Kaikki on tuhoutunut

Markku Paasonen on ollut tuottelias: Teos julkaisee häneltä tänä vuonna jo toisen teoksen. Edellinen, keväällä ilmestynyt esseeteos Lykätty salamurha, kyseenalaisti koko kirjoittamisen mielekkyyden. Nyt uusi teos toteaa kaiken tuhoutuneen – kulma on siis vielä jyrkempi.    Kustantaja on lätkäissyt teokselle tuplaluokituksen proosaan ja runouteen. Proosan ja runon rajankäyntiä Paasonen käy parinkymmenen otsikoidun tekstin verran. Ehkä kokonaisuus hieman enemmän proosan puolelle kallistuu, muoto on pääsääntöisesti runoa pidempää.    Teoksen ensimmäinen osio on ikäänkuin alkulämmittelyä, lyhyempää, runomaisempaa ainesta. Ne ovat omiaan herättämään mielenkiintoa: mitä ihmettä täältä löytyy, mihin Paasonen on lukijan viemässä. Toinen osio ottaa raamatullisen kulman: ”Paavali Jerusalemissa” vuodattaa yhden monisivuisen virkkeen verran Paavalin matkatunnelmia. ”Jumalan armon paino” ei ole edes virke, sillä se ei ala isolla kirjaimella tai pääty pisteeseen, se on vain tyly vyöry Jumalan armon painoa – ”kaksisataaviisikymmentäkolme kilogrammaa neliösenttiä kohti”.    Tässä tekstissä näkyy vahvasti kirjan tavallisin tehokeino: toisto. Paasonen hokee samoja fraaseja kerta toisensa jälkeen. Toistohan on oiva keino luoda rakennetta ja muotoa, ja tässäkin se toimii hyvin: se vaikuttaa ensialkuun aivan kummalliselta ja tolkuttomalta, mutta tarpeeksi toistuessaan lumoaa. ”Jumalan armon paino” on fantastinen vyörytys ääntä ja vimmaa ja toimii aivan erityisen hienosti ääneen luettuna. Tästä sietäisi tehdä äänikirja.    Kaiken tuhoutumiseen pureutuva ”Kaikki on tuhoutunut” on kirjan huippukohtia ja syystä antanut nimensä koko teokselle. Tämäkin on tasan yhden virkkeen mittainen vuodatus, jossa kertoja on pysähtynyt portaita noustessaan ja oivaltanut kaiken tuhoutuneen: ”...minä tarkoitan, että kaikki on tuhoutunut aivan kirjaimellisesti, aivan konkreettisesti, tuhoutunut perustuksiaan myöten, tuhoutunut alkutekijöihinsä, eikä tämäkään vielä riitä, tämäkään ei ole riittävän täsmällisesti ilmaistu, sillä kaikkien asioiden alkutekijätkin ovat tuhoutuneet...”. Aivan ilahduttava on myös ”Hänen äänensä”, jossa kertojana on ihmisen ääni.    Kaikki on tuhoutunut haastaa lukijaansa; se ei päästä helpolla. Ei aina tarvitse helpolla toki päästäkään, eikä Paasonen toisaalta ole vaikea pelkästä vaikeana olemisen ilosta. Kyse on taiteesta ja tarkoituksenmukaisesta tekemisestä. Kaikki tämä kummallinen toisto ja olemassaolon dekonstruktio luo rytmiä ja merkitystä. Paasonen on mielenkiintoisella, ajatuksia herättävällä tavalla omituinen kirjoittaja.