Mikko Saari

Veera Salmen fantastinen nuortenkirja Aina Ponoi alkaa palopuheella kirjojen vaarallisuudesta. Kun kirjaan tarttuu, jää auttamatta koukkuun. Kirjaan uppoutuminen tarkoittaa pysyviä muutoksia aivojen rakenteessa ja uhkaa tiukalla riippuvuudella. Kirjoihin ja niiden sisältämiin tarinoihin on siis suhtauduttava vakavasti.    Tässä kirjassa erilaisia tarinoita piisaa useampiakin. Päähenkilönä häärää Oboi, jonka lisäksi omat tarinansa on Oboin sisaruksilla Fantalla ja Marmeladilla. Kirjan alussa Oboin maailma ravistuu, kun paras ystävä muuttaa kauas Ivaloon. Lasten äiti puolestaan lopettaa kirjailijanuran, koska kukaan ei enää lue kirjoja (paitsi Fanta, joka rakastaa tarinoita). Oboi kohtaa myös tiskialtaassa kylpevän sammakon, joka antaa Oboille kirjeen, jossa on tehtävä. Oboi tosin on perheestä se, joka viihtyy parhaiten pelkkien tosiasioiden parissa, joten mielikuvitussammakko on vähän vaikea asia ottaa vastaan.    Kaikenlaista omituista tapahtuu, Marmeladi katoaa ja Fanta ja Oboi päätyvät etsimään häntä Aina Ponoin hämmästyttävästä fantasiamaailmasta, jossa kaikki on mahdollista ja joka paikka tulvillaan kaneja, joiden aikeissa on jotain kevyesti hämäräperäistä. Aina Ponoin juonen tiivistäminen ei ole aivan yksinkertainen asia, sen verran runsaasti siinä tapahtuu kaikenlaista. Paikoittain vauhti käy niin hurjaksi, että meno alkaa tuntua jo vähän kaoottiselta. Veera Salmi tykittelee mielikuvituksellisesti menemään pelkäämättä sekavuuden puolelle kallistumista. Sinne Aina Ponoi minun makuuni kuitenkin putoaa.    Vaan eipä mitään – olen jokseenkin varma, että nämä villin mielikuvitukselliset ja erilaisilla kirjallisuusviittauksilla kyllästetyt tarinankäänteet olisivat kaikessa surrealismissaan ja kummallisuudessaan viehättäneet minua joskus ala-asteikäisenä kovastikin. Muistan kirjoitelleeni kaikenlaisia lennokkaita kouluaineita, se lapsi olisi Aina Ponoista pitänyt.    Ihan en ole varma, miksi tälle on scifileima Tampereen kirjastossa lätkäisty. Ennemmin tämä fantasian puolelle kallistuu ja sitäkin enemmän kierrättää tarinoiden ja satujen maailmaa. Monelle lapselle Aina Ponoi voi olla hieman vaikea, mutta edeltäjänsä tapaan suosittelen tätä lämpimästi enemmän lukeneille lapsille. Jos kirjallisuusviittaukset aukeavat yhtään, tarina käy kiinnostavammaksi. 

Terhi Forssénin toinen runokokoelma Edelleen tässä viipyilee paljon hautausmailla, mutta sen ote on monessa kohtaa konkreettisempi kuin mitä aiheesta ensin mieleen tulisi. Goottilaisen kuolemaromantiikan sijaan Forssén kirjoittaa haravoinnista, hautalyhdyistä, hautakivien kiillosta. Kokoelman ensimmäinen osa on pohjimmiltaan havaintoja haudanhoidon konkretiasta: tässä ilmeisesti isän haudalla käymistä, kunnes lopulta ajan kuluminen tekee tehtävänsä.   

