Mikko Saari

Suomalaislukijat pääsivät tutustumaan argentiinalaiseen Mariana Enriqueziin ensin novellien myötä, kun WSOY julkaisi Mitä liekit meiltä veivät -kokoelman Sari Selanderin suomentamana. Argentiinan lähihistoriasta ammentavat kauhunovellit olivat vaikuttavia ja herättivät monen lukijan mielenkiinnon. Seuraavaksi Enriquezilta saatiin upea Yö kuuluu meille -romaani. Nyt on taas novellien vuoro.    Sängyssä tupakoimisen vaarat on Enriquezin ensimmäinen kokoelma ja ilmestyi alunperin vuonna 2009. Tekijän kyllä tunnistaa: näissä novelleissa käsitellään pitkälti samoja aineksia kuin toisen kokoelman novelleissa. On naispäähenkilöitä, argentiinalaisten slummien elämää, mustaa magiaa ja niin edelleen.    Ensimmäisessä novellissa kohdataan esimerkiksi pikkuenkeli, maasta kaivettu vainoaja, joka riivaa kertojaa vaatien tätä toteuttamaan tahtonsa. ”Tekojärven Neitsyt”-novellissa taas tyttöporukka ihastelee miehekästä Diegoa, joka kuitenkin seurustelee teinityttöjen ”aikuisen ystävän” Silvian kanssa. Porukka alkaa tehdä uimaretkiä tekojärvelle, jonne meneminen on vaarallista, ja lopulta vaarat toteutuvat häijyllä tavalla.    Goodreads-palvelun yhden tähden arvostelut tälle kokoelmalle ovat värikästä luettavaa. Yksi toistuva moite on se, että Enriquez lopettaa tarinansa kesken. Ymmärrän valituksen, vaikka asia ei minua haittakaan. Enriquez ei nimittäin tosiaankaan paketoi tarinoitaan siistiin nippuun ja solmi rusettia päälle. Osa novelleista on hyvinkin fragmentinomaisia ja päättyy kohtaan, josta moni muu kirjailija olisi vielä jatkanut. Tällaista keskeneräisyyttä ja loputtomuutta on siedettävä, jos Enriquezista haluaa nauttia.    Joitain lukijoita taas vaivaa se, miten Enriquez kuvaa nuorten naisten pakonomaista ja ahdistunutta seksuaalisuutta. Usein toistuvat kuvaukset rajusta masturboinnista, joka päättyy vasta veren virtaamiseen, ovat kieltämättä shokeeraavia. Myös graafisesti kuvattua kadulle ulostamista esiintyy useammassa novellissa ja kaikenlaista muutakin epämiellyttävää, kuten viittauksia pedofiliaan ja liian pitkälle meneviä fetissejä.    Eivät nämä Enriquezin novellit tosiaan mitään mukavaa tavaraa ole ja tyyli jakaa varmasti mielipiteitä sekä sisältönsä että käytettyjen kirjallisten keinojen osalta. Kokoelma siirtyy kuitenkin epämiellyttävästä tunnelmasta toiseen nopeasti. Novellit ovat melko lyhyitä, poislukien 60-sivuinen kadonneista teineistä kertova ”Teinien paluu”. Pidän Enriquezin kertojista, hän tavoittaa hyvin tyylin selostaa tapahtumia. “Ja siihen päättyi se jakso elämästämme, jolloin puhuimme vainajien kanssa”, päättyy kokoelman viimeinen novelli. Asia selvä!    Ilokseni huomasin, että Enriquezilta on tullut kolmaskin kokoelma vuonna 2024. Toivottavasti tämä Un lugar soleado para gente sombría eli ”Aurinkoinen paikka synkille ihmisille” saadaan suomeksikin. 

—
Argentinian Mariana Enriquez first captured the attention of Finnish readers with her short story collection “Things We Lost in the Fire,” translated by Sari Selander. Drawing from Argentina's recent history, these horror stories were impactful and intriguing. Enriquez's novel “Our Share of Night” was warmly received after this. Now, readers are treated once more to her short stories.

“Dangers of Smoking in Bed” is Enriquez's debut collection, originally published in 2009. The stories exhibit familiar themes: female protagonists, life in Argentinian slums, and black magic. In the opening story, we encounter a vengeful little angel exhumed from the ground, demanding the narrator's compliance. Another story, “The Virgin of the Artificial Lake,” follows a group of girls who admire the macho Diego, but their dangerous lake excursions with him lead to ominous consequences.

Reviews on Goodreads often criticize the collection for its abrupt endings, with some feeling that Enriquez leaves her stories incomplete. While this might be a legitimate concern for some, it doesn't detract from my enjoyment. Enriquez's stories are often fragmented, ending at points where other writers might continue. This open-endedness requires a tolerance from readers. Moreover, some readers are disturbed by her graphic depictions of compulsive female sexuality and other unsettling content like street defecation and references to paedophilia.
Enriquez's stories are certainly not pleasant, and they polarize opinions due to their content and narrative techniques. The collection swiftly transitions from one unsettling atmosphere to another, with stories generally being brief except for the 60-page “The Return of the Teenagers,” about missing teens. I appreciate Enriquez's narrators, as she skillfully captures the style of recounting events. To my delight, Enriquez's third collection, “A Sunny Place for Dark People,” was released in 2024. Hopefully, it will be available in Finnish soon.

Guermantesin tie esiintyi jo Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä kirjassa Combrayssa vastakohtana Swannin tielle. Nyt Swann on jätetty tyystin taakse ja päästään Guermantesien aatelissuvun pariin. Kertojan perhe on muuttanut Pariisissa Guermantesien omistamaan taloon. Guermantesien nimellä on ollut taianomainen tenho, mutta kohtaaminen todellisuuden kanssa on omiaan syömään tätä vetovoimaa. Mutta annetaan toki Proustin sanailla itse:   

Mutta haltiatar kuihtuu ja surkastuu, jos lähestymme sitä todellista henkilöä joka nimeä kantaa, sillä nimi alkaa silloin kuvastaa tätä henkilöä, jossa ei ole jälkeäkään haltiattaresta; mikäli tiemme eroavat, haltiatar voi syntyä uudelleen, mutta jos pysyttelemme hänen lähettyvillään, haltiatar kuolee lopullisesti ja sen mukana nimi, niin kuin se Lusignanin suku jonka oli määrä sammua haltiatar Melusinan katoamisen jälkeen. Silloin nimestä, jonka eriväristen kerrosten alta saattaa löytyä muotokuva kauniista naisesta johon emme koskaan olleet tutustuneet, tulee tavallinen henkilöllisyystodistus, josta tiedämme tuleeko meidän tervehtiä kadulla vastaantulevaa henkilöä. 

