Tuntemani maailma

Pauliina Vanhatalo on käsitellyt jo useammassa kirjassa omia kokemuksiaan. Keskivaikea vuosi käsitteli masennusdiagnoosia ja psykiatrista hoitoa, Toinen elämä taas keski-ikäisyyden herättämiä kysymyksiä. Trilogian kolmas osa jatkaa elämän keskeisten kysymysten ympärillä pyörimistä.

Vahvana teemana ovat tunteet. Kirjailijan työssä on hyvä ymmärtää omia tunteitaan ja eläytyä toisten tunteisiin, niin kuviteltujen kuin todellisten ihmisten. Tunteisiin eläytyminen on kuitenkin hyvin väsyttävää, kun tunteita on paljon. Liiallisiksi tunteet käyvät, kun muuttuva maailma tuo herkälle ihmiselle jatkuvasti lisää ahdistumisen aiheita: on ilmastonmuutosta, pandemiaa ja ties mitä uhkaavaa.

Entä jos olisikin psykopaatti? Yksi psykopatian tunnusmerkeistä on tunteiden puuttuminen. Olisiko elämä ilman tunteita helpompaa? Vanhatalo kirjoittaa itsestään tutkailemassa psykopaattien maailmaa, käymässä terapiassa ja asettumassa nykyaikaisen tiedostavan, keskiluokkaisen ihmisen elämään liittyvien ajatusten ristituleen. Mitä jos tomaatillakin on tunteet? Mitä silloin tehdään?

Kirja rakentuu lyhyistä, irtonaisista luvuista, jotka poukkoilevat ajatusten tapaan suunnasta toiseen. Mihin asettaa oman itsen rajat? Vanhatalo huomaa, miten joihinkin ahdistusajatuksiin tepsii toisto ja tylsyttäminen: kun ahdistavia ajatuksia toistaa mielessään kerta toisensa jälkeen, ne menettävät teränsä. “En välttämättä saavuta nuorena haaveilemaani ulkoista menestystä” ei tunnukaan enää pahalta. Vaan entäs kun on lauseita, joihin tämä ei toimi: “Ilmaston lämpenemistä ei välttämättä ehditä pysäyttää ajoissa” ei pehmene millään määrällä toistoa, ja ajaa vain syvempään ahdistukseen.

Kaikkea Vanhatalon kokemaa en omakseni tunne; samaa herkkyyttä minussa ei ole. Omat ilmasto- ja maailmanmuutosahdistukseni kokeneena löydän tästä kirjasta kuitenkin paljon samastuttavaa. On huojentavaa lukea muiden ajatuksia ja Vanhatalo kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti omista mietteistään.