, aivan yllättäen, että herkimmiltä se vie varmasti yöunet.
Onko kammottavinta kuitenkaan hullujen kultistien rituaalimagia, vaiko sittenkin Argentiinan sotilasjuntan joukkohaudat ja kuulustelukeskukset? Kirjassa kuvataan myös argentiinalaista homoyhteisöä ja sitä, miten aids iski yhteisöön ja levitti yhteisöön kuolemaa. Näissä oloissa on tietysti helppoa pyörittää kuolemankulttia, kun ihmisiä katoaa muutenkin niin paljon. Kuoleman jokapäiväisyys on kirjassa vahvasti esillä. Kirjan keskeisimmäksi teemaksi nousee isän ja pojan vaikea suhde. Juan haluaa suojella Gasparia Killalta, mutta suojelun hinta on kova. Kun Juan ei voi kertoa Gasparille totuutta, suojelu näyttäytyy paikoin väkivaltana ja julmuutena.
On hienoa, että tämä kauhugenren tavanomaisimpien esitysten yläpuolelle nouseva haastava teos on julkaistu suomeksi. Sari Selander on tehnyt hienoa työtä suomennoksen parissa. Kustantaja WSOY ansaitsee myös kiitosta kirjan kansikuvasta. Se ei ole sinänsä omaperäinen valinta: sama Alexandre Cabanelin kyynelehtivä Lucifer koristaa monien kirjan painosten kansia. WSOY:llä on kuitenkin valittu kanteen reunasta reunaan ulottuva hyvin tiukka rajaus langenneen enkelin kasvoihin. Tuloksena on erittäin vaikuttava, mieleenpainuva kansikuva, joka sopii tälle mieleenpainuvalle kirjalle täydellisesti.
Tiedostaa, miten absurdia tämä merkkien kanssa asuminen lopulta on. Mutta havahtuessaan ajatuksesta on myös kaikki muu vähintään yhtä hullua.
Olli-Pekka Tennilän (s. 1980) nimi on minulle tutumpi Poesian runokirjojen kansitaiteesta. Poesian kustannuspäällikkönä työskentelevä Tennilä pääsi tällä Lemmonommel-teoksellaan jälleen Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkaaksi, mikä toi kirjan minunkin lukulistalleni. Mikä ilahduttava kohtaaminen se olikaan: tämähän on oikein oivallinen runokokoelma, joka nykii mielenkiintoisista naruista.
Kokoelman kantavana teemana minulle näyttäytyy kieli ja sen suhde merkityksiin ja todellisuuteen. Merkityksen rakentuminen, todellisuuden havainnoiminen. ”Tunnen miten merkitys vain lankeaa joidenkin lauseiden osaksi.” Kokoelman runot ovat mietityttävää tekstiä: Tennilä ei ole erityisen hauska tai kepeä kirjoittaja, vaan lyhyetkin tekstit ovat raskaita merkityksistä.
Tennilän edellinen teos, Ontto harmaa (2016), palkittiin vuoden aforismikirjana. Aforistisia piirteitä tässäkin on, hyvin ytimekkäitä kiteytyksiä. ”Sekä Jumalan että Pirun kerrotaan asuvan yksityiskohdissa.” Toisaalta sivulta löytyy myös mielenkiintoisia ovia laajemmalle: nytkin tuli perehdyttyä hapax legomenonin käsitteeseen ja ihmeteltyä La Jument -majakkaa piessyttä aaltoa.
Tennilällä on silmää pelkistetylle kuvitukselle. Tämäkin kirja on esineenä vähäeleisen esteettinen, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Runojen kuvituksena on savumerkkejä: Tennilä on valokuvannut savua ja pelkistänyt valokuvista kirjan sivuille savumerkkejä lukijan tulkittavaksi. Erilaisia tulkinnan tasoja näissäkin.
Huomattavan ilahduttava kokoelma siis. Tennilän runouteen on syytä tutustua laajemminkin.
Runoilijat ovat kuin radioamatöörejä. Heidän työnsä voi kasvaa merkityksessä, sitä enemmän, mitä kauemmas he onnistuvat hankkiutumaan toisistaan ilman, että yhteys katkeaa lopullisesti.
Törmäsin hauskaan artikkeliin. Eve Asherin ”How To Tell If You Are in an Alice Munro Story” luettelee paljon osuvia tuntomerkkejä, joista voi tunnistaa elävänsä Alice Munron novellissa. Ne kiteyttävät jotain hyvin munrolaista:
Murhaat aviomiehesi. Vuosikymmeniä myöhemmin tajuat, ettei sillä ollut oikeastaan väliä.
Tšehovia
Hyvän naisen rakkaus
Rahaa kuin roskaa
Kristiina Rikman
Rahaa kuin roskaa
Jakarta
Pauli Hautala (s. 1984) on esikoisrunoilija, jonka kokoelman Katseen maanosat on julkaissut Poesia. Kirjassa on Olli-Pekka Tennilän kiehtova kansikuva ja se on esineenä miellyttävän vähäeleinen.
