Mitä en koskaan oppinut

Leena Krohnkin sai Suomen kulttuurirahastolta Eminentia-apurahan taiteellisen elämäntyön pohdiskeluun. Kersti Juva teki saman apurahan voimin oivallisen Löytöretki suomeen -teoksen, Krohnilta taas syntyi esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. Siinä Krohn, joka joskus aikoinaan päätti olla katselematta teoksissaan menneeseen, tarkastelee lapsuuttaan ja vaikuttimiaan taiteenteossa.

Kirjan aloittaa kiinnostavasti katse neljään lauseeseen, jotka ovat olleet merkittäviä Krohnin tuotannolle. Miten repliikki espanjalaisesta komediasta 1600-luvulta, Silesiuksen säe samoilta ajoilta, ranskalainen 1960-luvun graffiti ja 1960-luvulla Helsingissä nähdyn valokuvanäyttelyn motto ovat antaneet suuntaviivoja kirjailijantyöhön? Näkökulmat ovat raikkaita.

Myös lapsuudenkokemukset värittävät kirjoittamista kiinnostavalla tavalla ja Krohnin ajatus kulkee aiheesta toiseen mielenkiintoisia ja yllättäviä polkuja. Puhutaan kirjallisuudesta, lapsuudesta, omasta perheestä, kuten tällaisessa yhteydessä on hyvä, mutta myös matematiikasta, kasveista, tietoisuudesta, yliluonnollisista kokemuksista ja monesta muusta asiasta. Melko pieneen kirjaan mahtuu lopulta aika paljon ja Krohnin ajatuksenjuoksua on ilo seurata.

Kirjan loppupuolella tulee kuitenkin nuupahdus. Osiossa Sormi huulilla on pohdiskelevien esseiden sijasta kolumnimaisia törähdyksiä erilaisista kirjailijaa ärsyttävistä nykyajan asioista. Näissä Krohn vastustaa muun muassa tiukasti sananvapauden rajoituksia, kuten kirjailijalle sopii, mutta samalla osoittaa olevansa kovasti irti tästä ajasta; kaikkea mitä wokenessiin kuuluu ei toki tarvitse niellä sellaisenaan, mutta kyllä tässä maltillisempikin lukija sai pyöritellä silmiään. Oli miten oli, nämä tekstit eivät ole lähelläkään kirjan alkupuolen tasoa.

Vaikka loppu lässähtääkin, kokonaisuus on kuitenkin lukemisen arvoinen.