Alfred Dreyfusin

Émile Zolakin

J'accuse

Guermantesin tien

Guermantesin tien

Guermantesin tie

Sodoman ja Gomorran

Eeva Kilven päiväkirjojen myötä heräsi mielenkiintoa tarttua myös runoihin. On toki kootut runot, mutta jotenkin on mukavampaa tutkailla yksittäisiä kokoelmakokonaisuuksia sellaisenaan, se on jotenkin helpommin sisäistettävä annos runoutta. Ainoana kirjaston hyllystä löytyi Animalia-kokoelma vuodelta 1987, joten aloitetaan siitä.    Nimi herättää tietysti eläintensuojelullisia yhteyksiä, eikä se ihan sattumaa ole. Myös Kilpi kirjoittaa runoissaan eläinkokeita vastaan; sehän se Animaliankin alkuperäinen agenda oli. Mahtuu kokoelmaan kuitenkin muutakin. Kuten päiväkirjoissa, tässäkin on pohdiskelua vanhenemisesta – vuonna 1987, 59-vuotiaana, Kilpi kirjoittaa, ettei enää pelkää kuolemaa. “Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.” Mitäköhän olisi silloinen runoilija pohtinut, jos olisi tiennyt olevansa elävien kirjoissa vielä lähes 40 vuotta myöhemmin?    Eläimet saavat näissä runoissa enemmän ymmärrystä kuin ihmiset, jopa hyttyset. Kilpi kuvaa luomisprosessia, jossa kuudentena päivänä Jumala oli jo aivan näännyksissä, eikä lopputulos ollut kunnollinen luomus. Rangaistuksena itselleen Jumala nimeää ihmisen omaksi kuvakseen: “Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli.” No, rakkaudesta ihmisten välillä sentään irtoaa jokunen lempeä sana. Silti kenties useammin kuolinilmoituksissa voisi siteerata Kilven ”Ihmisen haudalla” -runoa: “Ah, mikä helpotus kun viimein hän / osasi jättää tämän elämän.”    Ydinsaasteista puhutaan useammassakin runossa, mikä ei vuonna 1986 Tšernobylin onnettomuuden jälkeen kirjoitetussa runokokoelmassa ole yllätys. Eläinten puolesta Kilpi kirjoittaa vetoavasti, mutta myös mummoista kirjoitetaan kauniisti. Animalia onkin vaikuttava kokonaisuus, jossa on paljon hyvää, ja jonka lempeän ja kiukkuisen välillä vaihteleva sävy ilahduttaa syvästi.   

Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jotain eläinten kohtelu merkitsee.
Kauheaan ovat jumalat kytkeneet meidät
rikostovereikseen,
nämä joita me palvomme:
kaupallisuus, kilpailu, kulutus, aseet,
lääketiede, lääkeoppi,
teollisuus, tekniikka, eläintehtailu.
Jumalia on monta
ja kaikki alhaisia. 

Pitkän linjan kirjailija Tittamari Marttinen tarttui säeromaaneihin vuonna 2023 julkaistussa Tähdet syntyvät sattumalta -kirjassaan. Sen kerrottiin avaavan uuden Rakkausmyrsky-trilogian ja nyt on julkaistu trilogian toinen osa, Toinen sadetta, toinen tuulta. Sarjakirjoista ei kuitenkaan ole kyse, sillä uusi teos ei jatka edellisen kirjan tarinaa. Tämä on täysin itsenäinen kertomuksensa, jota yhdistää edelliseen vain tunteikas rakkausaihe ja säeromaanimuoto.    Kirjan päähenkilö on Jannico, omissa maailmoissaan viihtyvä meikkejä ja kauniita asioita rakastava erikoistapaus, jolla on yksi paras ystävä ja se riittää. Sitten tulee Jessa, johon Jannico salamarakastuu välittömästi. Suhde ei kuitenkaan ole helppo.   

Mä olen sadetta, siksi
mä rakastuin tuuleen,
joka riepottaa sadetta mukanaan
paiskaa pisarat ympäri maisemaa
kuin jonkun vanhan rakkauden tuhkat
höyhenet lehdet perhoset 

Toinen sadetta, toinen tuulta

Tähdet syntyvät sattumalta

Toinen sadetta, toinen tuulta

Johanna Auranheimo tuli nimenä tutuksi Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -hittikirjan suomentajana. Nyt käsillä on Auranheimon oma esikoisteos, jonka pääosassa on kirjan alussa ysiluokan aloittava Eve. Kesällä on ollut protuleiri, josta löytyi uusia ystäviä ja uusi yhteys vanhaan bestikseen Sanniin. On myös paras ystävä Meri, jolle Eve on juuri kertonut olevansa ”helvetin kuses” Onniin.    Siitä se sitten lähtee, ysibeen viimeinen vuosi peruskoulua. Kirja kuljettaa lukijan läpi Even kouluvuoden, jonka aikana edessä on suuria valintoja lukiosta, huolta tulevaisuudesta ja paljon halua muuttua ja kasvaa. Eve on ollut hiljainen kympin tyttö, eikä halua olla sellainen enää: uusi Eve meikkaa rohkeasti, pukeutuu miten haluaa ja ottaa tilaa itselleen. Eve himoitsee, haluaa ja tahtoo. Samalla elämässä on epävarmuutta, häpeää ja hankalia ihmissuhteita.    Ysit on mainio kuvaus nuoruuden levottomuudesta. Vaikka se kuvaa kokonaista merkityksellistä kouluvuotta, siinä ei sinänsä tapahdu paljon. Pienetkin käänteet ovat tietysti tärkeitä ja tärkeää on myös se, mitä päässä liikkuu ja mistä haaveillaan ja unelmoidaan – kaikkihan ei tietenkään toteudu, eikä tarvitsekaan.   

Kaheskymmeneskolmas päivä tammikuuta kaksituhattaneljätoista Justin Bieber pidätetään, ja mä itken sen pidätyskuville niin paljon, että multa tulee verta nenästä, ja koko seuraavan yön nukun Justin-tyyny rintaa vasten, rutistan niin, että aamulla on hauikset kipeet. 

Justin Bieber

Ysit

Kevät koittaa muurahaispesälle. Oksalla pesän yläpuolella roikkuu lentohärveli, johon latautunut energia uhkaa pesän turvallisuutta: jos kone putoaa, se tekee rumaa jälkeä pesälle. Niinpä tilanne täytyy ratkaista jollain tavalla. Härvelin saaminen puusta alas vaatii hankintoja ja toimenpiteitä.    Niinpä kertoja nappaa muurahaispesästä ötökkäystävänsä mukaan ja lähtee autolla ostoksille. Niin, autokin on eräänlainen ajoneuvo, kuten se lentohärveli. Millä energialla auto toimii? No, bensiinillä tietysti, kun bensiini moottorissa palaessaan tuottaa ääntä, lämpöä ja vähän liike-energiaakin. Mutta mistä se energia on bensiiniin tullut? Auringosta, lopulta, kuten lähes kaikki muukin energia, mutta miten tämä kaikki toimii, siinä riittääkin pähkäiltävää.    Hämmästyttävä härveli käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti energiaa eri kanteilta ja eri esiintymismuodoissaan. Kirjassa on myös nokkelanvekkulia sanailua, joka tuo mieleen aikaisemman kokemukseni Jukka Laajarinteen kirjoista eli aivan absurdin Ruoalla ei saa leikkiä -kirjan. Ilahduttavan höpsöä menoa tässäkin on, jos hivenen vankemmin asialinjalla ollaankin. Kirjan on kuvittanut Mari Luoma, jonka piirtämät öttiäiset ovat persoonallisen ja sympaattisen näköisiä.    Tähän kirjaan on pakattu paljon hyvää pohdiskelua energiasta. Se myös herättelee lukijoita kysymyksin ja onpa sivuilla esitelty jokunen härveli ja koeasetelma, joita voi itsekin kokeilla. Kirja kuuluu teossarjaan, joka on ideoitu yhdessä Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa. Hämmästyttävä härveli on suunnattu 6–9-vuotiaille; se vaikuttaa hyvältä kohderyhmältä kirjan yhdistelmälle lapsellisuutta ja tietosisältöä. 

