Mikko Saari

Tämä lasten eläintietokirja on tehty yhteistyössä Lontoon luonnontieteellisen museon kanssa. Sen englanninkielinen nimi Get Your Animals in Order antaa vihjettä siitä, mistä sisällössä on kyse: eläinten luokittelemisesta. Aluksi esitellään, millä tavoin eläimiä on eri ryhmiin luokiteltu eri tasoilla ja sitten sukelletaan esittelemään eläimiä luokittain (order).    Ensin aloitetaan selkärankaisista nisäkkäistä, sitten esitellään linnut, matelijat, sammakkoeläimet ja kalat. Jokaisesta luokasta on aukeaman verran tietoa ja perään toinen aukeama, joka esittelee jotain luokan tavanomaisimmista piirteistä poikkeavaa: munivat nisäkkäät nokkaeläimet, siipiä evinä käyttävät linnut pingviinit, kummalliset matosammakot ja maan päällä viihtyvät kalat.    Selkärangattomiakin esitellään: vastaavanlaisen käsittelyn saavat niveljalkaiset, nilviäiset, madot, piikkinahkaiset ja polttiaiseläimet. Näin kirjassa esitellään varsin laaja joukko erilaisia eläimiä. Kuhunkin luokkaan on valittu kiinnostavia eläimiä, joten vaikka olisi lukenut enemmänkin eläinkirjoja, tästä oppii varmasti jotain uutta. Lopuksi esitellään vielä äärimmäisen tiivis sivun mittainen eläinten tutkimisen aikajana esihistoriallisesta ajasta 2020-luvulle ja kerrotaan miksi eläimiä ylipäänsä kannattaa tutkia. Lopussa on vielä sanasto.    Eläinten monimuotoinen maailma on oikein pätevä teos. Terhi Leskisen suomennos näytti virheettömältä ja hyvänä merkkinä alkusivuilla kiitetään kotimaisia asiantuntijoita. Joonas Gustafssonia taisin aikoinaan itsekin vaivata sammakkoeläinten nimeämiseen liittyvillä kysymyksillä Fauna-lautapeliä suomentaessani.    Kuvakirjassa myös kuvitus on erinomaisen tärkeää ja siitä Eläinten monimuotoinen maailma saa täydet pisteet: Gavin Scott on todella taitava kuvittaja, jonka eläinkuvitukset ovat huippuluokkaa. Erityisesti isommat kuvat, joissa on myös taustaa mukana, ovat todella ilo silmälle. Kirjassa on onneksi riittävän isot sivut, jotta kuvitus pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Hieno kirja, tästä on varmasti paljon iloa eläimistä kiinnostuneille lapsille ja kirjaa lapselle lukeva aikuinenkin oppii varmasti jotain uutta ja kiehtovaa. 

—

This children's animal encyclopedia, titled “Get Your Animals in Order,” is a collaboration with the Natural History Museum in London, focusing on the classification of animals. It begins with an introduction to the various levels of animal categorization, followed by a detailed exploration of animals grouped by order. Starting with vertebrate mammals and progressing through birds, reptiles, amphibians, and fish, each section provides a spread of information about the featured animals, along with intriguing facts about unusual species within each group, such as egg-laying mammals and wingless birds like penguins.

Invertebrates, including arthropods, molluscs, worms, echinoderms, and cnidarians, are thoroughly covered. The book presents a diverse array of animals, selecting captivating examples for each category, ensuring readers, regardless of their prior knowledge of animals, will discover something new and fascinating. It concludes with a concise timeline of animal exploration from prehistoric times to the present, highlighting the importance of studying animals for scientific and educational purposes and a helpful glossary.

The book's quality is further enhanced by its flawless Finnish translation by Terhi Leskinen and its acknowledgement of local experts, demonstrating attention to detail and accuracy. The illustrations by Gavin Scott are another standout feature, with detailed artwork that brings the animal kingdom to life. Particularly noteworthy are the larger illustrations with rich backgrounds, complementing the informative text and engaging readers visually. Overall, “Get Your Animals in Order” is a splendid resource that captivates children and adults, offering knowledge and visual delight.

Lasten Tietopalat-tietokirjasarjan kirja esittelee aurinkokuntamme kohteita. Luultavasti alkusoinnun perusteella valittu nimi lupaa mysteerejä, joita kirja ei lunasta: ei tässä erityisesti olla arvoitusten äärellä, vaan käydään läpi aurinkokuntamme planeetat ja muut mielenkiintoiset kohteet. Osa planeetoista käsitellään aika lyhyesti, mutta vaikkapa Marsista on sitten luontevasti enemmän asiaa.    Aapo Ravantti on kuvataiteilija ja se kyllä näkyy: Aurinkokunnan arvoitusten kuvitus on ensiluokkaista. Planeetat ovat näyttäviä. Kaikenlaiset avaruusvimpaimet on piirretty realistisesti ja sopivan yksityiskohtaisesti. Kirja on taitoltaan selkeä ja helppolukuinen, mitä nyt parissa kohdassa tekstin ja taustan välinen kontrasti on jäänyt vähän liian pieneksi.    Tietopalat vaikuttaa parin lukemani kirjan perusteella oikein pätevältä lasten tietokirjasarjalta. Tähänkin kirjaan on pakattu paljon tietoa helposti ymmärrettävässä muodossa. Annos on alakoululaiselle sopiva: vähän heikompikin lukija saa kyllä tämän tietopalasen sulatettua. 

Saman tekijätiimin Muurahaisten ennätyskirja oli pari vuotta sitten menestys: sitä muistettiin Finlandia-ehdokkuudella ja englanninkielinen käännöskin on tullut. Ei siis ole ihme, että samalla porukalla on jatkettu muiden hyönteisten parissa. Perhosten ennätyskirja on muodoltaan samanlainen, mutta käsittelee nyt muurahaisten sijasta perhosia.    Jokaisella aukeamalla esitellään joku perhosten maailman ennätys. Tämä formaatti on edelleen minusta paikka paikoin vähän väkinäinen, mutta kokonaisuus toimii siitä huolimatta. Kirjasta oppii paljon mielenkiintoista tietoa perhosista. Liian tosikkomainen kirja ei ole. Yksi ennätyksistä on ”Maailman kuuluisin perhonen”, jonka on saanut Cristiano Ronaldon otsalle jalkapallon EM-kisojen finaalissa vuonna 2016 laskeutunut gammayökkönen.    Jenny Lucanderin kuvitus on tässäkin kirjassa ensiluokkaista: se on eläväistä, värikästä ja riittävän yksityiskohtaista ja selkeää. Bargumilla lienee biologina luonnontieteelliset faktat hallussa ja Veera Antsalon suomennos on helppolukuista tekstiä. Luonnontieteestä kiinnostuneille lapsille Perhosten ennätyskirja on edeltäjänsä tavoin varma valinta, näin laadukasta lasten tietokirjaa on ilo suositella. 

