Torso

Puolisattumalta luen Erkka Filanderin runokokoelmia kronologisesti oikeassa järjestyksessä. Esikoisen Heräämisen valkea myrsky jälkeen on siis vuorossa Torso. Runokokoelmien takakannet ovat melko harvoin erityisen informatiivisia: tämä sanoo vain “vastalause näkyvälle”. Asia harvinaisen selkeä.    Jos esikoiskokoelma oli hyvin runsas ja kieleltään koristeellinen, tässä toisinkoisessaan Filander on ottanut reippaan askeleen kohti pelkistetympää ilmaisua. Tämä näyttää poesialaisemmalta. Esikoisen rönsyilevyydestä ilmaisu on kiteytynyt kohti aforistisempaa tyyliä. Tilaa omalle ajattelulle on.    Alussa sitaattimaisesti linjataan, että nyt on puhe marttyyreista ja patsaista; nimi Torso on toki myös viittaus patsaisiin. Varsinainen teksti alkaa jopa synkästi: “miltä pimeä tuntuu luut murtuneina?”, se kysyy. Runojen kuvastossa on kirkkoja ja katedraaleja, patsaita ja marttyyreja, kipua ja ruoskimista, ikoneja ja rituaaleja.    Rakenteeltaan kiinnostavimmillaan teos on keskimmäisessä osassaan. Se koostuu sarjoista, jotka on kirjattu sivuille lomittain, numeroituina. Yksi sarja alkaa siis I.I., jatkuu seuraavalla aukeamalla I.II., sitten I.III. ja niin edelleen. Kaikkiaan toisiinsa kutoutuvia sarjoja on viisi. Tämä oli asetelmallisesti mielenkiintoista.    Torsossa on sen verran uskonnollista viritystä, että se tuntuu maallistuneesta lukijasta jopa vähän vieraalta, mutta en silti laskisi tätä varsinaisesti hengelliseksi runoudeksi. Yksityiskohtia tässä on vähänlaisesti; kokoelma tarkastelee marttyyriutta ja uhrautumista kovin etäältä.  Kokonaisuutena Torso oli kiinnostava.   

ei kuolemanjälkeinen elämä vaan tapa jolla hiljaisuus ja välimatkat
katsovat sinua nyt