Perinteistä faktailotulitusta on luvassa, kun Et ikinä arvaa -kirjasarjassa tutkaillaan avaruutta. Kirjasarjan ideana on kertoa hämmästyttäviä ja yllättäviä faktoja erilaisista aihepiireistä. Kirjan kirjoittaja on englannin opettaja Laura Cowan ja asiantuntija-apua on haettu UK Space Agencyltä ja astronautti Nick Howesilta.    Kirjassa on 60 sivua faktoja, eli asiaa on varsin paljon. Lasten Keskus on antanut kirjalle ikäsuositukseksi 4+, mutta on tässä nelivuotiailla aika paljon omaksumista. Näistä faktoista riittääkin antoisaa luettavaa pitkälle alakouluikäisille. Käsiteltävät asiat vaihtelevat aika konkreettisista varsin abstrakteihin; esimerkiksi avaruuden kuplat ja superkuplat voivat herättää ihmetystä.    Et ikinä arvaa tätä kaikkea avaruudesta on hyvin faktavetoinen kirja, siinä ei ole mitään tarinallista puolta. Faktatekstit ovat sopivan tiiviitä ja ytimekkäitä. Kuvituksen on tehnyt Alyssa Gonzalez ja se tuo kirjaan hieman huumoria. Olen kuvituksesta vähän kahden vaiheilla: parhaimmillaan kuvat ovat kauniita, mutta ihan täysin en tyylistä pidä. Jokin kirjan sivuilla seikkailevissa sinisissä astronauttipalleroissa tökkii. Menkööt makuasioiden piikkiin, kuvitus on kuitenkin enimmäkseen oikein havainnollista ja selkeää. Ilmeisesti nämä pallerohahmot ovat sarjan tavaramerkki, sillä ne näkyvät seikkailevan muissakin sarjan kirjoissa, vaikka joka kirjalla on eri kuvittaja.    Avaruusfaktoista kiinnostuneille lapsille Et ikinä arvaa tätä kaikkea avaruudesta on varmasti kiinnostava paketti ajankohtaista ja yllättävää tietoa, joten aiheesta kiinnostuneille kirjaa on helppo suositella, ja tämän perusteella uskaltaisin vinkata muitakin sarjan kirjoja tiedonjanoisille lapsille. 

—

“Lots of Things to Know about Space” is a fact-filled book about space, part of a series designed to share surprising and fascinating facts on various topics. Written by English teacher Laura Cowan, with expert input from the UK Space Agency and astronaut Nick Howes, the book packs a lot of information into its 60 pages. Although the Finnish publisher Lasten Keskus recommends it for ages 4 and up, the content might be quite advanced for younger children and more suitable for primary school kids.

The book is strictly factual with no storytelling, featuring concise and direct fact texts. Illustrated by Alyssa Gonzalez, the visuals add some humour, though I have mixed feelings about the style, especially the blue astronaut characters, which are a series trademark.

Overall, this book provides a great deal of up-to-date and surprising information for children interested in space. I would easily recommend it to young readers curious about the topic, and based on this, I'd suggest exploring other books in the series for knowledge-hungry kids.

Leino odottelee koulun portilla siskoa kotimatkan seuraksi. Siskon kanssa matka kulkee halki kaupungin. Kaupungillahan tapahtuu kaikenlaista, kuten aina etenkin jos on mielikuvitusta tuomassa lisäkierroksia, ja Leino sommittelee näkemästään riimejä toisensa perään. Esimerkiksi huutokaupasta bongataan salapoliisi Henriikka Tavin suomennoksena näin:   

Kesken huutokaupan
puhelin soi, puhkeaa kriisi:
“Onko siellä salapoliisi, täällä miliisi”,
kuuluu luurista, ”tiedoksi korviisi,
että etsimäsi prinssi
moottoritiellä ylinopeutta kiisi,
on siis matkalla kaupunkiisi”. 

Martina Moliis-Mellbergin

“En kanon spion köper en telefon på auktion i hopp om att få information om en efterlyst baron”

Sanna Mander

Nyt ei ole Kummelista kyse, vaan vallan toisesta suomalaisen kulttuurin kulmakivestä: Paha kurki ponnistaa Kantelettaresta, jossa esiintyvästä ”Avullinen kurki”-runosta tämä lastenkirja on uusi tulkinta. Kirjan kertoja saa mustalta kalliolta kiusakseen pahan kurjen, joka hyppää tämän päähän ja tulee mukana kotiin. Siellä kurki saadaan nakatuksi saunan katolle. Kurki polttaa saunan kurkihirteen puumerkkinsä, valtaa saunan itselleen ja alkaa anastamaan talon arvotavaroita.    Melkoinen takaisku! Kylänväki yrittää etsiä kadonneita aarteitaan, mutta vailla menestystä. Onneksi löytyy avulias kurki: kun sille tehdään pesä ja kestitään kurkea kunnolla, se munii munansa ja niistä kuoriutuvat poikaset pystyvät laulamaan mustan kallion halki ja pelastamaan tilanteen.    Olipahan melkoisen omalaatuinen ja odottamaton tarina. Elina Kuorelahti on kirjoitellut tarinan muotoon, joka on jossain runon ja proosan välimaastossa: ei riimiteltyä, mutta ei ihan suorasanaista proosaakaan. Tyyli muistuttaa hieman selkokieltä, mutta sanasto on kansanperinnetaustan mukaisesti vähän kiehkuraisempaa. Onpahan kerrassaan kummallinen kirja. Kuvitus on Nunnu Halmetojan käsialaa ja voimakkaat, värikkäät kuvat istuvat omituisen tarinan tunnelmaan erinomaisesti. Kaikenlaista sitä tehdäänkin, ja hyvä niin. 

Carlos da Cruz on tuttu erityisesti monien lasten tietokirjojen kuvittajana. Ainutlaatuinen Fufu on jotain muuta. Fufu on vihreä ja vähän muodoton pallero, jolla on isot valkoiset silmät. Mutta mikä Fufu oikeastaan on? Ainakin Fufu osaa venyä joka suuntaan ja muuttaa muotoaan.    Fufu vertailee itseään muihin muotoihin. Onko hän kenties neliö, kolmio, suorakulmio tai ympyrä? Mikään näistä muodoista ei kuitenkaan tunnu oikealta, vaikka Fufu kuinka yrittää sovittautua valmiiseen malliin. Lopulta Fufun onkin todettava, että hän on vähän kaikkea eikä erityisesti mitään, kunhan on vain oma ainutlaatuinen Fufunsa.    Lastenkirjan viestiksi tämä on aika tavanomainen, mutta eipä se mitään. Ainutlaatuinen Fufu on kuitenkin viehättävä kirja, sillä Carlos da Cruzin kuvitus on todella onnistunutta. Vaikka Fufu on vain väripallero, jolla on silmät, sillä on kumman paljon persoonaa. Niinpä Ainutlaatuinen Fufu onkin aivan mainio kirja pienten lasten kanssa luettavaksi: eiköhän tästä pallerosta ole pikkupalleroille paljon iloa. 

Esterin ja Viljamin vanhemmilta menee hermot toisiinsa. Kiistelemisen lopettamiseksi vanhemmat päättävät toimittaa itsensä viikonlopuksi huoltoon. Lapset täytyy saada siksi aikaa yökylään – tietysti Veera-tädin luokse! Mutta kas, Veera-tätejä on kaksi, sillä sekä isällä että äidillä on Veera-niminen sisko. Kumpikin vanhemmista on järjestänyt lapset hoitoon oman siskonsa luokse.    Ei se mitään: ongelma ratkaistaan niin, että ensin lapset ovat yhden yön Raita-Veeran eli isän siskon luona ja sitten toisen yön Pallo-Veeran eli äidin siskon luona. Veerat ovat kovin erilaisia keskenään, vaikka heillä yhdistäviä piirteitä onkin. Kumpikin on esimerkiksi lapseton – tosin kovin eri syistä. Molemmille Viljami ja Esteri ovat tietysti todella tärkeitä!    Tätien kanssa tehdään erilaisia asioita, mutta kummankin tädin kanssa on todella hauskaa. Niin hauskaa, että viikonloppu menee yhdessä hujauksessa. Erilaisten elämäntyylien moninaisuus ja erilaisuuden tuoma rikkaus välittyy tästä kirjasta hyvin. Mira Malliuksen kuvitus on hurmaavan värikästä ja eloisaa. Teos oli ansiosta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. 