Alkaa tuntua sopivammalta tuoda kukkia
kuin minkäänlaista kynttilää

joulukoriste kurkistaa nurmikosta

vielä tulee päivä
jolloin en itsekään ehdi paikalle 

Esther Forssén

Tankar på vägen

Edelleen tässä

Sanaristikoiden ratkonta on pasianssin pelaamisen kaltainen perusajanviete, joka on kaikille tuttu vähintään näöltä. Se vaikuttaa ehkä vähän vanhanaikaiselta ja jopa tylsältä, mutta niin vain monet innokkaat jopa tilaavat ristikkolehtiä ja kuuluvat sanaristikkoseuraan. Sanaristikkoseura Sanasepot ry on tämänkin kirjan takana: Ilona Pajari (kirjan kirjoittamisen aikaan Kemppainen) toteutti tutkimuksen seuran toimeksiannosta.    Sanaristikot kuuluvat 1920-luvun villityksiin, siinä missä mahjong, jojot, pajatso ja pöytätennis. Ensimmäinen sanaristikko ilmestyi New York World -lehdessä vuonna 1913, mutta villitys käynnistyi vasta kymmenisen vuotta myöhemmin Dick Simonin ja Lincoln Schusterin keksittyä julkaista uudella kustantamollaan New York World -lehden ristikot kirjamuodossa. Tämä toi ristikot sitten Suomeenkin: nimimerkki Suometar laati ensimmäisen suomenkielisen ristikon, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä vuonna 1925. Englannissa asuneen Suomettaren henkilöllisyys ei ole selvinnyt; tekijäksi epäillään Seere Salmista.    Siitä alkoi sanaristikoiden kehityskulku Suomessa. Monet 1920-luvun villityksistä hiipuivat, mutta sanaristikot jäivät eloon. 1950-luvulla ilmestyivät ensimmäiset kuvaristikot; tämä on pohjoismainen erikoisuus, jota ei juuri muualla harrasteta. Kesti sillä Suomessakin aikansa vakiintua. Perinteisessä sanaristikossa – jota alan harrastajat nimittävät höyryristikoksi, viitaten höyryveturien ja höyrylaivojen kaltaisiin vanhoihin asioihin – vihjeet ovat ruudukon ulkopuolella. Näitäkin näkee toisinaan.    Pajari käy läpi suomalaisen sanaristikkolehdistön historiaa. Ristikoille omistautuneita lehtiä on ilmestynyt jo 1930-luvulla, mutta silloiset yritykset jäivät lyhytikäisiksi. 1950-luvulla oli uusi kierros, mutta nykyisenkaltaiset ristikkolehdet saivat alkunsa 1970-luvulla. Silloin esimerkiksi perustettiin Iisakin Julkaisut, jonka Iisakin Ristikot ilmestyy edelleen, nykyään tosin Kolmikirjojen julkaisemana.    Suomalaisen sanaristikon historia on oikein pätevä yleisesitys sanaristikoiden vaiheista Suomessa. Kovin syvälle se ei aiheeseensa mene, mutta tavoitteena onkin ollut tehdä ensimmäinen aihetta käsittelevä ja tietoa kokoava teos. Aihe on valitettavasti sen verran marginaalinen, ettei niitä syvempiä analyysejä ole tainnut sittemmin varsinaisesti ilmestyä. Tästä saa kuitenkin hyvän käsityksen harrastuksen vaiheista Suomessa. Vaikka kirja on 20 vuotta vanha, se ei ole erityisesti vanhentunut; en tiedä, missä määrin viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut huomionarvoisia muutoksia. Tuskinpa kovin paljon, sen verran tutulta harrastuksen kuvaus edelleen tuntuu. Erkki Vuokila on nykyään toki vähän vanhemman näköinen kuin kirjan kuvassa... 

Tästä alkaa Marcel Proustin mittava romaanikokonaisuus, joka kattaa suomeksi kymmenen osaa. Luettavaa siis riittää, vaikka romaani jääkin lopulta kesken Proustin kuoltua ennen sarjan lopullista julkaisua. Lähtökohtaisesti tämä on niitä luku-urakoita, joiden järkevyyttä sopii kyseenalaistaa. Itsekin vastustelin pitkään, mutta riittävästi kehuja vakavasti otettavilta tahoilta kuultuani päätin tarttua tähän klassikkoon.    Kaikki kirjallisuudenharrastajat varmasti tietävät tästä sen iänikuisen madeleine-leivoksen, mutta välttämättä kovin paljon pidemmälle tietämys kirjasarjasta ei sitten ulotukaan. Juonesta puhuminen on ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla merkityksetöntä; tämä ei ole mikään juoniromaani. Sen sijaan Proust kuvaa toisaalta tiettyä vuosisadan vaihteen ranskalaista porvarillista elämäntapaa ja toisaalta muistia ja muistamista.    Tyyliltään teos on erittäin polveileva ja pitkävirkkeinen. Kappaleet ovat pitkähköjä, eikä tekstiä ole juuri jaettu lukuihin. Proust kuvailee värikkäästi ja esittelee niin lavean joukon Combrayn asukkaita, että lukijalla on kovasti tekemistä siinä, että muistaa kuka kukin on. Kerronta myös vaeltaa aikatasolta toiselle kovin notkeasti.    Mikä tässä sitten on kiinnostavaa? Proust kirjoittaa ihastuttavasti, oli kyse sitten niinkin latteasta asiasta kuin parsan syömisen seurauksista:   