Runot sen sivuilla avautuvat proosamaisina, tasapalstaisina enimmäksen muutaman rivin mittaisina katkelmina. Poesian sivuilla teosta kuvaillaan ensyklopediseksi kollaasiksi ja aforistiseksi. Näihin kuvailuihin on helppo yhtyä; runoissa on usein jotain tietokirjamaista. Toisena juonteena on jatkuva lukijan puhutteleminen. Runot kuvailevat ulkoista maailmaa sekä sellaisenaan että lukijan kokemusmaailman kautta siivilöityvänä.
Brandenburgin taistelukentällä tuntematon välskäri hoiteli mikrobeja ruokkivia soturinhaavoja vihellellen, köynnöskasvi kasvatti kuusi uutta vartta kohtaan, josta kotipuutarhuri sen katkaisi. Muinainen merieliöstö syöksyi mustana öljynä poraustorniin, ja sinä jäit suolistobakteeriesi kanssa odottamaan vihiä uudesta, minkä tahansa värisestä kullasta.
”Ajatustesi pitäisi nyt pysyä tiessä, sen asfaltinharmaassa pinnassa.”
Katseen maanosat
”Uppiniskaista ruohoa pakkasessa haljenneen laatan raosta.”
Jokainen ulkoinen ja sisäinen yksityiskohta on sekä maailmasta erillinen että osa sitä.
Ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen pariin johdatteleva artikkelikokoelma Äänekäs kevät viittaa nimellään Rachel Carsonin klassikkoteokseen Äänetön kevät. Ympäristökysymysten äärellä tässäkin ollaan. Teos on yliopiston oppikirjaksi suunnattu suomenkielinen johdatus ekokriittisen kirjallisuustutkimuksen pariin.
Teoksen aloittaa sen toimittajien Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen laatima johdantoartikkeli, joka esittelee ekokriittisen kirjallisuusteorian perusteet. Teorian parissa on erilaisia näkemyksiä, mitä ekokritiikillä ylipäänsä tarkoitetaan ja millaisia tekstejä kritiikin pariin on otettava. Tutkitaanko vain niin kutsuttuja ympäristötekstejä, vai voidaanko tutkia laajemmin erilaisten tekstien luontokäsityksiä? Ekokritiikki nähdään yhtä kaikki tavaksi, jolla kirjallisuustiede pystyy osallistuman yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Toni Lahtinen kysyy omassa artikkelissaan ”Sopiiko luonnolle tai ympäristöongelmille nauraa?” ja ottaa tutkittavakseen kolme satiirista novellia Veikko HuovisenYmpäristöministeri-kokoelmasta. Huovisen suhde ympäristökysymyksiin on ambivalentti ja jotkut Huovisen näkemyksistä rajaavatkin tekstit pois tiukimmista ekokritiikin rajauksista. Lahtinen osoittaa, miten näin vahvasti ympäristökysymyksiin kietoutuneiden tekstien jättäminen pois ekokritiikin parista on rajoittunutta.
Karoliina Lummaa esittelee ekokriittistä tulkintaa lukiessaan Risto Rasan luontorunojen lintukuvia ekokriittisen linssin läpi. Runojen linnut nähdään ympäristöongelmien indikaattoreina. Artikkeli esittelee hyvin, millaisia lukemisen ja tulkinnan mahdollisuuksia ekokritiikki avaa. Anna Hollsten lukee artikkelissaan Veikko Polameren Takkula-sarjan runoja taustanaan runoilijan elämäkertatiedot. Sarjan runoissa esiintyy vahva tunneside paikkaan ja tämä topofilia tuo sarjaan oman ekologisen painonsa.
Vesa Haapala pureutuu Juhani Ahon lastuissa esiintyvään kalastuksen estetiikkaan ja etiikkaan. Sadan vuoden takaisen urheilukalastusmaailman avaaminen on itsessään mielenkiintoista, ja Haapalan ekoretorinen lähestymistapa avaa hyvin Ahon luontosuhteen ongelmakohtia ja eettisiä kipupisteitä. Kukku Melkas tähyää niin ikään noin sadan vuoden taakse ja lukee Aino KallaksenPyhän joen kostoa ekologisena kannanottona. Selviä ekofeministisiä piirteitähän tarinasta on luettavissa. Samansuuntaisissa ajatuksissa kulkee Toni Lahtisen analyysi Timo K. MukanMaa on syntinen laulu -romaanin maaäiti-metaforasta.
