Kirnu

Kukaan ei voi puhua niin korkealta, ei kenenkään läpi mene sellaista valoa.

Jos runoutta asemoi jatkumolle helposta vaikeaan, Milka Luhtaniemen esikoiskokoelma Kirnu asettuu luontevasti kallelleen vähän vaikeampaan päin. Näkemys saa vahvistusta vaikkapa Goodreadsin arvioista: haltioituneiden näkemysten joukkoon mahtuu muutama ”en tajua tätä yhtään”-lausunto.

Luhtaniemen kohdalla vaikeus nousee ennen kaikkea kielen vähäeleisyydestä. Kirnussa on vähän sanoja, jotka on aseteltu sivuille hyvin ilmavasti ja suhteiltaan väljästi. Fragmentaaristen lauseiden väliin jää runsaasti tilaa lukijan täytettäväksi. Täydempää, valmiimpaa tekstiä hakeva lukija pettyy varmasti, tällaiseen pieniliikkeiseen runokieleen tottunut taas täyttää aukot luontevasti ja ilahtuu. Minäkin poimin sieltä täältä erityisen oivaltavia ajatuksia.

Leposykkeessä ihminen palaa silti.

”Muut on vasta jälkikäteen piirretty ympärille tähän mistä heräämme.”

Silja Järventaustan

Iltapäivä isolla kirjaimella

Kirnukin