Minusta tuntui, että nämä taivaalliset värisävyt paljastivat viehkeät olennot, jotka olivat huvikseen muuttuneet vihanneksiksi ja jotka syötäväksi tarkoitetun ja kiinteän valeruumiinsa läpi antoivat aamuruskosta syntyvien väriensä, sateenkaareen väikkeittensä ja haipuvan illan sinensä takaa aavistaa kallisarvoisen elinnesteensä, jonka minä tunnistin vielä koko seuraavan yön ajan, kun ne runollisia ja karkeita leikkejään leikkiessään, kuin jossakin Shakespearen satunäytelmässä muuttivat minun yöastiani tuoksuvaksi maljaksi. 

Pirkko Peltosen

Helvi Nurmisen

Pontus Purokuru

On koulujen päättymisen päivä ja 17-vuotias Matias pääsee ensimmäistä kertaa liikenteeseen uudella autollaan, hopeanharmaalla Volvolla. Kuka hyppää kyytiin? Paras kaveri Lunki aikoo suunnata koulunpäättäjäisbileisiin ja houkuttelee Matiastakin sinne, olisihan bileissä Vilma. Mutta onko Matiaksella mitään saumaa Vilman suhteen?    Joka toinen luku tarkastellaan Vilman näkökulmasta. Mitä Vilma haluaa koulunpäättäjäispäivältä? Kaveri Ansku haaveilee Lunkista ja tytöt aikovat suunnata kohti bileitä. Ansku on melko tuore ystävä, jonka kanssa Vilma ystävystyi kun entinen paras ystävä muutti Inariin ja Anskukin riitaantui bestiksensä kanssa. Ansku ja Vilma tapasivat terapeutin odotusaulassa ja siitä se sitten lähti.    Jukka-Pekka Palviainen kuvaa nuoria kesäyössä. 17-vuotiaat ovat aikuisuuden rajalla, isot kysymykset mielessään. Se on mielenkiintoinen kohta elämässä. Matias ja Vilma päätyvät ajelemaan ympäriinsä, tehden niitä näitä ja jutellen kaikenlaista. Palviainen on kirjoittanut dialogia, joka on ainakin minun mielestäni sopivasti hauskaa ja hempeää.    Vähän yli satasivuinen kirja on nopeaa ja helppoa luettavaa. Kirjastossa tämä oli jostain syystä luokiteltu selkokirjaksi; ei tämä varsinainen selkokirja kuitenkaan ole, mutta ei toisaalta kaukanakaan: tekstiä on sivuilla vähän ja se on paljolti sujuvasti juoksevaa dialogia. Eiköhän tätä ole ajateltu sopivaksi niille yläkoululaisille, jotka tarvitsevat vähän helpompaa luettavaa. Siihen tarkoitukseen Koko pitkä yö on nappivalinta selkeytensä ja nuorten elämää lähellä olevan aiheensa kannalta. 

Sekalainen konkkaronkka lähtee opastetulle matkalle. Seikkailulla on luvassa kovasti yllätyksiä, jokainen uusi aukeama on uusi kiehtova ympäristö. Kuinkas sitten kävikään? Tove Janssonin klassikkokirjan hengessä Konkkaronkka perustuu myös riimiteltyyn tarinankerrontaan ja reikäisiin sivuihin, joiden läpi näkyy jotain mielenkiintoista seuraavalta aukeamalta.    Konkkaronkan tekijät ovat alansa mestareita. Laura Ruohonen tunnetaan Yökyöpelien riimittelijänä ja leikkisän lastenrunouden taiturina, ja Linda Bondestamin kuvituksia on saatu ihailla lukuisissa lasten kuvakirjoissa. On siis odotettavissa jotain hienoa, kun tämä kaksikko yhdistää taitonsa.    Konkkaronkka onkin oivallinen. Aukeama toisensa perää avautuu kiehtovia näkymiä. Aukeamien väliset siirtymät on mietitty huolella ja laadittu oivaltavasti. Jokainen reikä toimii hienosti molempiin suuntiin. Tarina on sopivassa suhteessa pöhkö ja uhkaava ja hauska ja jännittävä.   