Lopuksi tarkastellaan vielä kolmen artikkelin verran pohjoisamerikkalaista kirjallisuuskenttää. Kristian Blomberg ja Joona Säntti tutkailevat Margaret Atwoodin romaania Yli veden osana keskustelua luonnon ja kielen välisestä suhteesta. Onko kieli keino rakentaa siltoja ihmisen ja luonnon välille, vai vieraannuttava voima, joka erottaa ihmisen maailmasta? Markku Lehtimäki rinnastaa amerikkalaista luontorunoutta ja Terence Malickin elokuvakerrontaa, joissa ideaalisena luontosuhteena näyttäytyy hiljaisen ja puhtaan luonnon kärsivällinen kuuntelu. Viimeisenä Cheryl J. Fishin artikkeli (suomennos Sanna Katariina Bruun) esittelee ympäristöaktivismin representaatioita kirjallisuudessa ja elokuvissa ja miten ne voivat haastaa kaksijakoisen näkemyksen ympäristöaktivisteista joko sankareina tai terroristeina.
Kokoelman johdantoartikkeli tuli vastaan kirjallisuustieteen opinnoissa johdatuksena ekokriittiseen kirjallisuudentutkimukseen. Äänekäs kevät vaikutti kuitenkin siinä määrin mielenkiintoiselta, että päädyin lukemaan koko kirjan. Varsinkin teoksen alkupuolen artikkelit olivat näin kirjallisuustieteen opiskelijan näkökulmasta hyödyllisiä esimerkkejä tekstianalyyseistä.
Koen ekokritiikin ylipäänsä käyttökelpoiseksi työkaluksi kirjallisuuden tulkintaan, muiden teorioiden rinnalle. ”Pitäisikö paikasta tulla uusi kategoria rodun, luokan ja genderin rinnalle?” kysytään johdannossa Cheryll Glotfeltyä lainaten; minun mielestäni vastaus tähän voi aivan hyvin olla ”kyllä”.
Tämän ”essee-mixtapen” kannessa on vaivihkainen erikoisuus. Kansikuvituksessa on listattu kaikki esseekokoelman kirjoittajat ja erikseen toimittajat. Toimittajien joukossa ovat tekstitoimittajat Aurora Ala-Hakula ja Maaria Ylikangas, mutta myös kirjan visuaalisesta ilmeestä vastaava Arja Karhumaa. Graafinen suunnittelija saa harvoin tällaista toimittajan asemaa, mutta tässä yhteydessä se on perusteltua. Näiden esseiden ulkoasua on pohdittu jo suunnitteluvaiheesta alkaen.
Tuloksena onkin visuaalisesti eloisa teos. Säihkyvät utopiat herättää mielenkiintoa jo ulkonäöllään. Tekstit erottuvat toisistaan asettelun ja typografian keinoin selvästi. Sisällön puolesta kokoelmaa on lähdetty rakentamaan feministisen esseen antologiana. Mitään yhtenäistä linjaa ei sinänsä ole, vaan jokainen kirjoittaja on saanut ajatella itse, mitä feminismi merkitsee. Kokoelmassa feminismi näyttäytyy yleisesti vapautena, uusien maailmassa olemisen tapojen etsimisenä, kyseenalaistamisena ja pyrkimyksenä yhdenvertaisuuteen, summaa Maaria Ylikangas esipuheessaan.
Säihkyvät utopiat on monipuolinen kokoelma monenlaisia tekstejä. Perinteisen esseen muoto ei ole ainoa mahdollinen ja tässäkin kokoelmassa on tekstejä, jotka ovat muodoltaan pikemminkin lyyristä esseetä. Hajanaista, fragmentaarista, runollista ja kokeilevaa. Niiden vastapainoksi on sitten perinteisempään esseemuotoon asettuvia tekstejä.
Sofia Blanco Sequieros ilahdutti jo taannoisella Voitto-esseekokoelmallaan. Tässä kokoelmassa hän kirjoittaa Paras mahdollinen versio vapaudesta -esseessään ahneudesta ja kokemuksistaan Ayn Randin kirjallisuuden parissa. Miksi The Fountainhead teki niin suuren vaikutuksen? Sen rinnalla Blanco Sequieros käsittelee feminististä talouskritiikkiä, haastaen sekä sitä että valtavirran taloustiedettä. Sivussa kohdataan lukemisen kontekstien ja teoksen vastaanoton muuttuminen samankin lukijan kohdalla, kun aikaa kuluu ja elämänkokemusta karttuu. ”Enää en rakasta Randia. Tällä kertaa jätin romaanin lukemisen kirjan toiseen sivuun.”
M. K. Baijukyan essee Limits of Representation käsittelee representaation rajoja, mutta myös kirjoittajan rajoja. ”Päätin säästää voimiani tekemällä vähemmän”, toteaa kirjoittaja heti esseen aluksi. Itse essee esittää hyviä kysymyksiä representaatiosta, rakenteellisesta rasismista ja siitä, kenen ääni saa kuulua ja kuka saa näkyä. Kirjoittaja toteaa saaneensa paljon näkyvyyttä mustana, suomea osaavana naisoletettuna; hän on toki feministi, mutta ennen kaikkea hän näyttää siltä, miltä nykyaikainen suomalainen feminismi haluaa näyttää. Baijukyanin näkyvyys on kuitenkin vaihdettavaa; hänet voisi korvata tuosta noin vain kenellä tahansa muulla mustalla feministillä. Hänen näkyvyytensä ei muuta sorron rakenteita.
