Veren ja luun lapset

Välillä kirja kaipaa kunnon haudutusta hyllyssä ennen kuin siihen voi tarttua. Nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyemin fantasiasarjan avausosa Veren ja luun lapset herätti kiinnostusta heti ilmestyessään vuonna 2019, ja se on varmaankin jokseenkin siitä asti lojunut kirjahyllyssäni odottamassa vuoroaan. Nyt se vuoro tuli, kun kirjastolainalle koitti taas aika käydä näyttämässä sitä kirjastolle.

Fantasiakirjoja lukeneet ovat varmasti huomanneet jonkun kerran fantasiamaailmojen karttojen muistuttavan etäisesti Euroopan karttaa. Veren ja luun lapsien kartta muodot tuovat mieleen Afrikan ja sen kaupungit on nimetty nigerialaisten kaupunkien mukaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Orïshan maailmaan, joka oli vain vähän aikaa sitten täynnä taikuutta. Velhot eli majit hallitsivat elementtejä: yhdet osasivat sytyttää tulia, toiset hallita vettä, kolmannet siirtää maata ja niin edelleen. Zélien äidillä oli voimista hurjin, kyky kutsua kuolleita.

Yhtenä yönä kaikki tämä muuttui, kun majeja pelkäävä kuningas onnistui hävittämään kaiken magian maailmasta. Ilman magiaansa majit olivat avuttomia ja kuninkaan oli helppo murskata heidät. Zélien äiti tapettiin ja Zéliestä ja muista valkoisen tukkansa merkitsemistä divîneistä tuli alinta pohjasakkaa. Divîni-lapsilla ei ollut vielä puhjennut taikavoimia ja koska magian katoamisen myötä niitä ei tulisikaan, heitä ei tarvinnut tappaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö heitä sorrettaisi ja alistettaisi.

Zélien elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, kun viaton reissu kalakaupoille pääkaupunkiin johtaa törmäykseen karanneen prinsessan kanssa. Prinsessalla on mukanaan käärö, jolla on yllättäviä voimia. Magian tuhoaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kuningas ajatteli ja on vielä mahdollista saada magia palautettua. Näyttää siltä, että jumalat ovat valinneet tähän tehtävään nimenomaan Zélien.

Veren ja luun lapset on juonikuvioltaan tutunoloinen nuorelle yleisölle kirjoitettu fantasiatarina. Nuori tyttö saa jumalilta tehtävän, lähtee suorittamaan sitä, kohtaa vaaroja, löytää voimansa ja lopulta käy miten käy. Tämä on nähty ennenkin. Teini-ikäiset sankarit vatvovat päätöksiään, muuttavat mieltään, mukana on ilmeisiä ja paikoin salamannopeita rakastumisia ja niin edelleen. Nigerialaiseen jorubakulttuuriin perustuva mytologia ja maailma on kiehtova, mutta jää ehkä vähän taka-alalle kaiken touhuamisen ja nopean paikasta toiseen kiitämisen seassa. Nigerialaiset arviot kirjasta eivät myöskään ole ihan täysin ihastuneita kirjan maailmaan; tämä on amerikkalainen nuortenkirja nigerialaisin maustein, ei nigerialainen kirja.

Kovasti kaiken toiminnan seassa on sanomaakin, kirjailija loppusanoissaan rinnastaa kirjassa esiintyvän sorron ja väkivallan Yhdysvalloissa mustiin kohdistuvaan väkivaltaan Black Lives Matter -hengessä. Näinhän se on: jos fiktiivisten henkilöiden väkivaltaiset ja epäreilut kohtalot liikuttavat, todellisten ihmisten kärsimyksen sietäisi liikuttaa myös.

Vaikka tarinassa oli paikoin aika reippaasti hupsuja piirteitä, etenkin loppua kohden, aion silti lukea sarjan jo ilmestyneen toisen osan Kunnian ja koston lapset. Lopetus oli sikäli hyvä, että asiat eivät jääneet tyystin kesken, mutta mielenkiinto heräsi, miten tästä jatketaan.

Aikuisille lukijoille varsinkin suosittelen lämpimästi N. K. JemisininMurtunut maailma -sarjaa, jossa samoin yhdistyy mielenkiintoinen maailma sorron ja rasismin teemoihin, vain tuntuvasti paremmin kirjoitettuna kuin tässä.