Tämä on kuvittaja Carlos da Cruzin eläintietokirjasarjan kolmas osa. Aikaisemmissa osissa on esitelty eläimiä yleensä, kaloja ja dinosauruksia. Nyt vuorossa ovat hyönteiset! Kirjasarjassa esitellään erilaisia eläimiä ja tykitetään faktoja perinteiseen lasten tietokirjojen tapaan. Tässäkin kirjassa da Cruz on tehnyt kuvitukset ja keräillyt faktat, ja tekstit on suomentanut, toimittanut ja tarkastanut biologi Maija Karala.    Sarjan erikoisuutena on käyttää lapsille tuttuja asioita mittapuuna eläinten ominaisuuksille. Suosikkini oli liuskarukoilijasirkan kuvauksesta löytyvä ”13 cm pitkä, eli pidempi kuin legoihminen seisomassa Playmobil-ihmisen hartioilla”. Osa vertauksista ei ollut ihan yhtä visuaalisia tai havainnollisia.    Kuvittajan tekemäksi kirjaksi Hyönteisten mitalla on yllättävänkin tekstipainotteinen. Jokaisella aukeamalla on iso, näyttävä lähes koko sivun kokoinen kuva hyönteisestä ja jonkin verran pientä lisäkuvitusta, mutta muuten mennään tekstiä sisältävillä palleroilla. Tietoa kirjassa on runsaasti, eli ötököistä kiinnostuneille lapsille ja aikuisille on luvassa paljon mielenkiintoista opittavaa. 

Nella on kahdeksasluokkalainen ja asuu Joutsenossa, pikkupaikkakunnalla, jossa helpoimmalla pääsee, kun ei ole liian erilainen. Nellan isosisko Miisa ei siitä välitä, vaan heiluttaa biseksuaalina sateenkaarilippua estoitta. Nellalla on poikaystävä Eetu, mutta myös biseksuaalisia tuntemuksia. Nella ei halua missään nimessä olla aktivistina puolustamassa vähemmistöjen oikeuksia, mutta tulee kaapista Eetulle. Eetu ei kuitenkaan ole luottamuksen arvoinen, vaan kertoo asiasta eteenpäin.    Nella haluaisi olla vain oma itsensä. Miksi niin ei saa olla? Lappeenrannassa lukiota käyvä Miisa odottaa jo muuttoa Helsinkiin opiskelemaan, mutta Nella ei haluaisi lähteä Joutsenon luonnon läheltä. Miksi pitäisi? Eikö Joutsenossakin saisi olla ihan oma itsensä? Saisiko vain kuulua vähemmistöön ilman että täytyy taistella vähemmistöjen oikeuksien puolesta?    Näitä hyviä kysymyksiä Dess Terentjeva pyörittelee kolmannessa nuorten säeromaanissaan. Säeromaanimuoto on jälleen kerran erittäin hyvin hallussa ja eteläkarjalainen puheenparsi istuu hyvin säkeisiin. Tarina etenee nopeasti ja napakasti. Jos jotain, kirja tuntuu jäävän vähän kesken – olisin viihtynyt sen parissa pidempäänkin. Keskeiset kysymykset kuitenkin tulevat käsitellyiksi.  Nellan tulevaisuus ei mitenkään lopullisesti ratkea, mutta eihän se sellainen asia olekaan.    Sateenkaaren kirjossa on vielä paljon käsiteltävää, joten Terentjevalla riittää aiheita tuleviinkin säeromaaneihin. Toivottavasti niitä saadaan vielä lisää, tähänastinen kolmikko on ollut tasaisen hyvää tasoa.   

Myö ei välttistä voija vaatia kaikilta
raivokasta, kaiken ajovalojen eteen heittäytyvää
rohkeutta, panostusta
Kunhan kukaan ei vain
tuudittaudu siihen
Koska siihen ei pidä tuudittautua,
että vain aktivisti voisi tehdä jotakin 

10-vuotias Alexis muuttaa vanhempiensa kanssa kolmikerroksisen puutaloon, josta Alexis saa itselleen upean ullakkohuoneen. Siellä hänen kelpaa soitella, kun alakerrassa äiti pyörittää leipomoa ja isä harjoittaa unienkeruutyötään. Myös toinen 10-vuotias, Max, saa uuden kodin. Kolmikerroksiseen puutaloon muuttavat Maxin lisäksi isoveljet ja pikkusiskot, mutta Maxille löytyy ihana oma huone talon kellarista. Sieltä voi ikkunasta katsella kaukoputkella taivaalle.    Alexis tuntee huoneessaan outoa ilmavirtaa, kuin joku olisi avannut lattialuukun, vaikka kukaan ei ole lähelläkään. Lisäksi kuuluu tömähdyksiä, kuin kellarista, mutta eihän talossa ole kellaria. Max puolestaan kuulee ääntä, kuin musiikkia, mutta kukaan toinen perheenjäsen ei sitä kuule. Ääni tulee kuin ullakolta – vaan Maxin talossapa ei ole ullakkoa, kattoluukun takana on vain matala välipohja.    Jotain kummallista on tapahtumassa, ja Max ja Alexis ovat tapahtumien keskiössä. Ikään kuin poikien erilliset maailmat olisivat jollain tapaa sekoittumassa ja vuotamassa toisiinsa. Ei siis auta kuin alkaa tutkia, mistä on kyse.    Poika ullakolla, poika kellarissa on tyylikäs ja kiehtova lastenromaani. Tekijät ovat toki taitavia: Salla Simukka on syystäkin menestynyt lasten- ja nuortenkirjallisuuteen erikoistunut kirjailija ja JP Ahonen taas tunnetaan pätevänä sarjakuvataiteilijana. Kaksikon yhteistyö on tässä toimivaa: Ahosen kuvitukset tuovat mukavasti tunnelmaa Simukan kiehtovaan tarinaan. Kahden rinnakkaisen maailman välille on luotu pieniä eroavaisuuksia ja niissä on mukavaa outoutta, jota lukija voi ihmetellä.    Outojen seikkailutarinoiden ystäville Poika ullakolla, poika kellarissa on kelpo viihdettä. Sujuvasti etenevä tarina sopii hyvin itse lukeville alakoululaisille ja tätä olisin kyllä mieluusti lukenut omille lapsillenikin. 

Tämän japanilaisen kirjan kanteen on taiteiltu muutamalla vedolla kissan profiili. Yhtä lailla vähin vedoin toimii kirjailija Takashi Hiraide kirjoittaessaan kirjailijapariskunnasta ja heidän kohtaamisestaan kissan kanssa. Alunperin vuonna 2001 japaniksi ilmestynyt teos on Hiraiden kansainvälisesti tunnetuin kirja. Raisa Porrasmaa suomennos on ilmestynyt 2016, pari vuotta englanninnoksen ilmestymisen jälkeen.    1980-luvun loppuun sijoittuvassa tarinassa kirjailijapariskunta vuokraa pientä taloa Tokion laitamilla. Talo on vanhan, isomman talon piharakennus. Siellä pariskunta kohtaa kissan. Naapuritalon viisivuotias poika ottaa lemmikikseen kujalla kuljeskelleen kissanpennun, joka saa nimekseen Chibi. Chibi on kaunis pieni kissa, joka ilmestyy usein kirjailijoiden pihalle ja kurkistelee sisälle asuntoonkin, kun ovi on auki. Paijaamisesta kissa ei välitä, mutta sen kanssa voi kyllä muuten leikkiä.    Kissaystävyyden ohella Hiraide kuvaa kirjailijaparin elämää ja sen taustalla olevia tapahtumia. Keisarin vointi heikkenee ja Shōwa-kausi päättyy. Pariskunnan vanhojen vuokranantajien mies hiipuu ja joutuu muuttamaan hoivakotiin. Kirjailijat pohtivat vuokra-asuntonsa hankkimista omakseen, mutta 1980-luvun lopun Tokiossa kiinteistömarkkinat kävivät kuumina. Tämä kuvaus sitoo tarinaa aikaan hyvin.    Kissavieras on japanilaisen hillitty tarina. Vaikka kissan kohtaloon liittyy dramaattisiakin käänteitä ja yllättäviäkin oivalluksia, tunneilmaisu on rauhallista ja teksti tyyntä. Kissavieraassa on leppoisaa kauneutta ja kissan mysteerin tarkastelua, joka saattaa toisessa valossa näyttäytyä jopa tylsyytenä. En tiedä kyllä itsekään, miten mieleenjäävä Chibin ja kirjailijapariskunnan tarina lopulta on, mutta ohimenevänäkin se on kaunis pieni helmi. 

—

“The Guest Cat” by Takashi Hiraide delicately weaves a tale set in late 1980s Tokyo, focusing on a writer couple who rent a small house on the city's outskirts. Their lives intersect with that of a stray cat named Chibi, adopted by a neighbouring child. As the couple navigates the rhythms of daily life, the narrative subtly delves into themes of change, loss, and the ephemeral nature of existence against the backdrop of a shifting Japan.

Despite its quiet and understated tone, the story resonates with a serene beauty, offering poignant insights into the mysteries of human-animal relationships and the passage of time. Through the lens of the writer couple's experiences and their bond with Chibi, the novel explores the complexities of connection and the profound impact of fleeting moments on our lives. Hiraide's masterful storytelling invites readers to reflect on the transient nature of existence and find solace in the gentle beauty of everyday moments.

Takaperoinen tutkimusmatkani Reetta Pekkasen runouteen tulee toistaiseksi päätökseensä tämän esikoiskokoelman myötä. Vuonna 2014 ilmestynyt Pieniä kovia nuppuja on palkittu teos: se sai Katri Vala -palkinnon, Tiiliskivi-palkinnon ja Silja Hiidenheimon muistostipendin. Se oli myös ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.    Esikoiskokoelma muistuttaa tyylillisesti myöhemmin tulleita. Teksti on niukkaa, mutta vaikka Poesian julkaisusta on kyse, aivan niukimpien aforistikoiden tasolla ei olla. Luontokuvastoa löytyy tässäkin heti nimestä alkaen. Yhdeksi teemaksi nousee maailmanloppu: kokoelman sivuilla tulvii, viranomaiset kuuluttavat kovaäänisillä, syyllisiä etsitään tuloksetta. Lauseet alkavat keskeltä ja katkeavat.   

mutta nyt se voi tulla kyseeseen: analytiikka on kehittynyt
ja löydettiin uusia rikkeitä: on siis sellaisiakin syyllisiä
joita ei vielä lainkaan ole etsitty 

Katkaistut tulppaanit

Laura Laakso on pakannut tähän kirjaan paljon ainesta. Nimestä löytyy jo kaksi viittauspistettä: sieltä löytyy Big Mac -hampurilainen ja Shakespearen Macbeth. Romaani on syönyt myös lasten balettiharrastuksen, Neuvostoliiton lopun ajan tunnelmia 1990-luvun alusta, syömishäiriöitä, kiusaamista ja vallankäyttöä lasten kesken, ongelmallisen äitisuhteen ja ties mitä muuta.    Ainekset ovat osalti omaelämäkerrallisia. Laura Laaksostakin piti tulla balettitanssija, mutta Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, Kansallisoopperan balettikoulua käynyt ballerina romahti ja sairastui niin pahasti anoreksiaan, että balettitanssijan ammatti jäi haaveeksi, kerrotaan Laakson haastattelussa Savon Sanomissa. Haastattelu on hyödyllinen lähtökohta kirjan avaamiseen, sillä itsekseen Bigmacbeth ei aivan helposti aukene.    Tämä on nimittäin jokseenkin barokkinen ja runsas romaani. Ilmeisimpiä vertailukohtia ovat Jenna VironTuhkimoleikkaus ja Anu Kaajan romaanit. Laakso räiskyy menemään pidättelemättä kummemmin. Kirjassa vuorottelevat niin sitaatit Macbethistä, ”Pikkunartun oman kirjan” päiväkirjamerkinnät, litteroinnit syömishäiriöklinikalta, klovnien kuoron riekunta, painostaviksi käyvät tervehdykset keittiöstä, näytelmäkirjailija Chamberlainin tuska taiteellisen työn ääreltä ja nykypäivän tasolta 1990-lukua lähestyvä dokumentaristiryhmä. Tavaraa on paljon. Tekisi mieli sanoa: liikaa.    Eiköhän tässä kaikessa jokin punainen lanka kuitenkin ole, vaikka lukijalle vaikealta tuntuisikin. Teos myös tuntuu aiheeltaan sellaiselta, että se on ollut tekijälleen tärkeä. Laakso on kielenkäyttäjänä luova ja mielenkiintoinen. Kirjasta löytyy paljon värikästä ja kiehtovaa ilmaisua, joka antaa omaperäisestä kielestä kiinnostuneelle lukijalle paljon, vaikka kaikkien tarinanmutkien oivaltaminen ei sujuisikaan.    Aivan varauksetta Laaksoa ei uskalla suositella, mutta jos vaikkapa juuri Kaajan ja Viron tekstien vimmaisuus kiehtoo, Bigmacbethissä on tarjolla jotain samansuuntaista. Tavanomaisemman juoniromaanin ystäville Bigmacbeth on epäilemättä tuskastuttava kokemus. 

Maailmaan mahtuu paljon erilaisia lintuja. Niitä yhdistää höyhenpeite, lisääntyminen munimalla, tasainen ruumiinlämpö, siivet ja nokka, mutta muuten ne ovat kaikenkirjava eläinjoukko. Kaikki linnut eivät esimerkiksi lennä. Laura Ertimon kirjoittama ja Kaisu Sandbergin kuvittama Kaikenkirjavat linnut -tietokirja esittelee lintujen monipuolista maailmaa lapsille helppotajuisessa ja selkeässä muodossa.    Mitään kovin selkeää rakennetta kirjalla ei ole. Se on enemmänkin sekalainen faktakokoelma. Esimerkiksi ”Mikä on lintu?”-aukeama löytyy vasta sivulta 12. Sitä ennen on jo esitelty lintumaailman ennätyksiä ja erilaisten lintujen liikkumistapoja. Kirjasta oppii kaikenlaista lintutietoutta, faktavalikoima on monipuolista ja sympaattinen ja värikäs kuvitus tukee hyvin tekstiä. Yksi faktalipsahdus kirjassa pisti silmään. Dinosaurusten sukupuutosta ei ole 66 miljardia vuotta, kun maapallollakaan ei ole ikää kuin 4,5 miljardia vuotta. Oikea luku on 66 miljoonaa vuotta.    Linnuista ei tietenkään voi puhua puhumatta kanoista, jotka ovat maailman yleisimpiä lintuja – noin 30 miljardia yksilöä! Broileriteollisuutta kuvataan hyvin lyhyesti ja munantuotannosta listataan vain eri kanalatyypit. Ovatko broileriteollisuuden veriset yksityiskohdat tällaisen lastenkirjan asia on kysymys, johon on varmasti useampia vastauksia, riippuen siitä keneltä kysyy.  Metsästyksestä kertovalla aukeamalla kerrotaan, että lintuhaittoja pelloilla voidaan vähentää väkivallatta ja salametsästyksen haitoista uhanalaisille lajeille mainitaan myös.    Tietopalat-sarjaan kuuluva Kaikenkirjavat linnut on oikein mainio tietokirja lapsille. Selkeä ja helppolukuinen kirja soveltuu hyvin myös itse lukeville lapsille. Sarja onkin suunnattu seitsemänvuotiaista eteenpäin. 

Kalmankuun tarina alkoi seitsemän vuotta sitten Anastasia-romaanissa, jossa nuorisokolmikko päätyi keskellä kalmankesää Friggesbyssä Porkkalassa. Alueen neuvostohistoriasta seurasi vielä 70 vuotta tapahtuneesta kuolemantapauksiin ja katoamisiin johtavia kauhoja, joista nuoret kuitenkin selvisivät.    Kalmankuun tapahtumat alkavat seuraavana keväänä. Friggesbyssä asuva Elsa tutkailee kotinsa lähellä olevaa Hjeltin taloa, josta kerrotaan paljon kummitustarinoita. Talolle on tulossa uusi omistaja, joten nyt on korkea aika käydä penkomassa, mitä talon sisältä löytyy. Elsa kohtaa talossa vuosien pölyjen lisäksi pienen vitivalkoisen tytön, joka on tullut varoittamaan Elsaa helvetin porttien avautumisesta.    Tällaisista rennoista uutisista alkaa uusi kesä, jolloin Kristian saapuu taas viettämään kesää Friggesbyssä. Edellisen kesän synkät kokemukset painavat mieltä ja tuottavat yhä kammottavia painajaisia. Positiivisempaa mielenkuohua tuottaa Kristianin ja Elsan välinen jännite. Kaverikolmikon kolmas osapuoli, Matias, ei hänkään voi kovin hyvin ja lopulta katoaa kokonaan.    Kalmankuu tarjoaa alusta lähtien kummitustaloja ja kauhutunnelmia, eikä meno helpota. Päin vastoin, kalmankuun koittaminen tarkoittaa entistä hurjempia kauhuja, kun Neuvostoliiton armeijan vuosikymmenten takaisten yliluonnollisten kokeilujen seuraukset palaavat maan päälle vainoamaan friggesbyläisiä. Luvassa on rankkaa menoa.    Kalmankuu on reipashenkistä kauhua, josta saisi halutessaan melkoisen splatter-leffan. Kirjassa verenroiske jää lukijan mielikuvituksen varaan, mutta aineksia Ilkka Auer mielikuvitukselle kyllä tarjoaa. Toisaalta kirja ei ole turhan totinen, uskottavuutta tai vakavuutta siltä ei kannata hirveästi odottaa. Minä viihdyin ja rohkenen tätä kyllä ronskin kauhumenon ystäville suositella, myös aikuisille, vaikka kirja nuortenkirjaksi onkin luokiteltu. 

Suostumus on nyt tärkeä käsite, sillä Suomen rikoslaissa raiskauksena pidetään sukupuoliyhteyttä, johon henkilö ei osallistu vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuus on ilmaistava sanallisesti, käytöksellä tai muulla tavalla. Jostain syystä tämä muutos on aiheuttanut monissa (lähinnä) miehissä hämmästystä ja jopa tarvetta irvailulle kirjallisista suostumuslomakkeista. Selvästi suostumuksen käsitteen selventämiselle on tilausta.    Väkivallan vastaisen työn asiantuntija Elina Nikulainen on kirjoittanut asian auttamiseksi helppotajuisen kirjan, joka selittää, missä suostumuksessa on kyse. Kansi on sarjakuvatyyliin tehty ja sama meno jatkuu kansien välissä: sarjakuvamuotoisesta kirjasta ei sentään ole kyse, mutta esimerkit on kaiveltu Marvel-leffoista, Dr. Whosta ja muista tv-sarjoista ja elokuvista. Minulle Marvel-maailma on aika vieras, mutta asia tuli selväksi, joten kirja sopii muillekin kuin faneille.    Kirja kertoo, mistä suostumuksessa on kyse. Nikulaisen esittämä TATTI-konsepti on hyvä tiivistys. Suostumuksen on oltava:   

• Takaisin vedettävää, eli mieli saa muuttua koska tahansa.
• Annettu vapaaehtoisesti, eli ilman minkäänlaista painostusta.
• Tietoon perustuvaa, eli on tiedettävä mihin suostuu ja mitä seurauksia on.
• Tiettyä, eli suostumus on aina annettu tiettyä tarkoitusta varten.
• Innostunutta, ei siis periksi antavaa tai epäröivästi  myöntyvää.

Emily Nagoski

Haluatko?

Olen lukenut Vilja-Tuulia Huotariselta kaikenlaista, mutta en vielä runokokoelmaa. Päädyin aloittamaan nyt tuoreimmasta, Omantunnon asioita on ilmestynyt vuonna 2020 (seuraava kokoelma Menettämisestä, säilyttämisestä ilmestyy syksyllä 2024). Kokoelma koostuu proosarunoista, jotka on jaettu eri tahoille omistettuihin osioihin: on vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille kirjoitettuja runoja.    Huotarisen tekstissä on jotain helposti lähestyttävää ja ystävällistä. Tämä ei ole lukijaansa vaikeudellaan haastavaa tekstiä, mutta ei toisaalta tylsänlatteaa itsestäänselvyyksien luettelemistakaan. Tekstissä pilkahtelee huumoria, mutta myös herkkyyttä ja tunteita. On tarkkaa havainnointia ja huomioiden tekemistä maailmasta ja ihmisistä siinä.   

Runous alkaa siitä, mihin äitisi on syyllinen. 

Omantunnon asioita

Vanhemmuus on pelottavaa. Isäksi tai äidiksi tulemisen myötä elämään tulee uudenlaisia pelkoja, joita ei ennen osannut ajatellakaan. Avi Heikkinen ja Aapo Kukko tutkivat sarjakuvanovellikokoelmassaan erityisesti isyyteen liittyviä pelkoja. Heikkinen on tuttu viiden vuoden takaisesta kiehtovasta Valotusaika-scifisarjakuvastaan. Nyt Heikkinen on tehnyt käsikirjoitukset ja kuvakäsikirjoitukset ja sarjakuvien piirtäminen on Aapo Kukon vastuulla.    Kokoelman avaavassa ”Odotusaika”-novellissa hankitaan itkuhälytin, josta alkaa kuulua odottamatonta ääntä. Huoneessa, jossa hälytin on, ei kuitenkaan ole ketään. Mitä tehdä, kun hälyttimestä alkaa kuulua omista pahimmista peloista muistuttavia ääniä? ”Ero”-novellissa yksinhuoltajaisä hätääntyy, kun tytär alkaa kadota selittämättömästi nukahtaessaan. Tästä novellista on muuten tehty Pete Riskin ohjaama lyhytelokuva Uni, joka löytyy Yle Areenasta 1.12.2024 asti.    Nämä kaksi novellia ovat mielestäni kokoelman parasta antia. Niiden jälkeen seuraa ”Isä meidän”,   jossa pappi-isän rukouksiin kärsimysten kantamisesta poikansa puolesta vastataan. Viimeisessä ”Ethän kuole ennen minua”-ollaan kummallisessa tulevaisuudessa, jossa vanha miespari adoptoi lapsen, joka ikääntyy kymmenen kertaa heitä nopeammin. Näiden novellien kuvaamat tilanteet ovat jotenkin kauempana arkisesta vanhemmuuden kokemuksesta, eivätkä ne siksi iskeneet aivan yhtä lujaa.    Kokoelman piirtäjä Aapo Kukko on pitkän linjan sarjakuvataiteilija. Teoksen piirrosjälki on mustavalkoista tussityötä, kuvitus pelaa melko vähänlaisesti edes harmaan sävyillä. Vaikka itse pidänkin yleensä hieman selkeämmästä ja vakaammasta viivasta, valittu tyyli sopii hyvin kauhutarinoiden tunnelmaan.    ”Sillä kyllähän kauhussa ja lohduttomissakin tarinoissa voi lämpöä olla, ja se on jotain mihin me Aapon kanssa tämän kirjan kanssa pyrimme. Se kertoo isyyden peloista ja negatiivisista tunteista, mutta kaikki ne kumpuavat kuitenkin rakkaudesta ja toiveesta onnistua isänä.” Näin Avi Heikkinen kommentoi kokoelman tematiikkaa Kirjavinkkien haastattelussa. Näinhän se on: välinpitämätön ei tunne pelkoa lapsen puolesta ja joka ei välitä onnistumista, ei pelkää epäonnistumista.    Ethän kuole ennen minua on oivallinen kokoelma kauhutarinoita. Vaikka äitiys on kenties jonkin verran tavanomaisempi kauhukirjallisuudenkin tulokulma, isyyteen liittyy paljon sellaista, josta on hyvä ammentaa. Aihetta tuskin on näillä novelleilla tyhjennetty, toivottavasti siihen vielä joku muukin tarttuu. 

Kolmas Eeva Kilven muistikirjatrilogian osa sisältää merkintöjä vuoden 1999 jälkipuoliskolta. Kolmesta muistikirjasta tässä on siis varhaisimmat kirjoitukset; näitä kirjoittaessaan Kilpi oli 71-vuotias. Luonteeltaan tämä muistuttaa enemmän Sinistä muistikirjaa, tässä on paljon lyhyitä merkintöjä ja väliin myös sitten pidempiä ajatuksia.    Kirjan sivuilta piirtyy paljon surua, pojan kuolemasta on vain kolme vuotta ja asia painaa mieltä tuoreena. Toisaalta on Kilvelle tyypillisesti rakkautta ja jopa erotiikkaa. “Minähän alan olla jo pelastunut miehiltä tänne vanhuuteeni – paitsi siltä yhdeltä, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.”    Tänä päivänä kovin ajankohtaisista asioista Kilpi on kirjannut ylös Jeltsinin eron vuoden 1999 lopussa ja vt. presidentiksi pääministerin paikalta nousseen Putinin. Kilpi noteeraa, miten “meissä heräävät kaikki panttivankisyndroomaan kuuluvat tunnereaktiot – jopa taipumus nähdä Putinissa jotain myönteistä, vaikka on ollut kuin sfinksi tutkimattominen naaoineen ja osoittanut pelkästään sotimishalua Tšetšeniassa”.    Välillä sivuilla näkyy kärttyinen vanha nainen, jota ei miellytä asioiden muuttuminen. Tähän tuiskahdukseen kiteytyy hauskasti ajan muutos ja se, miten 25 vuoden takainen aikojen muuttuminen on jo aikaa sitten muuttunut vallan muuksi:   

Me otimme kiihkeästi yhteen tänä iltana puhelimessa. Minä olin loukkaantunut, närkästynyt ja kyllästynyt siihen, että heiltä aina vain vastaa automaattinen kotivastaaja. Se johtuu siitä, että hänen poikansa käyttää puhelinlinjaa internetissä ollenkaan. Kun Lilja soitti minulle päin, sanoin, etten soita heille enää. He ovat linnoittautuneet puhelinvastaajansa taakse eivätkä ilmeisesti halua, että heille soitetaan. Siltä minusta on alkanut tuntua. Lilja puolustautui kiivaasti, ei pahoitellut, ei ymmärtänyt, sanoi, että hänelle voi soittaa kännykkään. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut sanonut minulle, että soita kännykkään. Numero on se ja se. Numero on pitkä. En muista sitä ulkoa. Vain kotinumeron muistan. 

Valkoinen muistikirja

Maaliskuun lukulistalle mahtui sattumalta kaksikin Rauno Sainion suomentamaa taiwanilaista kirjaa, Chi Ta-weinKalvot ja tämä Kevin CheninAavekaupunki. Molemmat kirjat ovat taiwanilaisia ja niitä yhdistää myös queer-tematiikka. Siinä missä Kalvot on selkeämmin scifiä, Aavekaupunki aaveineen kallistuu kenties hieman maagisen realismin puolelle. Saksassa asuva Chen aloitti taiteellisen uransa näyttelijänä, ennen kuin siirtyi kirjoittamisen puolelle. Aavekaupunki on ensimmäinen suomennos ja Chenin läpimurtoteos.    Jossain määrin omaelämäkerrallinen teos kertoo Ch'en T'ien-hungista ja tämän laajasta perheestä. T'ien-hung on seitsemännestä lapsesta nuorin, mutta odotukset ovat korkealla: kuudesta vanhemmasta sisaruksesta viisi vanhinta ovat tyttöjä, joilla ei ole mitään arvoa. Valtaosa odotuksista on lastattu isoveljen niskaan, mutta pikkuvelikin saa osansa.    T'ien-hungin homoseksuaalisuus on kuitenkin liikaa perinteisessä perheyhteisössä ja Yungchingin pikkukylässä, joten hänet ajetaan pois kotoa. T'ien-hung päätyy muuttamaan Saksaan, missä hän löytää itselleen miesystävän, T:n. Valitettavasti T'ien-hung päätyy tappamaan T:n. Kirjan alussa vankeustuomio on istuttu ja T'ien-hung on palannut kotiin Yungchingiin, aavekaupunkiin. Miksi?    Tästä lähtötilanteesta alkaa mutkikas ja monikerroksinen sukutarina, jossa käydään läpi T'ien-hungin perheen vanhempien ja lasten vaiheita. Kertojaksi pääsee moni perheen jäsenistä; lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy kärryillä perheen siskoparvesta. Perheen historia on värikäs ja monipuolinen ja siinä sivussa Chen kertoo yleisemmin Taiwanistakin. Yungching on melkoinen tuppukylä ja kun Taiwanissa alkaa 1970-luvulla nousukausi, sinnekin kohoaa nykyaikaisia ”taivastaloja”. Valitettavasti Yungching ei aivan pysy muun Taiwanin mukana kehityksessä ja kun T'ien-hung palaa kotiin, Yungching tuntuu lähinnä taantuneen.    Aavekaupunkiin on lastattu paljon ainesta. Se kertoo monen ihmisen toisiinsa kytkeytyvät elämäntarinat, siinä on kokonaisen maan kehityskulkuja, runsaasti paikallisia uskomuksia ja aavetarinoita, elämää homona perinteisen normien puristuksessa, perheväkivaltaa, salaisuuksia – melkoinen soppa, eikä kirjalla ole mittaa edes 400 sivua. Sainion suomennos on totutun hyvää työtä, Yungchingin värikäs elämä välittyy suomennoksen sivuilta hyvin. 