Maaria Ylikankaan mustanpuhuva Rakastavasta pimeydestä pyörittelee vampyyriaihetta erilaisista henkilökohtaisista ja vampyyrimyytin kanssa kirjaimellisesti keskustelevista näkökulmista. Taija Roihan transgressioita käsittelevä Miten mennä yli on viehättävä niin sisällöltään kuin asettelultaan. Se ei räisky niinkuin jotkut esseet tässä kokoelmassa, mutta vetoaa minimalistiseen makuun elegantisti ja käytännöllisesti.
Kaikkiaan Säihkyvät utopiat on tervetullut teos. Koneen säätiön rahoittama kirjoitusprojekti on antanut tekijöille aikaa ja tilaa keskittyä huolella ja lähestyä esseen tekemistä uusista näkökulmista. Olen tyytyväinen, että tällaistakin on tehty. Kotimainen esseistiikka on mielenkiintoisessa paikassa.
Ahkera nuorten- ja lastenkirjailija Mila Teräs (s. 1975) käsittelee Amiraali-teoksessa nuoren miehen häilähtelevää maskuliinisuutta. Pikkukylässä kasvava Niilo on lukiolaisnuori, joka on pienestä pitäen ollut vähän erilainen kuin muut pojat. Vähän pehmeämpi, vähän tyttömäisempi. Niilo on nyt teini-ikäisenä sellaisessa elämänvaiheessa, jossa identiteetti on hakusessa, romantiikka mielessä ja elämän suuret kysymykset avoinna ja vastauksia vailla.
Romaanin nimi viittaa muun muassa perhosiin. Niilo asuu isovanhempiensa luona ja kirjan alussa löytää kellarista ukkinsa perhoskokoelman. Perhostenkeräily paljastaa perinteisen maskuliinisesta ukista pehmeämmän puolen. Parhaan ystävän Maran kanssa osoitetaan mieltä pysäköintialueen uhkaaman metsäluonnon puolesta. Kesätyöpaikalla terveyskeskuksessa on ystävällinen työkaveri Sinikka ja kanttiinin myyjätyttö, johon Niilo on ihastunut. Syrjäytyneen oloisen kaverin Hermannin kanssa pelataan, puhellaan ja hengaillaan. Siinä Niilon elämän puitteet.
Näistä aineksista Teräs rakentelee hienon nuoren miehen kesän kuvauksen. Kesään mahtuu ystävyyttä, rakkautta, seksiä; itsensä etsimistä ja löytämistä. Niilo hakee omaa tapaansa olla oma itsensä. Ei ihan mies, mutta ei kyllä nainenkaan. Parransänki, meikit ja kauniit vaatteet. Heikkoutta ja vahvuutta, sopivissa suhteissa. Mara tietysti kannustaa Niiloa olemaan oma itsensä, mutta kuinka saada vanhoilliset isovanhemmat ymmärtämään ja näkemään Niilo omana itsenään?
Amiraali on oikein onnistunut kirja. Se on oikein hyväntuulinen, positiivinen kuvaus identiteetin hakemisesta ja löytämisestä. Tarinaan mahtuu vähän varjopuolia ja vaikeuksia, mutta ne eivät ole pääasiassa. Vaikka Niilo asuu pikkupaikkakunnalla, Amiraali ei ole sellainen vaikea kaltoinkohtelun ja syrjinnän täyttämä tarina, jollaista saattaisi odottaa. Se on mukavaa se; tämän kertomuksen jännitteeksi riittää Niilon päänsisäinen vaikeilu itsensä kanssa. On mukavaa lukea välillä tarinoita, joissa asiat sujuvat yleisesti ottaen hyvin. Isovanhemmatkin ymmärtävät Niiloa lopulta oikein hyvin.
Amiraali on oikein mainiota luettavaa, kauniisti kirjoitettu ja tuo hyvin esiin sukupuolibinäärin ulkopuolista näkökulmaa.
Opiskelin aikoinaan yliopistossa hieman kirjallisuustiedettä, mutta en päässyt siinä kovin pitkälle. Nyt olen palannut avoimeen yliopistoon kirjallisuustieteen pariin. Ensimmäisen johdantokurssin kurssikirjana on tämä klassikko 25 vuoden takaa. Muistan Lukijan ABC-kirjan hyvin opiskeluajoilta, jolloin muun muassa valvoin Tampereella kurssikirjalukusalia.