Mutta voi, vastassa
onkin Brutus, yön portinvartija!

Se kysyy kieroja kompia:
“Syyttä syytätkö syyllistä syylistä?”
ja muuta samantyylistä.
Ellet osaa vastata,
se syö sut iltapalana! 

Hur gick det sen?

Konkkaronkasta

Tuulikilta loppuu kolme vuotta kestänyt terapia. Uuden terapiajakson voisi saada viiden vuoden kuluttua, jos on akuutti tarve. Mutta onko ilman terapiaa ylipäänsä hengissä enää viiden vuoden päästä? Tuulikki on kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa, vaikka terapia onkin ohi. Arjen hallinta on palasina, masennus painaa päälle, paras ystävä Mikke on suunnilleen yhtä huonossa jamassa ja edessä on vuoden pahin päivä: isänpäivä on kauhua ihmiselle, jonka perustraumoihin lukeutuu täydellinen isättömyys.    TE-toimistossa yritetään pohtia, mitä Tuulikki voisi tehdä. Ammatinvalintapsykologista ei ole hirveästi apua, mutta työkokeilu kahvilassa sentään järjestyy. Mutta miten selvitä työnteon haasteista, kun ihan pelkkä arkinen olemassaolo uhkaa suistaa ahdistukseen ja masennukseen? Onneksi kaikki ei sentään ole synkkää: yllättävän rahapulan iskiessä kaupan kassalla, alakerran eläkeläismies pelastaa Tuulikin pulasta ja pestaa tämän kissanhoitajaksi. Kissa ei Tuulikista piittaa, mutta naapuri osoittautuu hyväksi kuuntelijaksi.    Kustantajalta Toisinaan valo hiipuu on saanut tuplaluokituksen nuortenkirjoihin ja yleiseen kaunokirjallisuuteen. Paikallisessa kirjastossa teos löytyy nuortenkirjoista ja sitä se toki onkin, ehkä vielä täsmällisemmin nuorten aikuisten kirjallisuutta. Tätä on kuitenkin helppo – ja syytä – suositella myös aikuisille. Erityisesti heille, joilla oma elämänhallinta on kuosissa ja joiden mielestä jokainen on oman onnensa seppä ja itse vastuussa hyvinvoinnistaan ja toimeentulostaan. Toisinaan valo hiipuu näyttää hyvin, ettei se aina ole niin yksinkertaista. Oman mielensä kanssa voi olla solmussa pahemman kerran, eikä yhteiskunnalla ole aina antaa sitä apua, jota ihminen tarvitsee.    Raskaista aiheistaan huolimatta Toisinaan valo hiipuu ei ole pelkkää synkkyyttä. Tuulikin elämässä on onneksi myös valoisampia hetkiä; ihmisiin saa hyviä yhteyksiä ja oman mielen joitain mutkia saa oiottua itsekin ja ystävien tuella. Kirjassa on myös huumoria tuomassa tasapainottavaa kepeyttä. Mielenterveysaihe on Emma Sofianna Söderholmille läheinen: myös esikoisromaani Edes hetken elossa käsitteli huumeita ja mielenterveysongelmia. Aihetta onkin syytä pitää esillä. 

