Kootut runot

Thomas Stearns Eliot (1888–1965) oli yksi 1900-luvun merkittävimpiä runoilijoita, englanninkielisen modernismin keskushahmoja ja kirjallisuuden nobelisti. Tämän teoksen arvioimisen kohdalla ei siis tarvitse juuri merkittävyyskysymyksiä miettiä. Eliotia on toki suomennettu aikaisemminkin, mutta tämä Juha Silvon tekemä kooste sisältää nyt ensimmäistä kertaa kaiken Eliotin elinaikanaan julkaiseman tuotannon suomenkielisenä. Ehkä voisinkin lopettaa tähän ja todeta, että hyvin tehty!    No, jatketaan vielä. Silvo kertoo esipuheessaan, miten tilanne muuttui vuonna 2015. Aikaisemmin Eliotin perikunta oli ollut tarkka julkaisuoikeuksien kanssa, mutta tuolloin ilmestyi Christopher Ricksin ja Jim McCuen toimittama Eliotin runouden kommentoitu kriittinen laitos, jossa ilmestyi kaikki Eliotin julkaistu ja myös julkaisemattomaksi tarkoitettu runous. Tämä kriittinen laitos on toiminut Silvonkin käännöstyön pohjana.    Silvo kysyy esipuheessaan myös hyvän kysymyksen siitä, miksi valokeilaa ylipäänsä on syytä kääntää Eliotin suuntaan; olihan runoilija kiistatta suvaitsematon, antisemistinen ja naisvihamielinen. Lisää kolhuja maineeseen tuli, kun Eliotin kirjeenvaihto Emily Halen kanssa tuli julki tammikuussa 2020. Silvo avaa näitä käänteitä kokoelman lopusta löytyvässä esseessä. Taustatiedot ovat paikallaan, samoin lopun viiteosasto, jossa Silvo avaa Eliotin runojen sisältämiä viittauksia. Nämä voi lukea tai ohittaa oman makunsa mukaisesti, mutta on hyvä, että ne ovat mukana.    Entä ne runot sitten? Eliot oli minulle etukäteen tietenkin tuttu nimeltä ja tunsin toki jollain tasolla ne keskeisimmät, eli Aution maan ja Ontot miehet. Tiesin  myös Eliotin Cats-musikaalin taustalla olevien kissarunojen kirjoittajaksi. ”Huhtikuu on kuukausista julmin” alkaa Autiomaa edelleen, tähän ikoniseen Lauri Viljasen käsialaa olevaan aloituslauseeseen Silvokaan ei ole uudessa suomennoksessa kajonnut. Tämän säkeen moni suomalainenkin tuntee, vaikka harva ehkä tietää sen olevan juuri Eliotilta. En nyt sen kummemmin lähde vertailemaan Silvon käännöstä aikaisempaan, mutta otetaan nyt vertailuksi Aution maan alku. Ensin Viljasen suomennoksena 1940-luvulta:    Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää  sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa  muiston ja pyyteen, kiihoittaa  uneliaita juuria kevätsateella.  Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla  maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä  elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.    Sitten Silvoa lähes 80 vuotta myöhemmin:    Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää  syreenit kuolleesta maasta, saa sekaisin  muistin ja halun, kiihottaa  kankeat juuret kevätsatein.  Talvi piti meidät lämpiminä, sulki  maan unohduksen lumikuoreen, ruokki  pientä elämää kuivissa mukuloissa.    Ei minusta tämän kokoelman myötä Eliotin fania tullut. Autio maa maistuu edelleen kaikessa kummallisuudessaan ja kulmikkuudessaan, Ontoista miehistä pidän yhä ja varhaisen Prufrock ja muita huomioita -kokoelman runoissa oli hyviä kohtia. Eliot itse piti päätyönään Neljä kvartettoa -kokoelmaa, jonka runoissa on kyllä hetkensä, kuten tämä Dry salvages -runon alku:    En tiedä paljoakaan jumalista; silti minusta joki  on voimakas ruskea jumala – juro, kesytön ja uppiniskainen,  jossain määrin kärsivällinen, jos pitää sitä ensin vain rajana;  hyödyllinen, mutta epäluotettava kaupan väylänä;  viimein vain ongelma sillanrakentajille.    Mutta paljon näihin runoihin mahtuu kovin sankkoja viittausten verkostoja, tunkkaiselta tuntuvaa uskonnollista kuvastoa, kissarunojen nonsenseä ja muuta sellaista, joka ei ihmeemmin tuntemuksia herätä, jos ei sitten ärtymystä. Minun mieltymykseni eivät kuitenkaan muuta sitä, että tämä suomennoskokoelma on erinomaisen käytännöllinen kirja olla olemassa; miten hienoa, että merkittävän runoilijan koko julkaistu tuotanto löytyy yksistä kansista modernina suomennoksena kunnollisten taustoitusten kera. Se on kulttuuriteko, piti sitten Eliotin runoista ja persoonasta tai ei.    näin päättyy maailma  paukun sijasta ininään.