—
In March, I stumbled upon two Taiwanese books translated by Rauno Sainio: Chi Ta-wei's “The Membranes” and Kevin Chen's “Ghost Town”. Both books share Taiwanese origins and explore queer themes, with “The Membranes” leaning more towards sci-fi while “Ghost Town” perhaps leans towards magical realism. Kevin Chen, now based in Germany, initially pursued an artistic career in acting before transitioning to writing, with “Ghost Town” marking his debut in Finnish translation and his breakthrough work.

“Ghost Town” is somewhat autobiographical, focusing on Ch'en T'ien-hung and his extensive family. T'ien-hung, the youngest of seven siblings, faces high expectations, particularly as the only boy among six older sisters. However, his homosexuality clashes with traditional family values, leading to his expulsion from home and eventual relocation to Germany, where he finds love but tragically ends up killing his partner. The narrative unfolds as T'ien-hung returns to his hometown, Yungching, which now feels like a ghost town to him.
The novel weaves a complex family saga, delving into the lives of T'ien-hung's parents and siblings. With multiple narrators from within the family, the reader must stay attentive to keep track of the intricate relationships. Amidst the family drama, Chen also paints a vivid picture of Taiwan, from the rural Yungching struggling to keep up with modernization to broader societal changes. “Ghost Town” is a rich tapestry exploring interconnected life stories, societal shifts, local beliefs, LGBTQ+ experiences, domestic violence, and secrets within less than 400 pages. Sainio's translation effectively captures the vibrancy of Yungching's life.

Puolanjuutalaisella, lähes koko ikänsä Ranskassa asuneella kirjailijalla Georges Perecillä ei ole lapsuudestaan muistoja, joten luonnollisesti hän kirjoittaa kirjan lapsuudenmuistoistaan. Vuonna 1936 syntynyt Perec menetti isänsä sodassa ja hänen äitinsä katosi Auschwitziin – tämä katoamistrauma heijastuu esimerkiksi Perecin Häviäminen-romaaniin, josta on hävinnyt paitsi kaikki e-kirjaimet (suomennoksessa a-kirjaimet) myös paljon muutakin.    W eli lapsuudenmuisto on kaksisäikeinen romaani. Sen toisena lankana kulkevat Perecin käsitykset lapsuudestaan, toisena taas kaksiosainen fiktiivinen kertomus. Sen ensimmäisessä osassa kertojaa lähestyy salaperäinen henkilö, jolla on tälle tehtävä. Toisessa osassa kerrotaan W:stä, Tulimaahan sijoittuvasta utopiayhteisöstä, jossa urheilu ja olympialiikkeen ihanteet ovat kaiken keskiössä. Teos on tulvillaan sanaleikkejä, alkaen nimestä: double vé viittaa double vie, kaksoiselämään.    Fiktiivisen tarinan kertoja on epämääräinen – hän on syntynyt kesäkuussa vuonna 19.. R:n kylässä, lähellä A:ta, ja on .. vuotta kun hän kohtasi mystisen miehen venetsialaisessa kuppilassa. Kertoja on sotilaskarkuri, joka sai väärennetyt henkilöpaperit ja on sen jälkeen elellyt Gaspard Winkclerin henkilöllisyydellä. Hän kohtaa Otto Apfelstahlin, joka tiedustelee, onko hän koskaan miettinyt, mitä alkuperäiselle Gaspard Winkclerille tapahtui? Käy ilmi, että Gaspard oli kuuromykkä ja kadonnut haaksirikossa Tulimaan lähettyvillä. Voisiko kertoja kenties lähteä etsimään Gaspardia?    Omaa lapsuuttaan pohtiessaan Perec vetäytyy ensin yksinkertaisen tarinan suojiin: hän menetti isänsä neljävuotiaana ja äitinsa kuusivuotiaana, sota-aika meni sisäoppilaitoksisissa ja sen jälkeen isän sisar miehineen adoptoi Perecin.   

Tämä historian puuttuminen on rauhoittanut minua pitkään; sen puolueeton viileys, silminnähtävä ilmeisyys ja viattomuus suojelivat minua. Mutta eivätkö ne suojelleet minua juuri omalta tarinaltani, todelliselta, eletyltä tarinaltani, joka luultavasti ei ollut viileä eikä puolueeton, ei silminnähtävän ilmeinen eikä ilmeisen viaton? 

”Kaksi ensimmäistä muistoani eivät ole täysin epäuskottavia”

W eli lapsuudenmuisto

Päivi Kosonen

W

Carlos Lievosen esikoisrunokokoelma Vain heteitä on kovin rakkaudellista tekstiä. Se kuvaa läheisyyttä, hellyyttä ja intohimoa värikkäällä ja runsaalla tavalla, joka tulvii luontokuvastoa. Teksti on aistillista. Kokeile vaikka tätä kuvausta:   

Suljettu ovi on hajustanut huoneen
ja aamuntiivis myski on kevyt peura varhaisuuden kedolla
nuuhkimassa, kukintoja alleen taivaltamassa,
kainoja sieraimia etsien
kosketat heinikossa nenänpäätäni. 

Proustia

Shakespearen

“Sateen markiisi piiskaa koko maisemasta värit / ja salamoiden isäukkonen pitää kovaäänistä kuria.”

“Heitämme taas ruhoa vasten ruhoa / ja lihan keskellä syntyy kukkasten kiteitä.”

“Sitten saavut kasvimaalta kaksi porkkanaa kädessäsi / Sain kaivettua nämä / juuri ja juuri.”

Vain heteitä

Eeva Kilven muistikirjoista ensimmäinen, Sininen muistikirja, oli täynnä pieniä katkelmia ja irtonaisia ajatuksia. Punainen muistikirja on vähän erilainen, yhtenäisempi kokonaisuus. Nämä merkinnät ovat kesältä 2014, kun Kilpi vietti kesää enimmäkseen yksin rakkaassa kesäpaikassaan Piskolassa. Siellä Kilpi on kaikessa rauhassa, ja rauhaa hän kaipaakin.   

En ole pystynyt rentoutumaan Tapiolassa – puhelin saattaa soida milloin tahansa, tai ovikello tai alkaa jokin remontti taas... Minä tarvitsen tämän eristäytymisen, tämän rauhan, tämän yksinäisyyden, tämän luonnon, jota kaikki muut joko pelkäävät tai haluavat raivata pois. Minua tämä suojelee, innoittaa ja rauhoittaa. 

Näin liukuvat päivät. Muisti ei meinaa saada niistä otetta. Ne liisteröityvät toisiinsa, tapahtuneet ja aiotut sulautuvat yhteen. Muisti alkaa olla yksi kokkare, josta eri päivät ja tapahtumat eivät tahdo irrota perättäisyyksilleni, vaan tuntuvat ympäröivän elämistä samanaikaisuuksissa. 

Punainen muistikirja

Alankomaalainen Hanna Bervoets tuli suomalaislukijoille tutuksi pari vuotta sitten ilmestyneellä Sopimatonta sisältöä -romaanilla. Sen tiivis kuvaus somealustan sisältömoderaattorin työstä säväytti, mutta myös kummastutti. Tervetuloa sairaiden valtakuntaan on aikaisempi kirja: sairausteema edeltää esimerkiksi koronapandemiaa, sillä kirja on kirjoitettu vuonna 2018 ja ilmestyi alunperin vuonna 2019. Teos on vasta toinen suomennos Bervoetsilta, mutta jo seitsemäs hollanniksi.   