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset puhutti paljon ilmestyessään vuonna 2022. Osansa huomiossa oli Kyllösen epätavallisella kirjailijanpolulla. Ensimmäiset romaanit ilmestyivät 1997 ja 2001. Niiden perään aloitettu kolmas romaani ei sitten onnistunutkaan; se vaati lopulta parikymmentä vuotta hauduttelua. Mutta tulipa sitten hyvä!    Jonnekin koillisen syrjäseuduille sijoittuva tarina kulkee vuosikymmenestä toiseen. Se lähtee 1950-luvulta, kun Naavakurun isäntä Iisakki vierailee Kylmän tilalla kahdella asialla yhtä aikaa: matkassa on sekä Tenho-sonni astumaan Kylmän lehmää että Rauno-poika naitettavaksi Kylmän tyttärelle Maire Kustaavalle. Vaan Raunopa iskeekin silmänsä Kylmän kuopustyttäreen Laimi Inariin. Sellaista naimakauppaa ei kuitenkaan hyvällä katsota, ja parin onnen eteen kasataan vaikeuksia ja esteitä. Lopulta Rauno ja Laimi Inari saavat esteistä huolimatta toisensa ja Mairekin löytää itselleen toisen miehen.    Mutta onni, onni tuntuu Raunoa ja Laimi Inaria kiertävän kaukaa. Jotain kylmää ja pahansisuista tunkee kahden ihmisen välille. Vainajaiset on romaani perheen perustamisen vaikeudesta, lapsettomuudesta ja siitä, kuinka täyttymys jää saamatta. Maalaistalossa avioliittoon liittyy aina suvun jatkaminen ja perillisten tuottaminen. Silloin ajatus siitä, että meihin tämä päättyy, voi tuntua erityisen katkeralta. Rauno ja Laimi Inari kanavoivat katkeruutensa kukin omalla tavallaan. Ajan mittaan romaanin henkilögalleriaan nousee myös naapuritilan Hertta-tyttö, joka ajautuu osaksi Raunon ja Laimi Inarin ympärillä kieppuvaa katkeruuden ja pahuuden pilveä.    Vainajaiset on synkkä romaani, mutta ei tyystin iloton. Kyllönen on keventänyt pahuudentäyteistä tarinaa huumorilla, olkoonkin että naurussa voi olla kolkko sävy. Kyllösen ilmaisuvoimainen kieli on kuitenkin melkoista iloittelua ja siitä voi nauttia täysin sydämin, vaikka tarina hirvittäisikin. Vainajaiset ei ole sinänsä taideromaani; siinä on jännittävä juoni, joka saa kääntämään sivuja. Minulle sen tärkeintä antia oli kuitenkin nimenomaan kieli: minä luin sitä nautiskellen Kyllösen kekseliäästä ja rehevästä kielestä. Annetaan näytteeksi vaikkapa tällainen Raunon ja Inarin kohtaaminen, jossa Inari suree menehtyneitä hiirenpoikasia, joiden pesäaineksiksi Rauno aiemmin antoi partakarvansa:   

Itkunviha pillahti Inarin silmille ja kanteli kätkytkuolemista ja syyllisyydestä. Suru tikahtui tytön rintaan kuin äidinmaito, jota lupittamassa ei ollut ketään, ja väki karvaaksi tahmaksi. Rauno silitteli Inarin läpättäviä kylkiä, puhalteli pois kyyneliä ja antoi surun sulaa tytön silmistä tyhjilleen. Pojan paljas leuka tuuppi Inarin niskaa kuin karitsan ujo turpa ja suru neidonrinnassa lientyi, kunnes tyttö muisti kuohinneensa Raunon parran ihan turhaan ja puhkesi parkumaan kahta kauheammin. 

Pääkalloneuvottelut on runoilija Matti Kangaskosken kolmas runokokoelma. Kangaskoski edustaa runoilijana kokeellisempaa laitaa; Pääkalloneuvottelutkin on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja yksinkertainen.    Mistä tässä on kyse? Sisällysluettelo on ainakin ruudukko, jossa vuorottelevat Pääjaot ja Punaiset. Molempia on kolme ja niiden välissä on Pikkuisia välineuvotteluja. Runoissa kuvataan torstaihin heräävän pääkallon tarkkailua, tuntemuksia, aamutoimia ja neuvotteluja. “Tänään olen rauhallinen, pääkallo totesi ja pohti tunnesidoksiaan.”    Täytyy sanoa, että ihan en ymmärrä. Tämä kaikki on sen verran systemaattista, että Kangaskoskella on tässä selvästi joku systeemi, joku selkeä rakenneajatus, jonka ympärille tämä on lähtenyt rakentumaan – kiitoksissa viitataan ”keskeiseen muoto-oivallukseen”. Muodon merkitys ei minulle ihan aukene. Harmi, että runokritiikkiä tehdään vähänlaisesti; tästä olisi mielenkiintoista lukea perusteellinen kritiikki. Ehkä teos sitten aukenisi.    Tämän kohdalla täytyy siis todeta ”it's not you, it's me” – ei lähtenyt nyt aukeamaan, eikä sisältö kutkutellut kallon sisuksia mielenkiintoisella tavalla. 

