Tulit luokseni kutsumatta
Noissa hetkissä hänen kipunsa pakenee suun kautta. Hän hyökkää silmittömästi ketä tahansa tielleen osuvaa kohti, mutta hän on itse oman surunsa suurin uhri. Hän ei tiedä, ettei minussa ole mitään, mikä ei olisi mennyt pirstaleiksi jo vuosia sitten. Olen hänelle tuntematon, mutta minä olen kantanut hänen pahaa oloaan mukanani jo vuosia.
Esikoiskirjailija Fiona 'Elōnen romaanin kauniiden kansien sisään kätkeytyy vauhdikas tarina äitiydestä ruskean yksinhuoltajaäidin näkökulmasta. Kirja kulkee kahdessa aikatasossa: sen nykyhetkessä tarkastellaan muutaman päivän mittaista ajanjaksoa, josta katsellaan taaksepäin, enimmäkseen parin vuoden takaiseen aikaan.
Päähenkilö Ona on parikymppinen parivuotiaan taaperon äiti. Elämä lapsen kanssa on aika lailla sitä, mitä yksinhuoltajan elämältä taaperon kanssa odottaakin: tasapainottelua työn ja lapsenhoidon välillä, lapsen vaivalloista raahaamista päivähoitoon, terapiaa ja työntekoa. Bilettämistä, silloin kun lapsenvahti järjestyy ja tilillä on rahaa. Sitten lapsen isä antaa kuulua itsestään.
Sepä ei olekaan mikään ihan suoraviivainen juttu. Kirjan takaumat kuvaavat Onan ja Danielin tapaamista, rakastumista, suhteen rakentumista ja yllättävää raskautta. Koska Daniel ei ole kirjan nykyhetkessä enää kuvioissa, ei liene yllätys, ettei kaikki mene ihan niinkuin elokuvissa – ainakaan niissä onnellisissa.
Tulit luokseni kutsumatta on vauhdikas romaani. Sivuja ei ole kovin paljon; tämä ei ole mikään pitkä kertomus, vaan pieni katkelma elämästä, yksi tilanne ja miten siihen päädyttiin. Se toimii, sillä 'Elōne kirjoittaa oikein hyvin. Teksti on värikästä ja hauskaa. Vaikka Onan elämässä on kaikenlaista vaikeutta ja vastoinkäymistä, liittyen niin taaperon yksinhuoltajuuteen kuin ruskeana naisena Suomessa elämiseen, näitäkin hankaluuksia kuvataan hauskasti. Episodi HopLopissa huipentaa tämän traagisenkoomisen tyylilajin.
Sinänsä tarina olisi varmasti kestänyt vähän laajentamistakin, Onan elämästä olisi lukenut kyllä mielellään enemmänkin. Luvun mittainen vierailu isän kotiseuduilla Tongalla tuntui vähän irralliselta. Suhde isään on Onalle vähän vaikea, mutta toisaalta tärkeä. Sitä olisi kenties voinut romaanissa syventääkin.
Paljon on puhuttu kirjallisuuden keskiluokkaisuudesta. Tulit luokseni kutsumatta kuvaa nuoren, vähävaraisen yksinhuoltajan vähän sekavaa elämää, eli jotain muuta kuin keskiluokkaisen täydellistä elämää niissä tavanomaisen keskiluokkaisissa kodeissa. Toisaalta Onan elämä ei ole mitään päihteidentäyteistä sekoiluakaan, vaikka suhde Danieliin huumeidenkäyttöön hajoaakin. Onalla on kuitenkin töitä, lapsi ja halu hoitaa tätä hyvin, tukena terapiaa ja ystäviä.
Kirja kuvaa hienosti vanhemmuuteen liittyviä riittämättömyyden tunteita. Niitähän kasautuu nuorehkon äidin niskaan muutenkin, mutta ruskealle äidille siitäkin edestä. ”Niin, hän puhuu kyllä todella sujuvasti hyvää suomea, eikä yhtään edes ole aksenttia.” Ei varmasti, ei, kun on suomalaisen äidin suomalainen lapsi, vaikka ihonväri ei vitivalkoinen olekaan. 'Elōne kuvaa hyvin, miltä tuntuu raahata huutavaa lasta metrossa arvioivien katseiden alaisena.
Oivallinen esikoisteos, siis. Tulit luokseni kutsumatta on arvokasta representaatiota ja äänen antamista tahoille, joita suomalaisessa kirjallisuudessa ei vielä liikaa olla kuultu, mutta myös kiinnostavaa luettavaa itsessään.