Tainnutuskehto

Elli Valtosen esikoisteos on pysäyttävä, mutta milloinpa julmuuksien yksityiskohtainen ja koskettava kuvaaminen ei olisi. Tainnutuskehto tarkastelee eläinten kohtelua kolmen eläinlääkäriopiskelijan kautta. Kirjan päähenkilö Iiris on opiskellut alunperin teologiaa ja vaihtaa nyt alaa eläinlääketieteeseen. Opinnoissa hän kohtaa serkkunsa Jannan, joka on niin ikään alanvaihtaja ja palauttaa Iiriksen mieleen muistoja lapsuudesta. Kolmanneksi porukkaan liittyy Santeri, herkkä koirien ja lintujen ystävä.    “Minä olen eläinlääkiksessä siksi, että haluan auttaa”, ajattelee Iiris, mutta eläinlääkärinä saa kyllä olla kovin paljon tappamisen kanssa tekemisissä, eri tavoin. Eläinlääkäri lopettaa eläimiä, valvoo teurastamoja, kohtaa kuolevia eläimiä, joita ei vain voi auttaa, vaikka haluaisi. Turhaa kuolemaa, kuten koiria, joista voisi vielä tulla jonkun lemmikki, mutta jotka on taloudellisista syistä järkevintä lopettaa.    Iiriksen, Jannan ja Santerin ystäväpiirissä pyörii myös Elvi, sikatilallisen tytär, jolle eläinlääkärinä toimiminen on luonteva tapa olla ja joka ymmärtää maataloutta eri tavalla kuin kaupunkilaiset Iiris, Janna ja Santeri. Elvi jää kirjassa lopulta sivuosaan, mutta viittaa toisenlaiseen elämäntapaan. Iirikselle, Jannalle ja Santerille harjoittelujaksot sikatiloilla ja teurastamoissa ovat vaikeita kokemuksia – eivätkä ne helppoja ole lukijallekaan, jonka eteen Valtonen marssittaa teollisen eläintuotannon kauheuksia yksi toisensa jälkeen.    Aihe ei ollut minulle aivan tuntematon; Lina GustafssoninEläinlääkärinä teurastamossa -kirjan lukeneena tiesin, mitä kirjan näiltä jaksoilta odottaa. Ei mitään hyvää, sanotaan vaikka näin, ja ennakkotiedoista huolimatta Valtonen onnistuu kirjoittamaan niin, että tuntuu. Ylipäänsä kirjassa on paljon koskettavaa eläinten kaltoinkohtelun kuvaamista. Herkälle lukijalle Tainnutuskehto on vaikeaa luettavaa, enkä lainkaan ihmettele, jos kirja herättää lukijoissaan ajatuksia kasvispainotteisen ruokavalion tai jopa veganismin houkuttelevuudesta.    Toisaalta Tainnutuskehto ei ole silkkaa teurastuspornoa. Siinä on ensinnäkin kielellistä kauneutta: Valtonen kirjoittaa hyvin. Iiriksen, Jannan ja Santerin välisten suhteiden kuvaus on myös taidokasta, samoin suhteet koiriin ja muihin eläimiin. Henkilöissä on myös sellaista luontaista, vaivatonta monimuotoisuutta. Iiriksen ja Jannan ukki on mieleenpainuva sivuhenkilö.    Tainnutuskehdolle soisin mielelläni näkyvyyttä ja lukijoita, muualtakin kuin eläinten oikeuksista tietoisien ihmisten joukosta. Jos haluat lukea vaikuttavaa kaunokirjallisuutta, tässä on kirja, joka jättää varmasti mieleen jäljen.   

Tarkastuseläinlääkäri pyytää meitä kirjaamaan epäkohdat kellonaikoineen ruutuvihkoon, jossa on muistiinpanoja eri käsialoilla vuosien ajalta.
– Mitä näille nyt tapahtuu, kysyn kirjattuani kaiken.
– Laita se vihko sinne kaappiin, tarkastuseläinlääkäri vastaa.
– Mutta mitä näille asioille tehdään?
Tarkastuseläinlääkäri nousee, kävelee pöytänsä ympäri, nyppää vihon kädestäni ja laittaa sen kaappiin. Sitten hän lukitsee kaapin ja pudottaa avaimen taskuunsa.