Mistä peleissä on pohjimmiltaan kyse? Miksi niihin käytetään aikaa, vaikka pelien päämäärät ovat usein mielivaltaisia. C. Thi Nguyen on kuitenkin eri mieltä tästä mielivaltaisuudesta. Pelejä tarkastaltaessa pitää katse suunnata eri tavoin: kun päämäärää tavallisesti oikeutetaan tarkastelemalla sen omaa arvoa tai katsomalla, mitä siitä seuraa, pelien kohdalla pitää katsoa taaksepäin: pelissä on kyse motiivien inversiosta eli siitä, että päämäärä onkin valittu keinojen vuoksi.    Pelien ydin on, Nguyen väittää, toimijuudessa. Peli antaa meille tietyn päämäärän ja kykyjä, joita käyttää tämän päämäärän tavoittelussa. Mukana on esteitä, jotka sopivat näihin päämääriin ja kykyihin. Syntyy toimintaa, joka saa pelaajat omaksumaan tietynlaisen toimijuuden. Tässä on pelaamisen hienous: pelisuunnittelija on luonut päämäärät, kyvyt ja ympäristön, johon me pelaajat sovitamme oman toimijuutemme. “Pelit ovat siis ainutlaatuinen sosiaalinen teknologia. Ne ovat menetelmä kirjata toimijuuden muotoja keinotekoisiin välikappaleisiin: tallentaa, säilyttää ja siirtää niitä.”    Nguyen tarkastelee ensisijaisesti ponnistelupelaamista. Sen hän erottaa saavutuspelaamisesta: esimerkiksi pokeriammattilainen pelaa saadakseen rahaa ja ammattiurheiluja haluaa rahaa ja mainetta. Voittaminen on keino päästä tähän tavoitteeseen ja siksi aidosti tärkeää. Mutta entä kun minä pelaan kavereideni kanssa? Päämääränä on ehdottomasti voittaminen, mutta tavoitteena on kuitenkin hauskanpito. Jos en yrittäisi voittaa, pelaaminen ei olisi hauskaa, mutta voittamisella itsellään ei ole merkitystä. Päinvastoin, jos yritän voittaa liian kovasti, hauskanpito – pelaamisen varsinainen tavoite – kärsii. Saavutuspelaaja pelaa voittaakseen, ponnistelupelaaja ”omaksuu väliaikaisesti kiinnostuksen voittoon kamppailun tähden”.    Jotta tällainen ponnistelupelaaminen on ylipäänsä mahdollista – ja se selvästikin on, koska se kuvaa täydellisesti minun tapaani pelata pelejä – Nguyenin mukaan pelaajien on kyettävä herättämään itsessään väliaikainen kiinnostus voittamiseen ja omaksua kertakäyttöinen päämäärä, josta täytyy jälkikäteen päästä eroon. Tätä uppoutumista väliaikaisiin motivaatioihin Nguyen tarkastelee kirjassaan paljon.    Nguyenin mielestä pelien suuri arvo on siinä, että ne ovat muoto kirjata ylös erilaisia toimijuuden tapoja. Kun näin on tehty, pelejä pelaamalla voi kokeilla, millaiselta joku tietty toimijuuden muoto tuntuu. Tämä on järkeenkäypää: kun pelaa monipuolisesti erilaisia pelejä, tulee pelatessaan välittäneeksi hyvin monista eri asioista. Pelit ovat myös muoto, jossa toimijuutta voi tutkia yhteistyössä muiden kanssa. Kyse ei ole vain siitä, että pelit opettavat taitoja: “Väitän, että pelit voivat opettaa meille toimijuudellisen ajattelutavan noiden taitojen takana – yhdistää tietynlaiset kohdistuneet intressit tiettyyn kykyjoukkoon”, Nguyen kirjoittaa. Pelaaminen opettaa myös joustavuutta sen suhteen, miten näitä intressejä otetaan käyttöön ja pannaan hetkeksi sivuun.    Pelit toimivat myös pakopaikkana: niissä kykymme sopivat hyvin vastaan tuleviin haasteisiin. Saamme oikeat kyvyt, mutta vain juuri ja juuri riittävästi, mikä tekee asioista sopivasti vaikeita. Tosielämässä kykymme joskus riittävät, usein eivät, ja esteiden ylittäminen on ankeaa. Peleissä ongelmat ovat juuri oikean kokoisia ja niiden ratkaiseminen voi olla nautittavaa ja jopa kaunista. Arvot ovat yksinkertaisia ja jaettuja; peleissä olemme toimijoina yksinkertaistettuja. Se on Nguyenin mukaan sekä pelien suuri lupaus että suurin uhka. Pelimaailman yksinkertaisten ja selkeiden arvojen liukuminen tosimaailmaan on huono asia, sillä se luo vääriä odotuksia. Uhka ei siis ole siinä, että väkivaltaisen pelin pelaajasta tulee väkivaltainen, vaan siinä, että pelit tarjoavat moraalista selvyyttä ja arvojen yksinkertaistumista, joka ei todellisessa elämässä päde. Hyvin konkreettisella tasolla se voi vaikka tarkoittaa sitä, että kuntoilun pelillistäminen ohjaa huomion todellisesta kunnon kehittämisestä askelmäärän tai kalorilaskurin kaltaisen numeron tuijottamiseen.    Pelien filosofia on tällaisen vannoutuneen ponnistelupelaajan näkökulmasta vakuuttava kirja. Se nostaa pelien tarkasteluun sellaisia näkökulmia, joita en ole muualla kohdannut. Kokonaisuutena kirja on näin maallikkolukijan näkökulmasta varsin raskas – minulta meni pari viikkoa saada se kahlattua läpi, ja paikoin filosofinen käsitteiden veivaaminen oli hyvin puuduttavaa. Tavikset voivat suosiolla lukea vähän oikoen, filosofit ja pelitutkijat saavat sitten syventyä tarkemmin. Ilahduttavaa oli myös Nguyenin esimerkkipelien monipuolisuus: ainaisten videopelien sijasta Nguyen käytti esimerkkeinä lähinnä lautapelejä ja hyviä pelejä käyttikin. Moni peli oli tuttu, joka teki pointtien ymmärtämisestä helpompaa. Nguyen avaa keskeisimpien pelien toimintaa sen verran, että asian ymmärtänee, vaikka esimerkiksi Spyfall ei tuttu olisikaan.    Sen verran raskasta filosofista tekstiä Pelien filosofia on, etten sitä ihan varauksetta lähde kaikille peleistä kiinnostuneille suosittelemaan. Jos pelaamisen luonne kuitenkin kiinnostaa, Nguyen tarjoaa raikkaita näkökulmia pelaamisen analysointiin. Pelitutkijoille tämä lienee jo tuttu juttu, mutta pelien suunnittelemista kiinnostuneille suosittelen tutustumista kirjaan – tämä auttaa ymmärtämään uusin tavoin, mitä pelisuunnittelijat itse asiassa tekevät pelejä kehittäessään. 