Alaotsikko lupaa kirjan olevan johdatus ”kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin”. Kuinka nykyinen on 25 vuotta sitten ilmestynyt kirja on hyvä kysymys, mutta paljoltihan tässä käsitellään kirjallisuudentutkimuksen perusteorioita, jotka kehiteltiin kymmeniä vuosia sitten, joten niiltä osin kirja lienee yhä relevantti. Suurta pätevyyttä tämän aiheen arviointiin minulla ei ole, mutta kun tätä kerran käytetään yhä yliopiston kurssikirjana – täydentäen toki uudemmalla materiaalilla – olettaisin, että tieto on sinänsä pätevää.
Teoksessa aloitetaan 1800-luvulta, jolloin kirjallisuustiede eriytyi omaksi tieteenalakseen. Romantiikan aika, kansallisuusaate ja positivismi johtivat biografisen kirjallisuudentutkimuksen syntyyn. Tässä teoriassa nojataan yhdenlaiseen ketjupäätelmään: suuret kirjailijat ovat tärkeitä, koska he ovat luoneet kansallisesti tai inhimillisesti merkittävän tuotannon, ja teokset puolestaan ovat tärkeitä, koska suuri kirjailija on ne luonut. Teoksilla ei ole niin väliä; tutkimus oli enemmän kiinnostunut suurten kirjailijoiden elämäkertatietojen pienimmistäkin hippusista.
Tällainen näkemys kuulostaa vähän pöljältä, joten ei ihme, että sen vastareaktioksi nousi uuskritiikki. Se on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kirjallisuudentutkimuksen teoria, jonka pääpaino on tekstissä itsessään. Menetelmänä oli lähiluku, äärimmäisen huolellinen ja yksityiskohtainen lukeminen. Tämä on niin raskasta, että tutkimussuunnan pääpaino oli ymmärrettävistä syistä runoudessa.
Venäläinen formalismi ja strukturalismi kiinnostuivat kirjallisuuden rakenteista. Mitä on se kirjallisuudellisuus, joka erottaa kirjallisuuden arkiviestinnästä? Venäläiset formalistit tarkastelivat erityisesti vieraannuttamisen keinoja. Jaottelussa tarinaan – tapahtumiin, joista kerrotaan – ja juoneen – siihen, miten tapahtumat taiteellisesti järjestellään – formalistit loivat kerronnan tutkimuksen perusteet. Strukturalistit puolestaan kiinnostuivat merkeistä ja merkityksistä ja hakivat laajempia rakenteita yksittäisten teosten taustalla.
Strukturalismista päästiin sitten jälkistrukturalismiin ja dekonstruktioon. Dekonstruktiossa tarkastellaan teksteihin kätkeytyviä vastakohtaisuuksia, niiden hierarkisia rakenteita ja sitä, mitä kätkeytyy marginaaleihin ja jätetään sanomatta. Tekstiä voidaan lukea sitä itseään vastaan. Tämä ajattelutapa on vaikuttanut suuresti moniin jälkistrukturalismin jälkeen tulleisiin kirjallisuusteorioihin, kuten feministiseen, jälkikolonialistiseen ja ekokriittiseen teoriaan.
Kun huomio on kiinnittynyt vuoroin tekijään ja tekstiin, on kai ilmeistä, että jossain kohtaa joku huomaa tutkailla lukijaakin. Dekonstruktiossahan lukija pääsee jo toimimaan aktiivisesti, eikä vain passiivisena vastaanottajana. Tutkijat alkoivat pohtia lukemisen prosessia. Lukijahan joutuu esimerkiksi täydentämään paljon aukkopaikkoja lukiessaan, mikä tahansa kaunokirjallinen teksti jättää sanomatta hyvin paljon. Jotkut aukoista ovat olennaisia, jotkut yhdentekeviä, ja lukijan on erotettava nämä. Samaa teosta voidaan myös lukea monin eri tavoin, riippuen lukemisen ajankohdasta tai lukijan muusta kontekstista.
Lukijan ABC-kirja on parisataasivuinen teos, siis varsin tiivis paketti. Se on enimmäkseen oikein sujuvaa ja luettavaa tekstiä. Käsittämättömäksi se muuttuu lähinnä käsitellessään kaikista vaikeimpia teorioita. Siis tähän tapaan:
Merkkien merkitys ja niiden merkitsevyys on mahdollista siksi, että Saussuren mukaan merkin funktio on täysin riippuvainen sen suhteesta muihin merkkeihin ja siitä, että se eroaa muista merkeistä.
Lukijan ABC-kirja
Englannin maaseudulla nuori poika yrittää löytää apua sairastuneelle kaksossiskolleen Judithille. On vuosi 1596, eikä kotona ole ketään. Äiti on hoitamassa mehiläisiään, isä on kaukana Lontoossa. Muut perheenjäsenet ovat kuka milläkin asialla. Poika, Hamnet, etsii vaarinsa käsineverstaasta ja unohtuu tutkailemaan sitä, kun paikka on kerrankin autio ja muutoin lapsilta kielletty. Kauempaa kuuluva ääni herättää kuitenkin Hamnetin muistamaan tehtävänsä ja hakemaan apua.