Tämän Osuuskumman julkaiseman novellikokoelman alaotsikko lupaa queer-romanttisia tarinoita. Niitähän sitten tulee! Kirjailijoille annettiin toimeksiannoksi kirjoittaa historiallista romantiikkaa siten, että mukana oli joku spekulatiivinen elementti ja jotain queeriä. Historiaa sai kirjoittaa uusiksi, mutta varsinaisia vaihtoehtohistorioita ei haettu.    Novellit etenevät aikajärjestyksessä, alkaen Itämeren keskiaikaisten merirosvojen aikakaudelta ja Italian renessanssista, edeten vuosisatojen halki aina 1900-luvun alkuun zeppeliinien aikakaudelle. Kirjoittajina on tuttuja ja taitavaksi tiedettyjä nimiä, joten osasin odottaa kokoelmalta laatua. Sitä sainkin: Sydänten salonki on kovin tasalaatuista tavaraa. Totta kai jotkut novellit erottuvat enemmän edukseen, eikä jokainen ole joka makuun täysosuma, mutta mitään näistä ei sovi huonoksi kutsua.    Feministinen vire välittyy useista novelleista. Naishahmot ovat vahvoja ja tahtoa täynnä olevia toimijoita, joille romantiikan lakien mukaisesti käy vastoinkäymisten jälkeen hyvin. Tämä kokoelma on täynnä onnellisia loppuja, vaikka kaihoa ja niitä vastoinkäymisiäkin tarinoista tietysti löytyy. Queer-kulmasta tarjolla on lesbo- ja homosuhteita, monisuhteisuutta, interseksuaalisuutta ja myös erilaisia ei-inhimillisiä rakastajia.    Vahvempina spefielementteinä tarinoissa nähdään koneihmisiä, ihmeellisiä koneita ja myyttisiä olentoja. Toisinaan spefi on vain pientä kuorrutusta, esimerkiksi Aurinkokuninkaan hoviin sijoittuvan tarinan ohut kerros taikapölyä, joka vain alleviivaa asetelmaan sisältyvää eriarvoisuutta, mutta ei ole itsessään kovin vahva elementti tarinassa.    Jos omia suosikkejani mainitsen, listalta löytyisivät ainakin Maria Carolen kahdesta erilaisesta leskirouvasta ja viininviljelystä kertova ”Viiniä ja sielunvihollisia”, Edith Arkon keijuja viktoriaaniseen Englantiin istuttava ”Leskiherttuatar ja kotiopettajatar” ja Jenny Kangasvuon kahdesta omaperäisestä varieteetähestä kertova ”Les cocottes déshabillées”.    Maailmaan tarvitaan lisää queeriä ja spefiä romantiikkaa, se on selvä tämän kokoelman myötä. 

Eläinsuojelukeskus Tuulispää on Somerolla sijaitseva turvakoti maatila- ja tuotantoeläimille. Sen tavoitteena on tarjota turvallinen koti hengenvaarassa olevalle eläimelle hänen loppuelämänsä ajaksi. Lastenkirja Onnekkaiden eläinten talo kertoo Tuulispään asukkaiden tarinoita ja tutustuttaa siinä sivussa eri eläinlajien elämäntapaan ja lajityypilliseen elämään.    Tämä on ilahduttava kirja, joka asettaa ihmisen yhdeksi eläinlajiksi muiden joukossa ja korostaa lempeästi sitä, miten eläimiä tulee kohdella heidän rajojaan ja oikeuksiaan kunnioittaen. Eläin on joku, ei jokin, kuten kirjassa painokkaasti mainitaan. Kirjassa esitellyt Tuulispään nykyiset ja entiset asukkaat ovatkin omia yksilöitään, joilla on omat tapansa ja mieltymyksensä. Sellainen on itsestäänselvää varmasti jokaiselle koiran- ja kissanomistajalle, mutta osaako lehmää, sikaa tai kanaa ajatella persoonallisena yksilönä on toinen kysymys.    Suvi Auvinen on muissakin kirjoissa pitänyt eläinten oikeuksia esillä. Tämä on kyllä yksi parhaista: niin selkeästi, lempeästi ja vetovoimaisesti Auvinen tässä asiansa esittää. Anni Nykäsen lämminhenkinen kuvitus auttaa asiassa, sen verran suloisia eläimet kuvissa ovat.    Kirjassa kerrotaan, miten lapsetkin voivat olla eläimille avuksi. Lemmikkien hankkimista kannattaa harkita tarkkaan ja mahdollisuuksien mukaan adoptoida koditon eläin. Lemmikille tulee myös tarjota mahdollisimman hyvä ja lajityypillinen elämä. Eläimiä alistavan eläinviihteen kuluttamista kannattaa välttää, eläimiä rajoja kunnioittaa ja pyrkiä olemaan syömättä eläimiä.    Asia on painavaa ja tärkeää, mutta sävy on lastenkirjalle sopiva – lapsethan monesti kunnioittavat eläimiä aikuisia enemmän muutenkin, niin lapsille ei tarvitse myöskään samalla tavalla saarnata. Tätä kannattaakin lasten lukea aikuisten kanssa, niin aikuisetkin oppivat samalla hyödyllisiä asioita. 

Ilpo Tiihosen runous on kummitellut mielessä taka-alalla siitä asti, kun ihastuin ensituttavuuteeni, Largo-kokoelmaan. Largo edusti melko myöhäistä osaa Tiihosen tuotannosta, tämä Boxtrot on vähän varhaisempi. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 1998 ja kannen graafinen suunnittelu viekin suoraan teinivuosiini, tämä 1990-luvun lopun tyyli on läpeensä tuttua ja turvallista.    Vieroksun vähän äijämäisimpiä runoilijoita. Tiihosessa on ripaus karskia äijää, mutta onneksi myös mainiota herkkyyttä. Largossa pidin runoihin iskeytyneistä loppusoinnuista ja riimeistä – se on nykyrunoudessa niin epätavallista, että se tuntuu oikein raikkaalta (missä määrin näitä 25 vuoden takaisia runoja voi kutsua nykyrunoudeksi on eri kysymys). Niin Boxtrotissakin: riimittely on keventävä, ehkä vähän huvittavakin elementti, mutta toimii. Väliin Tiihonen kirjoittaa hyvinkin haikumaisia pikkurunoja.   

Pienin syö itse puuron.
Melkein kaikki jo pysyy
lusikassa. 

Tunnetteko tyhjän joka kolkuttaa ovelle?
Oletteko lounaistuulelle velkaa?
Tai jos käytitte Vivaldia väärin?
Painoitteko päänne pimeään ikkunaan silloin,
kun lepakko huusi nimeänne?
Entä oliko eilen syytä istua rappusilla?
Ja kuunnella mistä  kantavat haukut? 

