Mikään ei todella katoa

Laura Gustafsson on kiinnostava kirjailija, jonka nimi on ollut tuttu aina Huorasatu-esikoisteoksesta asti. En vain ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Gustafssonilta mitään. Nyt viimein ryhdistäydyin. Asiaa helpotti uusimman Mikään ei todella katoa -romaanin aihepiiri: keski-ikäistyvän eläinoikeusaktivistin eksistentiaalinen kriisi kuulosti sopivan houkuttelevalta.    Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kertojaa koiran kanssa pakomatkalla, piilopirtillä. Lyhyt kuvaus harhailee mökkiyhteisön historiaan ja päätyy lopulta koiran ja ihmisen välisen yhteyden ja ymmärryksen kuvaamiseen. Siitä tarina hyppää taaksepäin, kertomaan miksi kertoja on päätynyt koiran kanssa piilopirtille pakoon maailmaa.    Eläinten oikeuksien puolesta taisteleminenhan on, pohjimmiltaan, aika kamala työmaa. Maailma on yksi tauoton lihamylly, joka murskaa tuotantoeläimiä biomassaksi ihmisten kulutustarpeita varten. Työtä tämän kuolemankoneiston pysäyttämiseksi on tehty, mutta edelleen olla kaukana valmiista. Pieniä voittoja on saatu siellä ja täällä, mutta vaikkapa turkistarhausta ei olla edelleenkään saatu Suomessa kokonaan lopetettua, puhumattakaan nyt sitten jostain broilerituotannosta, jota suurin osa ihmisistä ei halua lopettaa, vaikka se aivan kammottavaa onkin. ”Kaikki on hirveää, tavallista.”    Kertojan naapurit ovat hankkineet koiran. Epikuros on energinen yksilö, joten kertoja tarjoutuu ottamaan koiran päivähoitoon joskus. Koirasta saa sisältöä vähän yksinäiseen elämään; niin saa myös kamerakaupan miehestä, joka pyytää kahville. Sekasyöjämiehen kanssa joutuu jankuttamaan eläinten oikeuksiin liittyvistä perusasioista, mutta ainakin on seksiä.    Mikään ei todella katoa kuvaa hyvin aktivistin turhautumista, sitä miten sisällöttömältä tuntuu taistella jonkin sellaisen eteen, joka ei vain muutu. Gustafsson hieroo matkan varrella lukijan naamaan eläinteollisuuden koko rumaa kuvaa. Vähemmästäkin suututtaa ja turhauttaa. Jotain lohdullistakin on: kirja vie kertojan ja lukijan tuotantoeläinten turvakotiin, joka tarjoaa turvallisen ympäristön eläimille ja ihmisille.    Kertoja pääsee isojen kysymysten äärelle. Pitääkö maailmaa katsella vain masentuneiden lasien läpi? Pitäisikö yrittää olla vähän positiivisempi? Onko aktivismi vain sankaritekoja ja urotöitä, joita esitellä joukoille? Kuten turvakodin pitäjä Charlotte sanoo: ”Ei muutos tapahdu ellei ihmiset muutu, koko ihmisenä olemisen tapa. Huolenpito on radikaalia. Lempeys on radikaalia.” Pitäisikö nykytilanteen ongelmien osoittamisen sijasta keksiä enemmän mahdollisia olemisen tapoja, kuvitella uusia muotoja elää muunlajisten kanssa paremmassa sovussa?    Eihän tässäkään romaanissa näihin kysymyksiin mitään lopullisia vastauksia ole, vain yhden väsyneen aktivistin pohdintoja siitä, millä tavoin maailmassa olemista voi kestää. Miten saada voimia jatkaa, kun vastassa on ylivoimaiselta tuntuva vastustaja?    Mikään ei todella katoa on taitavasti rakennettu kirja. Tarina etenee hyvin. Gustafssonin kieli on värikästä ja kirjan kertojasta varsinkin piirtyy monipuolinen, ihastuttavan vimmaisa kuva. Tätä tekstiä oli nautinto lukea, vaikka kirjassa paljon kammottavia asioita kuvataankin. Matkan varrelle mahtuu paljon rumaa, paljon kaunista, herkkiä, hauskoja ja rajuja hetkiä. Mikään ei todella katoa maistuu elämältä.