Tämän kiivaan säntäilyn ohessa Maggie O'Farrell onnistuu kuvaamaan perheen dynamiikkaa, ympäröivää arkitodellisuutta ja ennakoimaan tulevia tapahtumia. Toinen luku jättää kuitenkin kiihtyvän tilanteen taakseen ja hyppää ajassa viisitoista vuotta taaksepäin, jolloin Hewlandsin tilalla nuori latinanopettaja opettaa talon poikia. Tympääntynyt latinanopettaja katselee ikkunasta ulos, kun niitynreunaan ilmestyy metsästä tuulihaukkaa kantava nuorukainen. Lähempänä nuorukainen osoittautuukin naiseksi. Latinanopettajan mielessä ei käy ajatuskaan, että haukankasvattaja olisi talon esikoistytär; hän ajattelee tätä vain piikatyttönä.
Niin vain tuulihaukkaa pidellyt nainen on talon tytär Agnes, taloa hallitsevan leskirouvan tytärpuoli, jolla on maine omituisena tai hassahtaneena, jopa vähän hulluna. Latinanopettaja saa Agnekselta haluamansa suudelman, mutta vasta kun Agnes on puristanut häntä peukalonhangasta pitkään, kasvoillaan tulkitseva ja selvittävä ilme. Latinanopettajan rakkaus syttyy ja saa vastakaikua.
Näitä kahta aikatasoa O'Farrell Hamnetissa rakentelee rinnakkain. Toisaalla on sairastuva lapsi: kuumetta, märkäpesäkkeitä, siis ruton merkit, jotka eivät lupaa mitään hyvää. Toisaalla on latinanopettajan ja Agneksen tarina, jossa hansikkaantekijän pojasta ja hulluna pidetystä nuoresta naisesta tulee Hamnetin ja Judithin vanhemmat. Miksi isä on poissa Lontoossa, miksi äiti on jäänyt lasten kanssa kotiin Stratfordiin? Mitä lapsen sairastumisesta seuraa perheelle ja vanhempien väliselle rakkaudelle, jota on muutenkin koeteltu?
Latinanopettajaa ei kirjassa nimetä, mutta mikään suuri mysteeri hänen henkilöllisyytensä ei ole. Ratkaisu on O'Farrellilta oiva. Tämä kirja on kertomus Hamnetin isästä, mutta samalla ei ole. Hamnet ei ole mikään elämäkertaromaani suuresta näytelmäkirjailijasta, vaikka tosiasioihin perustuukin niiltä osin kuin yli neljänsadan vuoden takaisia tapahtumia kuvaava romaani voi perustua. Ura teatterintekijänä ei juuri näy romaanissa; se on vain elementti, joka vie isän pois perheensä luota. Teatteri näkyy poissaolona, tyhjyytenä; se on aukkopaikka, joka lukijan on itse täytettävä.
Pääosaan nousee ennemmin Agnes. Hän saa kirjan parhaat palat. Agnesin synnytykset, esimerkiksi, ovat hurjan väkevää tekstiä; ne ovat vaikuttavimpia synnytyskohtauksia, joita olen koskaan lukenut. Agnesin suru sairaan ja lopulta kuolleen lapsen äärellä on riipivää. Myös näytelmäkirjailija saa käsitellä surunsa omalla tavallaan. Tarina käynnistyy vähän hitaasti, koska O'Farrell pohjustaa sitä paljon ja monin tavoin, mutta palkitsee sitten kärsivällisen lukijan perinpohjaisesti. Hamnet on hieno kirja ja sen loppuhuipennus on upea.
Teoksen suomentanut Arja Kantele on tehnyt hienoa työtä. 1500-luvun lopun maailma tulee lähelle. O'Farrellin rikas kieli ja taidokas dialogi henkilöiden erilaisine oppineisuuden asteineen välittyy suomeksi kirkkaasti. Hamnet on todellinen lukunautinto historiallisten romaanien ja syvien inhimillisten kokemusten kuvauksen ystäville.
Ensikohtaamiseni Olli SinivaaranPuut-runokokoelman kanssa taisi tulla Tytti Yli-Viikarin kirjakerhosta: Puut oli yksi kirjoista, joita Yli-Viikari oikeudenkäynneissään kanniskeli mukanaan. En anna tämän seikan vaikuttaa käsitykseeni kirjasta. Mielenkiinto joka tapauksessa heräsi, mutta vaadittiin ajan kulumista ja ennen kaikkea Ylen Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkuus ja lopulta voitto, ennen kuin sain aikaiseksi tarttua ja tutustua.
Nyt kun olen itsekin lukenut Puut, en ole järin yllättynyt sen voitosta. Ikätoverini Olli Sinivaara (s. 1980) on haudutellut säkeitä ulkoillessaan metsässä ja muotoillut säkeistä sitten runoja. Ylen haastattelussa Sinivaara kertoo harrastavansa trial-pyöräilyä metsissä ja temppuilevansa pyörän päällä parikin tuntia samalla pienellä alueella. Siinä tulee pyöräilyn ohessa tarkasteltua metsää huolellisesti.