Boxtrot

Largon

Elina Pitkäkankaan huikea fantasiaromaani Sang oli vuoden 2022 iloisimpia yllätyksiä: se tarjosi vauhdikkaan ja jännittävän seikkailun omaperäisessä fantasiamaailmassa, jossa taustalla vallitsevan tuhoisan sodan seurauksena teknologia oli kiehtova sekoitus uutta ja vanhaa, fantasiaa ja scifiä. Mukana oli myös yliluonnollisia elementtejä ja perinteisen Euroopan sijasta tarina oli juurrutettu kiinalaiseen kulttuuriin.    Jatko-osaa odoteltiin jo syksylle 2023, mutta se viivästyi keväälle. Se, että kirjasta halutaan saada mahdollisimman hyvä, on tietysti oiva syy viivyttää julkaisua. Nyt kun Naraka on vihdoin luettavissamme, voidaan todeta, että kannatti odottaa: onhan tämä aivan huikean hieno päätös teosparille.    Narakan tarina on jatkoa Sangille. Pääosassa on yhä Kong Dawei, joka on palannut kotiseudulleen. Asiat eivät ole kuitenkaan palanneet entiselleen. Ennen kaikkea Dawein veli Ren on edelleen vankina Narakassa, joka on kokonainen vankileirien maakunta. Sinne Fusang sulkee rikolliset, kansalaisvelkansa maksamiseen kykenemättömät ja muun epäkelvon aineksen. Siellä muhii myös Rautakapina, valtaapitävien klaanien pahin vihollinen. Sangissa Dawei oli valtaklaanien palveluksessa taistelemassa kapinallisia vastaan; nyt hän haluaa löytää kapinalliset.    Tilanne on kuitenkin vaikea, sillä vaikka valtaklaanit kohtelivat Daweita kehnosti, hänellä on omat ristiriitaiset sympatiansa joitain klaanien johtajia kohtaan ja tietty usko vanhaan järjestelmään ja totuttuun kunniallisuuteen ja perinteisiin. Rautakapina haluaa romuttaa tämän kaiken, eikä Dawei ole mitenkään selvästi Rautakapinan valitsemien menetelmien puolella. Se vaikuttaa kuitenkin olevan tapa päästä yhteyteen Renin kanssa.    Hähmäiset moraalikysymykset ovatkin Narakan ydintä. Tämä ei todellakaan ole mustavalkoinen tarina, josta olisi helppo nimetä hyvikset ja pahikset. Valtaklaanien järjestelmä on selvästi korruptoitunut ja paha, mutta onko Rautakapinan tarjoama epävarmuus ja kaaos sekään hyväksi? Dawein lojaliteetit joutuvat koetukselle, samoin hänen kykynsä tunnistaa, ketkä haluavat oikeasti hänen parastaan ja ketkä vain yrittävät hyötyä hänestä ja hänen voimistaan.    Sang oli vauhdikas, paikoin väkivaltainen, paikoin hyvin elokuvallinen tarina, joka vei lukijan hyvin mielenkiintoiseen ja epätavalliseen maailmaan. Naraka jatkaa samalla linjalla ja vie Dawein tarinan kiehtovaan päätökseensä. Ymmärrän, että tämä kaksikko on nyt tässä ja Dawein tarina on käsitelty, mutta Fusang on maailmana niin kiehtova, että toivottavasti Pitkäkangas haluaisi kertoa sieltä vielä muitakin tarinoita. 

Klaus Maunuksela on mielenkiintoinen kirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Manuaali oli erikoinen yhdistelmä varsin arkisten asioiden kuvausta – hajonneen puhelimen uusiminen, tulostimen asentaminen, tällaista digiyhteiskunnan hankausta – ja avaruusalusten telakointia vertauskuvana ihmisten väliselle, no, telakoitumiselle.    Tyylinkin puolesta Prosessi muistuttaa edeltäjäänsä: kumpaankin voisi hyvinkin luonnehtia proosarunomaiseksi. Lisäksi tämäkin on esineenä kiinnostava, ulkoasultaan enemmän muistikirjamainen kuin romaanin kaltainen. Jylhän harmaiden kansien sisältä löytyy kuvaus jonotuksesta Berliinin yössä, jotta pääsee koettamaan onneaan legendaarisen teknoklubin portsarien armoilla. Nimeä ei mainita, mutta Berghain tulee mieleen hakemattakin.    Kirja sisältää niin pitkäksi venyvän yön tapahtumien kuvausta kuin pohdiskelua ja vähän sattumanvaraisia huomioita eri aiheista, kuten teknomusiikista. On tanssimisen ja liikkeen kuvausta, joka laajenee olemassaolemisen ajattelemiseksi.   

Juoksuaskeleet kiihtyivät biitin mukana. Kaikki muu katosi, vain liike pysyi, jatkuvat toistot painoivat sen mieleeni.

Aloin nähdä askelten muodostaman polun: loputon polku, täynnä paikoillaan otettuja askelia.

Elämässä ei ollut kysymys kohtalosta, vaan sarjasta valintoja, joita ei ollut aikaa harkita. 

Prosessi

Prosessi

Prosessi

Juan Atkinsin

Moritz von Oswaldin

Transport

Prosessin

Lopulta on mahdotonta sanoa, mikä kirjoittamisen prosessissa muistuttaa teräksen valmistamisen prosessia, mikä teräksen valmistamisprosessissa taas kirjoittamista. Metaforat sekoittuvat toisiinsa niin, että niistä tulee yhteinen ruumis, yhtä aikaa kielellinen ja aineellinen. 

Runokokoelmiin voi aina heittäytyä kokeilemaan ja katsomaan, mitä niistä löytyy, vähilläkin pohjatiedoilla. Merja TurpeisenValolla maalattu on esikoiskokoelma; kirjoittaja on taustaltaan filosofian tohtori ja tutkija, mutta myös kuvataiteilija.    Jo ympyrän kehälle ripoteltu sisällysluettelo kertoo syklisyydestä ja viittaa elämän kiertokulkuun. Ripottelemista nämä runot muutenkin ovat: asettelu on hyvin vapaamuotoista ja sivun tilaa käytetään paljon hyväksi. Tekstiä on säkeissä melko vähän, mutta asettelun kautta sille tuodaan lisäpainoa.   

toistosta tulee totta kantavat siivet, seinä 

Valolla maalattu

Peruskoulu päättyy ja pikkukaupungin nuorilla on kesä edessään. Opettaja on pistänyt nuoret miettimään bucket listejään kevään lopussa ja monenlaista suunnitelmaa nuorilla onkin. Unelmien lisäksi on kuitenkin myös pelkoja ja huolia.    Taina Niemi tarkastelee romaanissa kesäkuun ensimmäisten päivien tapahtumia viiden kertojan kautta. Tämä tuo Ämpärikesään episodiromaanin tuntua, vaikka eri kertojat lomittuvat toisiinsa. Kertojista Jere on vähän sellainen peruspoika, mutta hänen huolenaiheenaan on poissaoleva äiti. Arttu on hyvän perheen urheilijapoika, joka on ysiluokan aikana muuttunut lupaavasta futistähdestä lähinnä pikkurikolliseksi. Matilda odottaa innolla yhteistä Berliinin-matkaa bestis Merin kanssa, mutta jokin yhteydessä Meriin mättää. Saana taas ei voi unohtaa muutaman vuoden takaista traumaa, josta muut tuntuvat päässeen yli ongelmitta, joten Saana tuntee olevansa kummajainen. Samu puolestaan on ulkopuolinen, joka saapuu paikalle tapaamaan netti-ihastustaan.    Näiden kertojanäänien lisäksi tarinassa pyörii monia muita henkilöitä, joiden suhteet toisiinsa muodostavat Ämpärikesän henkilöistä sellaisen vyyhdin, ettei kokonaisuus tunnu joukolta irrallisia tapahtumia, vaan hyvältä kokonaisuudelta pikkukaupungin elämää. Romaani on lyhyt, alle 200 sivua, eikä kuvaakaan kuin neljää päivää, mutta siihen mittaan on saatu mahtumaan paljon käänteitä. Lopputulos on jännittävä, lukemaan houkutteleva ja oikealta elämältä maistuva. Nuorten vaikeudet ovat uskottavia ja arkisia, toisaalta juuri sopivan dramaattisia ja vaikeita.    Teos on Niemen esikoisromaani ja päätyi julkaistavaksi Otavan nuortenromaanikilpailun myötä. Kilpailussa haettiin nykyaikaan kytköksissä olevaa realistista romaania, joka olisi sovitettavissa myös audiovisuaaliseen muotoon. Valinta on osunut kohdalleen: tämä kirja täyttää vaatimukset hyvin. Voisin hyvin kuvitella, että tämän saisi muovattua toimivaksi minisarjaksikin. Hyvää modernia nuortenkirjaa etsiville Ämpärikesä on nappivalinta. 

