Muistin muistolle

Olihan tämä vaikuttava teos. Vähän raskas, mutta kuitenkin kiinnostava katsaus Maria Stepanovan suvun vaiheisiin ja siitä sitten laajemminkin muistiin, muistelemiseen, juutalaisten vaiheisiin, 1900-luvun katastrofeihin, elämään Venäjällä ja niin edelleen. Miten koettiin juutalaisten vainot, miten Leningradin piiritys?

Stepanova käsittelee mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten kuolleiden oikeuksia omiin muistoihinsa ja esineisiinsä.

“Kodittomalla on oikeus suuttua, jos hänen valokuvansa julkaistaan perhekalenterin kannessa. Ihminen, joka on tuomittu murhasta, voi kieltää päiväkirjojensa tai kirjeittensä julkaisemisen.”

Vain kuolleet ovat vapaata riistaa, kunhan ensimmäisten kuukausien tai vuosien säädyllisyyden hetki menee ohi.

“Pelottaa ajatellakin, mitä Sarra-mummo olisi vastannut kysymykseeni, voinko julkaista hänen kirjeenvaihtonsa. Mutta kuolleilta ei kysytä.”

Stepanovan sukulaiset ovat historian sivustakatsojia. Eivät varsinaisesti uhreja, vaikka ovatkin kokeneet katastrofin toisensa jälkeen. He ovat selviytyneet, osin olemalla huomaamattomia ja näkymättömiä. Kun ei tule huomatuksi, ei joudu vaikeuksiin, se on ollut Neuvosto-Venäjällä hyvä periaate vuosikymmeniä. Nyt Maria Stepanova haluaa kuitenkin nostaa heitä esiin.

“Nyt kun poistuminen lopulliseen pimeyteen on päättänyt heidän tarinansa, heistä voi puhua ja heitä voi tarkastella, voi katsoa läheltä. Loppujen lopuksi on tavallaan väistämätöntä tulla nähdyksi ja yksi ylimääräinen kerta on heille on tuskin pahitteeksi.”

Muistin muistolle harhailee asiasta toiseen, muistelee erilaisia menneitä tapahtumia ja käänteitä, käy läpi isovanhempia ja heidän vanhempiaan. Kieli on paikoin koukeroista, kaunista, vähän raskasta, mutta muistojen virta tempaa lukijan mukaansa. Harhailun ja tangenttien ystäville Muistin muistolle on oivallista luettavaa.