Odotat viikon, mutta polvikipu ei mene ohi, se päinvastoin pahenee, varsinkin portaita noustessa. Kahden viikon päästä niskaasikin alkaa särkeä. Kolmen viikon päästä olet taas yhtä uupunut kuin hiljattain ollessasi tosi, tosi sairas, etkä ole varma, olitko edes ehtinyt tulla kuntoon sairastamisen jälkeen vai luulitko vain parantuneesi, koska olit niin helpottunut kuumeen laskettua. 

Susan Sontag

Tervetuloa sairaiden valtakuntaan

Tervetuloa sairaiden valtakuntaan

Olen sanonut, että runous on turvallista ja helposti lähestyttävää kirjallisuutta, koska runokokoelmat ovat tavallisesti sen verran pieniä, että vaikka joku teos ei niin osuma olisikaan, ainakaan siitä ei tarvitse kärsiä pitkään. Voi siis rohkeasti kokeilla. Vaan entäs kun vastaan tulee pitkälti yli 200-sivuinen runokokoelma? Se vaatii jo enemmän heittäytymistä.    Raisa Jäntin kokoelma Vaarallisen eläimen tilanne on tällainen tukevampi kokoelma. Sen kansikuva vie urheilun maailmaan: kanteen on kuvattu snookerpöytä palloineen. Ensimmäinen luku on otsikoitu “14.7 Pelaaminen väärästä paikasta” – se on sitaatti golfin säännöistä, kuten itse asiassa kokoelman nimikin. Tämä luku kuvaa tosin golfia ja snookeria rajumpaa toimintaa: “tuntuu työläältä kuolla vaikka / tuossahan se tulee / pistely loppuu / sormet / loppuvat kesken.”    Kokoelmassa kuvataan snookerin seuraamista televisiosta. Onko snooker tylsä urheilulaji? Entä jos sille omistautuu tuntikausien ajaksi ja todella keskittyy siihen, mitä pöydällä ja sen ympärillä tapahtuu? Teoksessa snookeriin rinnastuu hengenvaarallinen vuorikiipeily, jossa ihmiset uhmaavat rajojaan, joskus kohtalokkain seurauksin. Siinä sivussa Jäntti pohdiskelee omaa kirjoittamistaan ja olemistaan.   

Snooker on monen mielestä tylsää, hyvä unilääke. Mutta miettikää nyt öitä perusleirissä, vuorenhuippu vaanii kuin ex, joka ei osaa päästää irti. Onko aina pakko mennä sinne minne on vaikeinta? Kivuntunne, rohtumat. Joskus nenä paleltuu ja mustuu, joskus soitetaan viimeinen radiopuhelu. En tunne olevani vahvasti elossa, mutta ei se haittaa. 

Vaarallisen eläimen tilanteesta

Vaarallisen eläimen tilanne

Runoilija ja dramaturgi Milka Luhtaniemi on julkaissut toisen kokoelmansa. Esikoinen Kirnu oli mielenkiintoinen, mutta koin sen vaikeaksi. Teoksen sirpaleisuus oli kovin vaikeaselkoista, mutta ei kuitenkaan liian tuskastuttavaa. Yleisesti Kirnusta pidettiin paljon; sitä saattaa hyvillä mielin sanoa arvostelumenestykseksi. Minäkin uskaltauduin tarttumaan uuteen Tauoton-kokoelmaan.    Tyyli on tuttua esikoisesta. Luhtaniemi asettelee säkeensä väljästi, eikä kirjoita sivuja tukkoon. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tekstin pienuuteen sivuilla. Miksi se on näin pientä? Sisältöön päästyäni huomaan runojen minän puhuttelevan, asettuvan jonkinlaiseen suhteeseen runojen sinän kanssa. Heti ensimmäisenä: “joskus välillämme tauoissa / on ihmisen tausta / joskus niissä talvehtii toinen”.    Lukemissani runoissa on viime aikoina ollut paljon luontokuvausta. Niin tässäkin, Luhtaniemen runoissa on metsää ja kevättalvea. Myös musiikkia, soittajia ja rytmiä, on päätynyt sivuille. Tauoton tuo tosiaan mieleen Kirnun: tässäkin on kaunista kieltä ja kiehtovia huomioita, mutta kokonaisuus tuntuu pakenevan. Mutta ovathan nämä hienoja:   

joskus vain jäädä kysymään itseään
ennen sateen ääntä sateen tuoksu 

löytää yksi vääjäämätön asia ja korvata se toisella
tutustua sattumaan, miten se jää soimaan 

Tauottomaan

Kolmas suomennos aloittaa alkuperäisen ranskalaisen toisen osan, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Se palkittiin aikoinaan Ranskan arvostetuimpiin kuuluvalla Goncourt-kirjapalkinnolla. Suomennoksessa kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen on Rouva Swannin ympärillä. Suomentajana jatkaa Inkeri Tuomikoski.    Kertoja-Marcel pääsee kohtaamaan idoleitaan: hän pääsee vihdoin teatteriin näkemään la Berman esiintymässä ja kohtaa illallisilla kirjailija Bergotten. Idolien kohtaamiseen liittyvät aina omat riskinsä, jotka näissäkin tapauksissa realisoituvat jossain määrin. Pääasiassa kirjan tapahtumat sijoittuvat kuitenkin rouva Swannin salonkiin, jonne kertojaa vetää tietysti edellisestä osasta tuttu Swannien tytär Gilberte.    Alussa kohdataan kuitenkin markiisi de Norpois, maineikas diplomaatti, joka ratkaisee kertojan kannalta keskeisen kysymyksen. Isähän halusi pojastaan diplomaatin, mutta ajatus joutumisesta lähettilääksi kaukaisiin pääkaupunkeihin pois Gilberten luota ei kertojaa miellytä. Isä pitää kertojan haaveilemaa kirjallista uraa diplomaatin uraa alempiarvoisena, mutta de Norpois vakuuttaa isän, että kirjailijana saattaa hankkia runsaasti vaikutusvaltaa.    Muuten sitten pyöritään Pariisin seurapiirielämän parissa ja analysoidaan porvariston hillittyä charmia terävästi. Odette eli rouva Swann on sosiaaliselta asemaltaan heikompi, kiitos taustansa ”puolimaailman naisena” eli kurtisaanina. Kertoja saa Gilberteltä kutsun teelle ja pääsee sitä kautta Swannien piireihin vakituiseksi vieraaksi, mikä onkin oikea toiveiden täyttymys. Swannien juhlissa kertoja kohtaa Bergottenkin.    Gilberten ja kertojan välinen suhde – niin vakavalta kuin se vaikuttaakin – ei kuitenkaan ole ikuinen. Vaikka välit menevät jopa poikki, Swannien vaikutuspiiristä kertoja ei kuitenkaan pääse niin vain. Swanneilla vierailee myös rouva Bontemps, jonka sukulaistyttö Albertine mainitaan pariinkin otteeseen – mutta kertoja ei vielä tässä vaiheessa Albertinesta innostu.    Proust jatkaa tyylilleen uskollisena, teksti virtaa vuolaasti sivu toisensa perään. Teksti on vähän raskasta lukea, mutta kaunista. Kovin suuresti tässä ei tapahdu – kirjan keskeisimmät tapahtumat on äkkiä listattu – mutta toisaalta pieniä käänteitä on siellä ja täällä ja jos kovin pintapuolisesti lukee, kaikenlaista voi jäädä huomaamatta. Kuten vaikkapa kertojan Gilberten kanssa painiskellessaan saama orgasmi. Kadonnutta aikaa etsimässä on edelleen kiehtova teos. 