Lahjakas herra Ripley on Patricia Highsmithin jännäri 1950-luvun puolivälistä. Sitä on filmatisoitu useampaankin kertaan, mutta monille lienee tuttu Anthony Minghellan vuoden 1999 elokuva, jossa Ripleyn roolissa on Matt Damon. Nyt tarina on taas uudessa nosteessa, kiitos Netflixin minisarjan, jossa pääroolia esittää Andrew Scott. Vähän heikolla saatavuudella kirjastoissakin ollut romaani on taas tarjolla uusin Netflix-sarjan mukaisin kansin. Suomennos on Jorma-Veikko Sappisen alkuperäinen 1980-luvun puolivälistä, mutta Sappinen on tarkastanut sen vuonna 2020.    1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa Tom Ripley on tyhjäntoimittaja ja pikkurikollinen New Yorkissa. Häntä lähestyy laivanrakentaja Herbert Greenleaf, jonka poika Dickie luuhaa joutilaana Italiassa. Poika pitäisi saada kotiin hoitamaan perheyrityksen bisneksiä. Tom ei varsinaisesti tunne Dickietä, on sentään joskus tämän tavannut, mutta jos Tom jotain osaa, niin olla ihmisille mieliksi. Niinpä Greenleafit luottavat häneen ja maksavat Tomille matkan Italiaan.    Italiassa Tom kohtaa Dickien ja tämän ystävän Margen pienestä Mongibellon rantakaupungissa Napolin lähistöllä. Tom ihastelee Dickien ylellistä elämäntapaa. Olisipa hänelläkin Dickien vauraus, tyylikkyys ja elämä. Ehkä hänellä voisikin olla... onhan Tomilla kokemusta pienistä petoksista ja huijauksista. Miksei sitten vähän isommastakin?    Sen enempää juonta paljastamatta seuraa jännittäviä hetkiä, kun kieltämättä varsin lahjakkaaksi osoittautuva Tom alkaa juonitella tavoitellakseen itselleen parempaa elämää. Se ei vain ole ihan helppoa, etenkin siinä kohtaa, kun italialaiset poliisit käyvät turhan uteliaiksi.    1950-luvun lopun Italia luo tarinalle hienot puitteet. Tarina on julkaisuaikanaan sijoittunut nykyaikaan; nyt se on hurmaava ajankuva menneestä maailmasta, jossa ihmisten tavoittaminen ja seuraaminen oli vähän vaikeampaa ja monessa kohtaa asioihin suhtauduttiin välinpitämättömämmin. Patricia Highsmithin tarinankerronta on kuitenkin edelleen tehokasta.    Tuoretta Netflix-sarjaa voi myös suositella lämpimästi: se on sopivasti uskollinen alkuteokselle, mutta tiivistää sitä sopivasti ja italialaisten maisemien kauneus välittyy sen huikean hienosta mustavalkokuvauksesta upeasti. 

—

The review discusses Patricia Highsmith's thriller “The Talented Mr. Ripley” from the mid-1950s, adapted into various films, with the 1999 adaptation starring Matt Damon being quite well-known. It mentions the recent resurgence of interest in the story due to a Netflix miniseries starring Andrew Scott.

The novel, previously somewhat difficult to find in libraries, now has a new cover reflecting the Netflix series. The story follows Tom Ripley, a small-time criminal approached by Herbert Greenleaf to bring his idle son Dickie back from Italy to take over the family business. Without spoiling the plot, the review highlights the tense moments as Tom, impressed by Dickie's luxurious lifestyle, begins to scheme for a better life himself.

The setting in 1950s Italy adds to the story's charm, capturing a bygone era where communication and surveillance were more challenging. The review praises Highsmith's storytelling and recommends the novel and the recent Netflix adaptation for its faithfulness to the original story and beautiful cinematography showcasing the Italian landscapes.

Helki Kallion runokokoelmassa Neliöitä ı ı Metsiä pieni on kaunista. Vaikka pienikokoisessa kirjassa on alle 40 sivua, siihen on silti mahdutettu kaksiosainen runokokoelma. Ensimmäinen osa, Neliöitä, liikkuu kaupungeissa, ihmisten asunnoissa, ja jälkimmäinen osa kuvaa sitten nimensä mukaisesti metsiä.    Jo ensimmäisen osan runoissa on paljon kuvia mukana. Runot ovat lyhyitä, vain muutama säe, ja niiden tukena sitten pieni abstraktin oloinen piirros, joka jollain tapaa kuvittaa runon kuvaamaa asuntoa. Eivät nämä nyt liian vaikeita olleet tulkita, mutta jotenkin en myöskään saanut näihin runoihin kovin vahvaa yhteyttä. Ne tuntuivat vähän ohimeneviltä.    Kymmenen pienen runon jälkeen osio vaihtuu ja sanat loppuvat. Erityistä luontosuhdetta metsiin kuvaava osio on täysin sanatonta runoutta. Visuaalinen runous ja aseeminen kirjoittaminen jättävät minut herkästi vähän etäälle ja niin tässäkin käy. Lopun sisällysluettelosta käy onneksi ilmi näiden visuaalistenkin runojen nimet, jotka antavat enemmän pureskeltavaa.    En vieläkään tiedä, mikä tekee yksinkertaisista piirroskuvista kiinnostavaa visuaalista runoutta. Tämänkään kokoelman myötä en ole asian suhteen viisaampi. Ehkä joskus vielä oivallan! Ymmärrän, että metsäkato on hyvinkin sellainen asia, jota voi olla vaikea tavoittaa sanoilla, mutta ehkä kuitenkin ennemmin toivon, että yritettäisiin silti. 

Solvej BallenTilavuuden laskemisesta herätti mielenkiintoa heti kuvastossa. Hyvin vaatimattoman näköinen kirja, joka ei todellakaan koreile kannellaan. Kuvaus lupasi kiehtovan aikaluuppiaiheen ja lisäksi kirja aloittaa seitsemänosaisen sarjan. Vähemmästäkin mielenkiinto herää, vaikka Balle aivan outo nimi olikin.    Balle (s. 1962) on tanskalainen kirjailija, jonka läpimurtoteos Ifølge loven ilmestyi vuonna 1993. Se edusti uutta tanskalaista minimalismia. Sen jälkeen Balle on julkaissut harvakseltaan. Vuonna 2020 ilmestyi kuitenkin tämä teos, Ballen ensimmäinen romaani 27 vuoteen. Sarjan kolme ensimmäistä osaa palkittiin Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2022.    Tara Selter asuu Ranskassa miehensä Thomasin kanssa. He työskentelevät antiikkikirjojen kauppiaina ja marraskuun 18. päivä oli päivä siinä missä muutkin: Tara oli työmatkalla Pariisissa hankkimassa kirjoja. Seuraavan päivänä Taran piti jatkaa vielä Pariisissa ja palata sitten kotiin. Taralle marraskuun 19. päivää ei kuitenkaan koskaan tule. Hän herää aina uudestaan 18. päivään.    Kirjan alussa näitä toistuvia päiviä on takana jo yli 120. Miten ihmismieli kestää samana toistuvaa päivää? Tara opettelee aikasilmukkansa sääntöjä ja maailmansa rajoja. Mitä hän voi tehdä? Mikä kaikki nollautuu ja mikä ei? Ainakaan kukaan muu ei ole samassa silmukassa. Thomas herää joka aamu ensimmäistä kertaa marraskuun 18. päivään ja hänelle ”eilen” tarkoittaa 17. päivää.  Tämä ero aikakäsityksessä ajaa pikkuhiljaa Taraa ja Thomasta erilleen toisistaan.    Balle on luonut todella kiinnostavan aikasilmukan, jota hän käyttää käsitellääkseen aikaa, yksinäisyyttä ja rakkautta. On kiehtovaa, miten Tara rakentaa itselleen tilaa toistuvan vuorokauden sisälle, käyttäen päivän kulusta toistojen myötä kertyvää tietoa hyväkseen.    Vain 150-sivuinen kirja on mukavan kompakti, eikä toistuvasta aiheestaan huolimatta toista itseään liiaksi. Balle on taitava kirjoittaja, joka osaa keskittyä olennaiseen, ja Sanna Mannisen suomennos on hyvää tekstiä sekin. Kun kirja on kirjoitettu Taran päiväkirjaksi, kieli on melko yksinkertaista ja toteavaa, mutta siinä on myös kauneutta ja hienovaraisuutta. Odotan mielenkiinnolla, miten sarja jatkuu. 

—

Solvej Balle's novel “Tilavuuden laskemisesta” (On the Calculation of Volume) intrigued me with its unassuming cover but captivating premise. It's fascinating that Balle returns to writing novels after 27 years with this book, marking the start of a seven-part series.

The story follows Tara Selter, stuck in a time loop, waking up repeatedly on November 18th. As the days repeat, Tara grapples with solitude and love while her husband, Thomas, experiences time linearly. Balle skillfully handles the time loop concept, delving into themes of time, loneliness, and relationships.

Despite the repetitive narrative, the book remains concise and engaging. Balle's focused writing style and Sanna Manninen's translation add to its allure. I'm curious to see where the series goes next.

Yhdestoista osa Louise Pennyn Armand Gamachesta kertovaa Three Pines -sarjaa sijoittuu vahvasti Three Pinesin kylään. Yhdeksänvuotias Laurent Lepage tunnetaan kylässä vilkkaasta mielikuvituksestaan: hän keksii milloin mitäkin huimaa. Tällä kertaa hän kertoo nähneensä metsässä valtavan aseen, jossa oli hirviö. Tavallista satuilua, tuumivat kyläläiset, mutta sitten Laurent katoaa. Etsinnät johtavat surulliseen lopputulokseen, joka näyttää onnettomuudelta, mutta jossa eläköitynyt Gamache haistaa jotain katalampaa.    Three Pinesin läheltä löytyy kätketty salaisuus, joka johtaa aikaisempien peiteltyjen asioiden paljastumiseen ja jälleen kerran lukija saa uutta tietoa Three Pinesin asukkaiden menneisyydestä. Etenkin sekopäisen runoilija Ruth Zardon taustalta paljastuu kiinnostavia asioita. Keskiössä on tietysti edelleen Armand Gamache, joka ei voi jättää tutkimuksia, vaikka onkin jo eläkkeellä poliisista. Hänen seuraajansa Lacoste ja aikaisempi lähin alaisensa Beauvoir luottavatkin vanhaan mestariin paljon. Kiinnostava kysymys onkin, viihtyykö Gamache eläkkeellä vai tarttuuko hän kenties johonkin niistä työtarjouksista, joita tässäkin kirjassa mainitaan.    Louise Penny on rakennellut mielenkiintoisen dekkarijuonen. Jotkut sen piirteistä tuntuivat hivenen epäuskottavilta; sitä hauskempaa olikin sitten lukea jälkipuheista, miten ne perustuvat itse asiassa tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin. Varsinaiset dekkarijuonet eivät ole minulle koskaan olleet ihan Pennyn kirjojen keskiössä, nämä eivät ole minulle sellaisia ratkottavia arvoitusdekkareita. Mielenkiintoni kohdistuu enemmän henkilöihin ja tarinan puitteisiin. Jännitystä Penny osaa kuitenkin rakennella.    Sivut kääntyvät vinhaa tahtia: Pedon mielikin on yli 500-sivuinen, mutta tuntuu parisataa sivua lyhyemmältä, niin nopealukuinen se on. Tästä kiitos kuuluu paitsi Pennylle, myös päteville suomentajille. Sarjalla on ollut useita suomentajia; tämän kirjan kääntänyt Ronja Erkko on ensikertalainen sarjan parissa ja muutenkin melko tuore tekijä, mutta on tehnyt oikein hyvää työtä. Pedon mieli oli jälleen kerran luotettavaa Penny-laatua. Armand Gamachen seikkailujen parissa on hyvä jatkaa. Kääntämättömiä osia on vielä seitsemän, enkä usko sarjan vielä siihen loppuvan. 

—

The eleventh installment of Louise Penny's Three Pines series, centered around Armand Gamache, takes place predominantly in the village of Three Pines. The story revolves around the disappearance of nine-year-old Laurent Lepage, known for his vivid imagination, after he claims to have seen a massive gun with a monster in the woods.

What initially seems like a mere fabrication turns into a grim reality when Laurent goes missing. As retired Inspector Gamache investigates, he uncovers hidden secrets near Three Pines, shedding light on the residents' pasts, particularly that of the eccentric poet Ruth Zardo. Despite being retired, Gamache remains dedicated to solving the case, supported by his former colleagues. 

Penny's intriguing plot and character development is excelleng, with occasional moments of implausibility balanced by the author's ability to maintain suspense. Despite its length, the book is a quick read, in part because of the skillful translation by Ronja Erkko.

Overall, Penny's consistent quality is a joy and I look forward to further installments in the series, with seven untranslated parts remaining.

Viv-örkki on kyllästynyt väkivaltaiseen barbaarielämään. Kuolleen skalverttikuningattaren päästä löytyy kivi, jonka Viv nappaa viimeisen seikkailunsa saaliiksi. Sitten hän marssii pois entisestä elämästään kohti uutta.    Uusi tarkoittaa kahvilan perustamista Thuneen, kaupunkiin, jossa juuri kukaan ei ole koskaan kuullutkaan kahvista. Viv on matkoillaan törmännyt maahisten kahvilaan, jossa tarjoiltiin herkullista kahvia, ja sitä hän haluaa nyt muillekin tarjota. Thunesta löytyy karmivassa kunnossa oleva talli, mutta sen sijainti on erinomainen, joten Viv ostaa sen ja löytää sitten taitavan hiiden kunnostamaan sen kanssaan. Työpaikkailmoituksen myötä löytyy succubus hoitamaan tarjoilua Vivin seuraksi ja niin kahvila saadaan auki.    Kaupungin ensimmäisen kahvilan perustaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Vastaan tulee tavanomaisia uuden yrityksen vaikeuksia. Vivillä on onneksi seikkailujensa myötä hyvät starttirahat ja parimetrisenä örkkinä keskimääräistä enemmän vipuvartta suojelurahojen perässä olevien gangsterien hätyyttelyyn, mutta entä kun menneisyys hiipii varjoista uhkaamaan Vivin uutta onnea?    Tarina on leppoisaa hyvän mielen fantasiakirjallisuutta, jossa keskitytään suurien seikkailujen sijasta yksinkertaiseen, hiljaiseen elämään kahvilanpitäjänä. Kahvilan pitämiseen liittyy kaikenlaisia pulmia, joita ratkotaan yksi kerrallaan. Mieleen tulee managerointipelit, joissa edetään tasolta toiselle ja saadaan aina uusia ominaisuuksia. Samalla logiikalla tämä tarinakin toimii.    Mukana on vähän slow burn -romantiikkaa, vahvaa ystävyyden puolestapuhumista ja pyrkimystä ratkaista ongelmia väkivallan sijasta rauhanomaisesti. Viv voisi isona örkkinä helposti ratkaista pulmia väkivalloin, mutta hän vastustaa vanhoihin tapoihinsa palaamista kaikin voimin. Jos siis haluat hengailla eeppisessä fantasiamaailmassa ilman eeppisiä seikkailuja, taisteluita ja konflikteja, Legendoja ja latteja on ilahduttava elämys. Siitä on tullutkin monille lukijoille lohtukirja, josta voi hakea turvaa.    Ennen kaikkea äänikirjojen lukijana tunnetuksi tullut Travis Baldree kirjoitti tarinan alunperin NaNoWriMoa varten. Siitä on sittemmin tullut melkoinen menestys. Englanniksi sarja on saanut jo jatkoa, esiosa Bookshops & Bonedust kertoo Vivin taustoista ennen Legendoja ja latteja -kirjan tapahtumia. Toivottavasti sekin saadaan suomeksi. Tämä suomennos on Jade Haapasalon käsialaa ja fantasiamaailman sanasto on kääntynyt suomeksi oikein sujuvasti. Legendoja ja latteja on nopea- ja helppolukuinen kirja, oikein ilahduttava pieni kirjallinen kahvikuppi ja kanelipulla. 

—

The protagonist, Viv, grows weary of the violent barbarian lifestyle and embarks on a final adventure, acquiring a stone from the skull of a deceased queen. With this newfound treasure, Viv forsakes their old life and ventures to Thune to establish a café, introducing the city to the concept of coffee. Despite facing the typical challenges of starting a new business, Viv perseveres, utilizing their adventure earnings and physical prowess to fend off threats. However, the shadows of Viv's past threaten their newfound peace.

The narrative focuses on the serene, mundane life of a café proprietor, akin to management games where problems are solved methodically. There's a hint of slow-burn romance, a strong emphasis on friendship, and a commitment to resolving conflicts peacefully. “Legends and Lattes” offers a comforting escape for readers seeking a fantasy world devoid of epic quests and battles. Written by Travis Baldree for NaNoWriMo and translated into Finnish by Jade Haapasalo, this book has garnered significant popularity, with an English prequel already in circulation.

Paula Havaste aloitti vuonna 2022 nuijasodasta kertovan kirjasarjan. Ensimmäinen osa Laahus kuvasi 1590-luvulla tapahtunutta talonpoikaiskapinaa kapinallisten puolella olevan nuoren naisen näkökulmasta, toinen osa Lieka taas tarkasteli kapinan tukahduttamista nuoren huovimiehen kannalta. Tässä sarjan kolmannessa osassa nuijasota on jätetty taakse ja ollaan jo 1620-luvulla, Ruotsin ja Puolan välisen sodan pyörteissä. Nuijasotaan viitataan ja tuttuja henkilöitä tavataan, mutta muuten Luode on itsenäinen teos, eikä aikaisempien kirjojen tunteminen ole mitenkään välttämätöntä.    Luoteen päähenkilöt Sule ja Anna kohtaavat eräänä juhannuksena. Sule on pienehkön tuvan nuorempi poika ja siten lähtökohtaisesti käytännössä osaton: isoveli tulee perimään tuvan ja maat. Naapurikylästä löytynyt Anna unelmoi perheestä, tuvasta ja vaurastumisesta lampaita kasvattamalla ja villatuotteita myymällä. Lemmenhetkellä on luonnollinen seurauksensa ja Sule löytää itsensä pikaisesti vihittynä Annan puolisoksi. Annan unelmat eivät kuitenkaan ole Sulen unelmia, eikä Sule kestäkään pieneen lampaanhajuiseen tupaan pakotettua ennen kuin veri vetää maailmalle ja seikkailuihin.    Kun sota on käynnissä, sotilaille on kysyntää. Aina löytyy talollisia, jotka ovat valmiita pestaamaan joutilaan miehen sotimaan puolestaan, välttääkseen talon oman pojan joutumisen sotaväkeen ja tienatakseen palveluksen vastineeksi verovapauden. Niinpä Sule päätyy muutaman mutkan kautta kruunun ratsusotilaaksi Riikaan, taistelemaan kuninkaan puolesta Liivinmaan hallinnasta.    Kuten Havasteelta osaa odottaa, kirja on täynnä kiehtovia yksityiskohtia aikakauden elämästä. Tämä käy vetävän romaanin lisäksi historian oppitunnista. Tietäen Havasteen tutkijantaustan ja intohimon yksityiskohtiin, voi luottaa, että historialliset detaljit on huolella tarkastettu ja taustoitettu. Siihen päälle on sitten kerrottu oiva tarina, jota kerrotaan pääasiassa Sulen näkökulmasta, mutta eipä Annaakaan tyystin koti-Suomeen unohdeta.    Luode sisältää myös ripauksen mystiikkaa: eletään vielä aikaa, jolloin suomalaiseen kansanuskoon uskotaan toden teolla, vaikka papit vanhoja tapoja pahalla katsovatkin. Anna ja Sule ovat lisäksi molemmat näkijöitä, joilla on rajattu kyky nähdä tulevaan ja varsin erilainen suhtautuminen tähän lahjaansa. Tämäkin on tuttua sarjan aikaisemmista osista, samoin kuin Havasteen taipumus kirjoittaa teoksiinsa voimakkaita naishahmoja. Sulekin kohtaa koko joukon eri tavoin vahvoja naisia.    Nuijasota-sarjan aikaisempien kirjojen ystäville Luode tarjoaa lisää samaa: historiallisesti tarkkaa, kevyesti opettavaista tarinankerrontaa Suomen keskiaikaisesti historiasta. 

Goncourt-palkitun Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa -teoksen toinen osa vie kertojan viettämään kesäänsä Balbecin rannikkokaupunkiin. Balbec ei ole todellinen paikka, mutta perustuu Normandiassa olevaan Cabourgin rannikkokaupunkiin, jonne 1880-luvulla oli noussut rautatien tulon myötä noussut varakkaan väen lomakohde. Siellä Proust lomaili 1900-luvun alussa.    Kertoja matkustaa Balbeciin isoäitinsä ja Françoisen kanssa. Ensimmäisenä pysähdyksenä on Balbecin kirkko, joka pettää korkeat odotukset. Ensimmäinen pettymys on sijainti: Balbecin kirkkoa ei ole laisinkaan meren äärellä, vaan meri onkin yli viiden virstan päässä Ranta-Balbecissa ja kirkko taas vanhassa Balbecissa, joka on sisämaassa.   

Ja kirkko – tunkeutuessaan mieleeni kahvilan rinnalla, mukanaan ohikulkija jolta minun oli kysyttävä tietä, kannoillaan asemarakennus minne kohta palaisin – oli yhtä ympäristönsä kanssa, vaikutti sattumanvaraiselta lopuillaan olevan iltapäivän tuotteelta, missä pehmeäpiirteinen, taivasta kohti kumpuava kupukatto oli kuin hedelmä, jonka ruusunvärinen, kultainen, mehukas pinta kypsyi samassa valossa, missä talojen savupiiputkin kylpivät. 

”Hänen aamuauringon purppuroimat kasvonsa olivat ruusuisemmat kuin taivas.”

Jakaantunut tai pikemminkin jakamaton, sillä useimmiten kaikkea mikä minusta oli ihanaa, erilaista kuin kaikki muu, sellaista mikä alkoi käydä minulle niin rakkaaksi että toivo kohdata se uudelleen seuraavana päivänä oli elämäni suurin ilo, kaikkea sitä edusti pikemminkin näitten nuorten tyttöjen ryhmä kokonaisuudessaan rantajyrkänteellä vietettyjen iltapäivien kehyksissä, tuulisten tuntien kuluessa, nurmikaistaleella jolla nämä mielikuvitustani kiihottavat hahmot, Andréen, Albertinen, Rosemonden kasvot olivat tarjolla; ja niin että minun oli mahdotonta sanoa, kuka heistä muutti nämä maisemat niin kallisarvoisiksi, ketä heistä halusin eniten rakastaa. 

Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa