Runoilijan koira

Kuka oli Elizabeth Barrett Browning (1806–1861)? Viktoriaanisena aikana elänyt englantilaisrunoilija oli kaksitoistalapsisen perheen esikoinen ja aloitti runojen kirjoittamisen yksitoistavuotiaana. 15-vuotiaana hän sairastui ja kärsi lopun ikäänsä kivuista. Hänellä oli myös keuhko-ongelmia, mahdollisesti tuberkuloosi. Hän eli elämänsä alkuvaiheen kotonaan ilmeisesti vähän tyrannimaisen isän varjossa, kunnes nelikymppisenä avioitui runoilija Robert Browningin kanssa ja karkasi Italiaan. Isä jätti tästä hyvästä tyttärensä perinnöttömäksi.    Barrett Browning oli aikanaan hyvin suosittu runoilija ja esikuva muun muassa Edgar Allan Poelle ja Emily Dickinsonille. Nykyaikana häntä ei taideta suuremmin muistaa. Jotain suomennoksia on ja sonetti ”How Do I Love Thee?” saattaa olla jollekulle tuttu (minäkin tunnistan tähän joskus törmänneeni). Nyt olennaista on kuitenkin ennen kaikkea se, että Barrett Browningilla oli rakas koira, spanieli Flush.    Tämän koiran näkökulmaan tarttui Virginia Woolf. Runoilijan koira, englanniksi Flush : A biography ilmestyi vuonna 1933. Suomeksi se saatiin 50 vuotta myöhemmin Raija Mattilan suomentamana. Kirjassa Woolf kuvaa spanielien suvun historiaa ja Flushin alkuperäistä omistajaa, neiti Mitfordia, joka päätyy lahjoittamaan tämän kallisarvoisen rotuvaliokoiran ystävälleen. Niinpä Flush päätyy Lontoon Wimpole Streetille Barrettien perheen asuntoon, jossa Elizabeth viettää aikaansa enimmäkseen huoneeseensa sulkeutuneena. Koiranelämäkin tiivistyy hyvin rajalliseksi, vain satunnaisiksi puistokäynneiksi tiukasti hihnaan kiinnitettynä. Mikä muutos verrattuna aikaisempaan vapauteen kirmata nummilla ja vastata koiranluonnon kutsuun!    Flushin ja Elizabethin elämään tulee suuri muutos, kun Robert Browning tulee mukaan kuvioihin. Elizabethille muutos on myönteinen; Flush puolestaan saa kilpailijan. Flushin protestoinnista huolimatta pari kuitenkin avioituu ja muuttaa Italiaan, jonne Flushkin tulee mukaan. Koiraa odottaa uudenlainen elämä Italian lämmössä. Lopulta kirja päättyy siihen, kun Flushin koiranelämä tulee päätökseensä.    Runoilijan koira on mitoiltaan pienoisromaani; onhan koiran elämä mitaltaan ihmisen elämänkulkua tiiviimpi. Kirjaa kerrotaan hyvin paljon Flushin näkökulmasta. Kirja on eräänlainen kaksoiselämäkerta: se on sekä koiran elämäkerta että kuvaus Barrett Browningin elämän dramaattisimmista vuosista. Toisaalta kirja on myös yhteiskunnallisesti kriittinen kuvaus erilaisten ihmisten elinoloista: Woolf asettaa vastatusten Barrett Browningin perheen hyvinvoivan (orjatyöllä rahoitetun) elämän ja Lontoossa aivan lähinaapurustoon sijoittuvan köyhälistön kurjemman osan.    Myös Italian olot asettuvat vastapainoksi Englannille, erityisesti koirien kautta: Woolf kuvaa englantilaista koirien rotupuhtautta ja sääty-yhteiskuntaa ja vertaa sitä Italiaan, missä koirat ovat sekarotuisia rakkeja. Flushkin oppii demokraattisempia taipumuksia keskustellessaan italialaisten koirien kanssa. Paikoin Woolf kuvaa jollain tapaa realistisesti, miten käsittämättömiä ihmisten asiat koiralle ovat; paikoin koiria inhimillistetään ja kuvataan, miten Flush puhuu muiden koirien kanssa hyvin inhimillisistä aiheista.    Niinpä harmittoman tuntuisen koiran elämäkerran taustalta paljastuu yhteiskunnallista kritiikkiä, josta osa varmasti kohdistuu Woolfin omaan aikaan. Naisen asemaa yhteiskunnassa ja kirjoittajana sivutaan, samoin luokkakysymyksiä, elinympäristön vaikutusta ihmiseen ja ties mitä. Pienoisromaaniin on saatu mahtumaan paljon. Kaiken tämän avaamisessa hyödyllisenä taustamateriaalina oli Wikipedian artikkeli kirjasta, sen kautta pääsee syvemmällekin jatkamaan, jos aihe kiinnostaa.    En olisi tähän kirjaan varmastikaan tarttunut ilman Instagramissa järjestettävään Kevät Virginian kanssa -kimppalukua, jossa helmikuussa kehotettiin nimenomaan tarttumaan Woolfin kevyempiin kirjoihin. Kannatti tarttua – tämä oli kerrassaan mielenkiintoinen teos.