Kun näen kirjaston tyrkkyhyllyssä kirjan, joka lupaa ”100 tapaa nähdä maailma uudella tavalla”, kiinnostun heti. En ole varsinaisesti mikään karttaintoilija, mutta arvostan kyllä hyvää karttaa, joka tarjoaa maailmaan uuden näkökulman, eikä tämä ole ensimmäinen omaperäinen karttakirja, johon tutustun.    Ian Wright kertoo esipuheessaan vaiheet, joiden kautta kirja syntyi. Taustalla on Wrightin Brilliant Maps -blogi, johon Wright on koonnut kiinnostavia karttoja. Ei ole suurikaan ihme, että blogia on haluttu useampaan kertaan tehdä kirjaksi, mutta karttojen sekava tekijänoikeustilanne on ollut ongelma. Ongelma on tässä kirjassa ratkaistu hankkimalla luvat ja piirtämällä kaikki kartat sitten uusiksi. Näin on saatu myös yhtenäinen ilme.    Kirjassa on sata karttaa, jotka tarkastelevat maailmaa monelta kantilta. Isoimmat ryhmät ovat väestöä esittelevät kartat, historialliset kartat, ystäviä ja vihamiehiä esittävät ja maantiedettä käsittelevät kartat. Mukaan mahtuu paljon muutakin, vaihdellen vakavasta kevytmieliseen ja yhdentekevästä perustavaa laatua oleviin kysymyksiin.    Kiinnostavia ovat esimerkiksi väestön epätasaista jakautumista esittelevät kartat. ”Yli puolet Australian väestöstä asuu täällä” on kovin pieni alue, ja kartassa ”Kanadalaisista 50% asuu punaisen viivan eteläpuolella” se punainen viiva on reippaasti etelämmässä kuin mihin useimmat sen piirtäisivät, vaikka tietäisikin, miten autiota Kanadan pohjoisosissa on. ”Tämä ympyrän sisällä asuu enemmän ihmisiä kuin sen ulkopuolella” on myös klassikko, jonka olin nähnyt ennenkin. Mielenkiintoinen pari ovat ”Nämä Euroopan maat ovat joskus hyökänneet Puolaan” ja ”Näihin 22 maahan Yhdistynyt kuningaskunta ei ole koskaan hyökännyt”.    Myös maantieteen puolelta löytyy kiinnostavia tapauksia. ”Chile on älyttömän pitkä maa” on kepeä ja vitsikäs, mutta samalla havainnollistaa hyvin, miten älyttömän pitkä maa Chile on. Luulisi  tuonmuotoisessa maassa olevan isoja ongelmia monien käytännön asioiden järjestämisessä. ”Koko Internetin kartta joulukuussa 1969” on hauska historiallinen anekdootti ja ”Missä maissa ei ole lainkaan jokia?” tarjoilee sekä yllätyksiä että ilmeisiä vastauksia.    Ei Erikoiset kartat kovin pitkäaikaista viihdettä tarjoa, mutta havainnollistaa kuitenkin kiinnostavalla ja helppotajuisella tavalla maailman ilmiöitä. Joissakin kartoissa valittu toteutustapa ei kuitenkaan ole ihan se selkein. Kokonaisuus on kuitenkin viihdyttävä ja kirjan lainaaminen kirjastosta on ehdottomasti fiksu idea kaikille kartoista pitäville. 
—