Näistä luontokokemuksista Sinivaara on saanut tislattua oivallista, helposti lähestyttävää runoutta. Puut ei ole vaikea runokokoelma: kuka tahansa koskaan puiden keskellä liikkunut saa oitis kiinni sen ajatuksesta. Kokoelman rakenteesta on löydettävissä vuodenkierto, talvesta talveen, jota lukija saa seurata. On kuin kulkisi samassa metsässä pitkin vuotta, nähden aina tutut puut uudessa valossa ja uudella tavalla.
Sillä neulasten vihreä ei koskaan ole yksi,
jokaisessa oksassa näkee kerralla enemmän
vihreyksiä kuin voi nähdä, enemmän sävyjä,
kerralla vaaleimman ja tummimman, turkoosin nopean häivähdyksen
ja hiilen pitkän keston: vihreästä kaikkiin vihreisiin
kasvaa ja kulkee jokainen mänty, jokainen askel.
Anja Erämajan
Olen nyt täällä metsässä
Puut
Sanni Purhosen kolmannen runokokoelman kannessa on paloiteltu naishahmo. Heti ensimmäisessä runossa kohdataan Erzsébet Báthory, unkarilainen kreivitär ja sarjamurhaaja. Luku on nimetty ”Outo nainen”. Väitetysti Erzsébet kylpi neitsyiden veressä kauneuden vuoksi. Purhosen runot ovat eri mieltä: ”olen sivistynyt / puhun neljää kieltä / mihin olisin tarvinnut rypytöntä ihoa”.
Purhonen kirjoittaa poissuljetun, toiseutetun naisen näkökulmasta. Báthory-tekstejäkin pohjustetaan alustuksella, jossa Báthoryn arvellaan sairastaneen epilepsiaa tai muuta neurologista sairautta. Runoista on luettavissa vammaisnäkökulmaa. Kuvastossa on sairaaloita, leikkaussaleja, diagnooseja ja operaatioita. Toisaalta myös tivoli, luonnonoikkuja ja murhanhimoa.
Uutismateriaalia siteeraavassa runossa rinnastetaan vankien tarkkailuhaalarit, vanhuksen hygieniahaalari ja päiväkodin pihalla kurahaalarissaan housuunsa pissaava lapsi. Tekstissä on kiukkuisuutta ja väkivaltaista kuvastoa, jota heijastellaan historiallisten hahmojen kautta. Báthoryn lisäksi kohdataan lantiostaan lävistetty Frida Kahlo ja silmänsä puhkaiseva Lucia.
miksi yrittäisin puhua
jos minua varotaan jatkuvasti
menen ennen pitkää rikki
pitkävartisten ruusujen maailmassa
päätän olla tunteiltani
kitukasvuinen
jos vielä joku kutsuu reippaaksi
turvaudun väkivaltaan
Jos vain muuttuisin toiseksi
Emmi Kyytsönen
Ella on geologi, joka on matkustanut Islantiin kivien perässä, tekemään tutkimustyötä. Väitöskirja hohkakivistä ja tulivuorista ei kuitenkaan oikein etene. Kivet eivät myöskään ole ainoa syy, miksi Ella Islantiin matkusti. Sydämen asioilla oli osansa. Islantiin Ella on kuitenkin juurtunut, vaikka alkuperäinen romanssi päättyikin ja myöhempikin suhde islantilaismieheen on jo ohi.
Kirjan alussa Ellan entinen miesystävä soittaa tämän kodin ovikelloa, mutta Ella ei vastaa. Hän on Keflavíkin lentokentällä ottamassa vastaan siskontyttönsä Valan. Vala saapuu Islantiin mielessään hullu hanke: hän haluaa pystyttää drive-in-elokuvateatterin, jossa esitettäisiin suomalaisia romanttisia elokuvia. Ellan mielestä hanke on mieletön, mutta sellainen Vala on; ei häntä ole koskaan ennenkään järkisyyt pidätelleet.
Suomessa Ellan sisko Marketta ja äiti järjestelevät Ellan isän kuolinpesää. Islannissa asuvaa Ellaa vaivataan kaikenlaisilla asioilla. Isällä oli useita pakastimia ja Ellan pitäisi huolehtia niiden siirtämisestä, ovathan ne ongelmajätettä. Mitä Ella niille Islannista käsin tekisi, hän pohtii, mutta Marketta sälyttäisi asian mielellään Ellan harteille.
Vala ja Ella kohtaavat islantilaisia elokuvapäättäjiä, elokuvaviikkojen johtajan Birtan ja filmi-instituutin päällikön Axelin. He ovat, sattumoisin, Ellan ex-miehen Kjartanin täti ja isä, ja Ella asuu Birtan omistamassa talossa. Pieni maa, pienet piirit.
Runoilijuus näkyy Drive-inissä, jo sisällysluettelo kuulostaa runolta lukujen kauniiden nimien ansiosta. Tiivis romaani kuvaa, miten Ellan elämän peruskivet järjestyvät uuteen järjestykseen. Vanhat, kesken jääneet asiat saavat uusia muotoja. Ellan Islantiin saattanut poikaystävä Eyvindur ilmaantuu yllättäen maisemiin, isän poismeno saa jonkinlaisen ratkaisun, välit siskoon ja äitiin ravistuvat vähän uuteen asentoon. Huotarinen vangitsee romaanin viehättäviin islantilaisiin puitteisiin kauniisti hetken, jolloin ihmisen elämässä asiat järjestyvät uudella tavalla.
Jenni Saari on jo jonkin aikaa ollut suosikkejani kirjojen kansien kuvittajina. Drive-in on jälleen yksi nappiosuma. Kirjan ulkoasu on yksinkertaisen tyylikäs, tämä kirja on esineenä kaunis.
Ranskalaisen Éric Vuillardin (s. 1968) nimi on tullut tutuksi, mutta kirjoihin en ole vielä perehtynyt. Tartuin nyt ensimmäisenä tähän tuoreimpaan suomennokseen, joka yhdistää yksiin kansiin kaksi teosta. La guerre des pauvres (2019) on Vuillardin tuorein teos ja Congo (2012) vähän varhaisempi. Molemmat ovat Lotta Toivasen suomennoksia ja pituudeltaan sen verran lyhyitä, että käy järkeen laittaa ne samaan niteeseen.
Vuillard on erikoistunut historiallisiin aiheisiin. Kongo kertoo vuoden 1884 Berliinin konferenssista. Tämä Portugalin koollekutsuma ja Saksan kanslerin Otto von Bismarckin järjestämä konferenssi tunnetaan saksaksi nimellä Kongokonferenz. Mukana olivat Afrikan suuret siirtomaavallat Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Saksa ja Portugali ja kymmenen pienempää eurooppalaista toimijaa. Konferenssin tuloksena syntynyt sopimus oli Afrikan valloituksen virallistaja. Euroopan valtiot sopivat, miten Afrikkaa valloitetaan ilman että eurooppalaisten tarvitsee sotia keskenään valloituksistaan.
Kongo oli tietenkin aivan erityinen tapaus Afrikassa. Kongon allas, Kongojoen valuma-alue, kiinnosti monia Euroopan valtioita. Se on Afrikan luonnonvaroiltaan rikkaimpia ja monimuotoisimpia alueita. Jostain syystä kävi niin, että Kongo päätyi Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityisomaisuudeksi. Ei siis Belgian siirtomaaksi, vaan kuninkaan henkilökohtaiseksi omaisuudeksi (aiheesta lisää – ja kuivemmin – kertoo vaikkapa David van Reybrouckin /Kongo/).
Vuillard kuvaa konferenssia, sen osallistujia, sitten Kongoa. Tekniikkana on poimia yksittäisiä henkilöitä ja kertoa asioista nopeasti, luonnosmaisesti, heidän näkökulmastaan. Vuillard yhdistelee tieto- ja kaunokirjallisuutta. Kirjastossakin tämä teos on luokiteltu kaunokirjallisuuteen, mikä on mielestäni aivan oikea ratkaisu, mutta tausta on kuitenkin vahvasti faktoissa.
Sillä tavoin käden leikkaamisesta tuli sääntö ja silpomisesta tapa. Joskus kuulee kerrottavan, että Fiévez oli ollut Joseph Conradin esikuva, kun hän kirjoitti Pimeyden sydämen Kurtzin hahmon. Mutta tosielämän Fiévez oli paljon pahempi. Fiévez oli kaikkia kurtzeja, kaikkia tyranneja ja kaikkia kirjallisuuden sekopäitä kauheampi. Fiévez oli todellinen nujerrettu sielu. Kuka hän oli? Yksi niistä murhamiehistä, joita käytetään, yksi niistä hulluista lapsista, jotka suuri koneisto palkkaa töihin.
Kongo
Köyhien sota
Thomas Müntzer
Martin Lutheria
Vihollisia ilmaantuu heti. Mansfeldin kreivi Ernst uhkaa panna rautoihin kaikki alamaisensa, jotka menevät Allstedtiin kuuntelemaan Müntzeriä. Sillä työläiset, käsityöläiset, kokonainen oppimaton kansanosa, porvaritkin, rientävät kilvan häntä kuulemaan. Sanaa halutaan kuulla saksaksi, halutaan vihdoin tietää, mitä meille on iän kaiken kerrottu oudolla vieraalla kielellä. Jo riittää pelkkä amenen hokeminen ja ritirampsut, joista kukaan ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Ei ole Jumalan pilkkaa, että pyytää häntä nätisti puhumaan meille meidän omalla kielellämme.
Köyhien sota
John Wydcliffestä
Jan Husista