Eeva Kilpi on arvostettu, pitkän uran tehnyt kirjailija ja runoilija. Vuonna 1928 syntynyt kirjailija on mummoni ikäluokkaa ja mummoni tavoin yhä elossa, lähes satavuotiaana! Kilven tuoreinta tuotantoa ovat nämä kolme muistikirjaa: Sininen muistikirja, Punainen muistikirja ja Valkoinen muistikirja. Niiden jälkeen on ilmestynyt vain Elämää kaikki päivät -muistiinpanokokonaisuus.    Jostain syystä Kilven tuotanto on tutkani ohi mennyt, mutta nyt on aika tutustua. Päädyin aloittamaan näistä muistikirjoista. Sininen muistikirja ilmestyi vuonna 2019, mutta koostuu pääasiassa päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 2002–2003. Lopuksi on muutama merkintä myöhemmiltä vuosilta ja pari vuodelta 2018, jotta takakannessa voidaan luvata ”päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta”. Kyse on siis parin vuoden ajalta kertyneistä muistiinmerkinnöistä, joita Kilpi on kirjoittanut noin 75-vuotiaana.    Aiheissa on monenlaista, mutta vanheneminen, yksinäisyys ja kaihoisuus nousevat esiin toistuvasti. Näin Kilpi itse luonnehtii tekstiä tarkastellessaan vuonna 2018 kirjoittamaansa:   

Tämä on merkityksellistä tekstiä kaikki, sellaista joka itsestään pyrkii paperille – juuri sillä tavalla ovat kaikki nämä ajatukset syntyneet – kuin itsestään, sisäisestä ilmaisuntarpeesta. Nämä ajatukset ovat täysin eläviä – vai sanoisinko kuolemattomia. 

Jorma Toiviaisen

“Raikas ehdotus, täytyy myöntää kun henki alkaa kulkea. Ja kirjeessä perustellaan se hyvin.”

“olla valmis siihen, että kuolee äkkiä, mutta myös siihen, että kuolee hiutuen”

Sininen muistikirja

Japanilaisen Toshikazu Kawaguchin (s. 1971) Ennen kuin kahvi jäähtyy sai alkunsa näytelmänä vuonna 2010. Kawaguchi muokkasi teoksen romaaniksi vuonna 2015. Kansainväliseen suosioon teos nousi nopeasti, käännöksiä alkoi ilmestyä piakkoin. Länsimaista ensimmäiseksi ehti Unkari ja  nyt tuoreimpana käännöksenä on ilmestynyt Markus Juslinin suomennos. Suoraan japanista tehty suomennos on sujuvaa tekstiä, kuten taitavilta japanista suomentavilta kääntäjiltämme osaa odottaakin.    Näytelmätausta näkyy siinä, miten pienissä puitteissa romaani tapahtuu. Tapahtumat sijoittuvat pieneen tokiolaiseen kahvilaan Funiculì Funiculàan, jossa on vain muutama asiakaspaikka. Yksi paikoista on erityinen: siihen istumalla pystyy matkustamaan ajassa. Aikamatkustamiseen liittyy paljon sääntöjä, jotka varmistavat sen, ettei aikamatkailu ole aivan sellainen ihmejuttu kuin voisi kuvitella, mutta sääntöjen mutkikkuudesta huolimatta mahdollisuus on houkutteleva.    Romaani on rakentunut neljästä episodista, joista jokaisessa joku kirjan henkilöistä päätyy aikamatkustustuoliin istumaan. Kenties näytelmätaustasta johtuen tarinoissa pyörii aika pieni piiri henkilöitä. Se toisaalta pitää tunnelman aika tiiviinä ja kun samat henkilöt pyörivät joka tarinassa, Kawaguchi ehtii esitellä heidän taustojaan ja tehdä heitä tutuiksi. Tästä seurueesta valikoituu sitten neljä henkilöä, jotka kukin vuorollaan istuvat tuoliin ja saavat tehdä aikamatkan.    Menneisyydessä voi tavata vain henkilöitä, jotka ovat käyneet kahvilassa, menneisyydessä tuolista ei saa nousta ja siellä voi viipyä vain niin kauan kuin kupissa olevalla kahvilla kestää jäähtyä. Mikään nykyajassa ei myöskään muutu, vaikka menneisyydessä mitä tekisi. Nämä säännöt – jotka muuten tulevat kirjaa lukiessa aivan perinpohjaisen tutuiksi – ovat paitsi käteviä näytelmän toteutuksen kannalta, myös tarkoittavat sitä, ettei Ennen kuin kahvi jäähtyy varsinaisesti aikamatkakirjallisuuteen kovin vahvasti lukeudu.    Tarinassa on ripaus yliluonnollista, mutta ennen kaikkea siinä on kyse siitä, mitä aikamatkailu tekee matkaajalle itselleen. Koska menneessä ei voi muuttaa mitään, samaan tulokseen voisi kai päästä ilman aikamatkailuakin, vain avoimella ja hyväksyvällä suhtautumisella läheisiinsä ja menneisiin tapahtumiin. Tällainen filosofia Kawaguchilla tuntuu kirjansa taustalla olevan.    Ennen kuin kahvi jäähtyy on sympaattinen pieni romaani. Se kärsii hieman toisteisuudesta – ne säännöt toden totta tulevat tutuiksi, samoin vaikkapa kahvilan seinällä olevat kellot – mutta onnistuu kuitenkin herättämään lukijoissaan tunteita. Selvästi jossakin Kawaguchi on onnistunut: kirja on noussut BookTok-ilmiöksi ja myynyt jo yli miljoona kappaletta. Jatko-osiakin on tietysti tehty: kansiliepeessä mainostetaan syksyllä ilmestyvän suomeksi Ennen kuin salaisuus paljastuu ja japaniksi näitä on ilmestynyt jo viisi. Formaatti näyttää näissä kaikissa olevan sama: neljä kertomusta, joissa uudet ja osin tutut henkilöhahmot joutuvat samojen kysymyksen äärelle.    Tässä asetelmassa on jotain universaalin vetoavaa, ja siihen kai kirjasarjan suosio perustuukin. Lukija voi pysähtyä pohtimaan itse: kenet minä haluaisin menneisyydessä tavata? Minkä virheen haluaisin itse korjata? 

—

In my exploration of Toshikazu Kawaguchi's novel “Before the Coffee Gets Cold,” I discovered a captivating tale that originated as a play in 2010 before being adapted into a novel in 2015. Set in a quaint café in Tokyo named Funiculì Funiculà, the story revolves around a special seat that enables time travel. Through four episodic narratives, each featuring a character embarking on a journey through time, the novel weaves a tight-knit atmosphere while delving into the complexities of relationships and the consequences of altering the past.

As I delved into the rules governing time travel within the narrative, such as the inability to change the past or remain in the past for longer than the time it takes for a cup of coffee to cool, I found myself immersed in a world that seamlessly blends the supernatural with philosophical musings. Despite occasional repetitiveness stemming from adherence to these established rules, the novel's charm and resonance with readers shine through, evident in its international success and emergence as a BookTok phenomenon.

Overall, my encounter with “Before the Coffee Gets Cold” left a lasting impression, sparking introspection about the nature of time and our relationships with the past. Its universal themes and engaging storytelling make it a standout work, inviting readers to ponder their own desires and dilemmas surrounding time travel.