When I come across a book in the library promising “100 ways to see the world in a new light,” my curiosity is immediately piqued. While I'm not a map enthusiast per se, I do appreciate a good map that offers a fresh perspective on the world. This isn't the first unique map book I've delved into, but the premise of “Brilliant Maps for Curious Minds” by Ian Wright intrigued me from the start.

Wright sheds light on the book's genesis in the preface, detailing the journey from his Brilliant Maps blog to this comprehensive collection. The book comprises a hundred maps exploring the world from various angles, covering demographics, historical events, relationships between nations, and geographical features. The eclectic mix ranges from serious to lighthearted, addressing fundamental questions and providing insights into the uneven distribution of populations or quirky geographical phenomena.

Particularly fascinating are maps illustrating uneven population distribution, like the revelation that “over half of Australia's population lives here” covering a surprisingly small area. The book also delves into historical perspectives, such as maps depicting countries that have invaded Poland or those that the United Kingdom has never invaded. While “Brilliant Maps for Curious Minds” might not offer prolonged entertainment, it effectively and engagingly illustrates global phenomena in an accessible manner. Some maps may lack clarity in their execution, but the overall presentation is entertaining, making it a smart choice for anyone with an interest in maps to borrow from the library.

Anna Sjövall on ympäristötieteilijä, jonka esikoisrunokokoelma Ja pimeässä minä alan rakastaa on. Kuten kirjoittajan ammatista voi arvata, kokoelmassa sivutaan ympäristökysymyksiä. On vienoa kritiikkiä brasilialaista naudanlihaa kohtaan, kuvaus aukirevitystä suosta, hakkuuaukeasta.    Ympäristökysymykset eivät kuitenkaan nouse kokoelman keskeisimmäksi teemaksi. Ytimeen asettuu uusperhe, miehen ja lasten elämään asettuminen, jopa perhejoulu mummilassa, mukana myös lasten biologinen äiti. Keskiluokkainen uusperheasetelma tulee kuitenkin ravistelluksi. Siihen liittyy myös hiven työelämää ja niitä ympäristökysymyksiä. