Geenihymni

Jouni Inkala on pitkän linjan runoilija, jonka esikoiskokoelma ilmestyi jo vuonna 1992. Tämä Geenihymni on Inkalalta jo 15. kokoelma. Kirja on esineenä kaunis: paksu, kovakantinen ja tummanpunertava teos houkuttelee tarttumaan. Runokokoelmaksi teos on poikkeuksellisen kookas, sivuja on parisataa ja runoja paljon.    Tässä kohtaa pitää kyllä todeta, ettei runsaus välttämättä ole positiivinen asia. Nappasin Geenihymnin Siltalan kuvastosta runokirjan nappaamisen helppoudella, kiinnittämättä huomiota sivumäärään – joka oli kuvastossa vieläpä ilmoitettu alakanttiin. Runokokoelmien viehätyksestä osa perustuu tiettyyn kepeyteen ja helppouteen, joka tekee tutustumisesta turvallista. Tartu siinä sitten sivumäärältään romaanin mittaiseen runokokoelmaan. Teksti saa luistaa hyvin, jotta kokonaisuus ei tunnu aivan liian raskaalta.    Inkalan kohdalla valitettavasti tyyli hankasi vastaan, joten lukeminen tuntui raskaalta. Jo teoksen aloittava ”Sylkinäyte”-kantaatti lähtee hankalilta raiteilta. Jylhää kantaattitekstiä syljestä? “Sylki, huudamme sinulta apua! / Sylki, ole meihin heikkona!” Parodiatutkani värähtelee, mutta ei saa ihan kiinni, onko Inkala tosissaan vai ei.    Kokoelman aihepiirit pyörivät genomin ympärillä; alkuaineet ovat usein toistuva viittaus. “Liikkeellä on kovia kipuja / niiden tiheys / vastaa osmiumia.” Parhaimmillaan Inkala on runossa ”Isomeria”, siinä tyyli ja sisältö yhdistyvät tavalla, joka puhuttelee ja kiinnostaa. Kokonaisuutena Geenihymni on kuitenkin raskasta, työlästä luettavaa.