Hellä leijona

Marianna Kurton aiemmat romaanit ovat miellyttäneet: Tristania oli kiinnostava ja Seitsemäs piste vähän haastavampi, mutta silti kaunis. Niinpä tämä Hellä leijonakin kiinnosti, vaikka vähän erilaista lajityyppiä edustaakin. Ei siinä mitään – olenhan minä romanttisen viihteen parissa viihtynyt, hiljan esimerkiksi Niina Meron ja Nelli Hietalan kirjojen parissa.

Hellä leijona ei kuitenkaan onnistunut lunastamaan takakannen lupausta “hykerryttävän viihdyttävästä”. Ei tosiaan! Ennemmin luonnehtisin ahdistavaksi ja tukalaksi. Kirja kertoo näytelmäkirjailija Anniinasta, joka kohtaa vakiokahvilassaan miehen, jonka kanssa suhde on alusta asti kulmikas, mutta kiehtova. Mies kuitenkin tekee katoamistemppuja.

Anniinan entinen mieskin – joka inspiroi Anniinan kirjoittamaan tuoreimman näytelmänsä Mieheni on paska – ilmaantuu kuvioihin. Seuraa paljon draamaa, soutamista ja huopaamista, kun Anniina säätää exänsä ja tämän uuden hankalan ihastuksen kanssa. Anniina on yksinkertaisesti ärsyttävä päähenkilö. Mustasukkainen kuin mikä, jatkuvasti murehtimassa että mikä on kun mies ei soita, ja sitten kun se soittaa, niin heti ollaan kimpussa naljailemassa ja piikittelemässä.

Luin Hellän leijonan väliin Liv Strömquistin tuoreimman, jossa niin ikään käsiteltiin rakkaussuhteita ja sehän keskusteli mielenkiintoisella tavalla tämän kirjan kanssa. Tässä näyttäytyy tavallaan juuri se, mistä Strömquist puhui: mies käyttää emotionaalista valtaa pitämällä etäisyyttä. Ja samalla sitten taas ei – kun pariskunta on yhdessä, mies onkin se, joka on enemmän tunteella mukana ja Anniina ottaa etäisyyttä.

Lopetus sentään oli sen verran oivallinen, että harkitsin hetken jo kolmatta tähteä. Mutta ei – kirja oli sen verran pitkä ja siinä määrin turhauttavaa vaellusta koko muulta mitaltaan, että en kyllä halua lopulta tätä erityisemmin suositella.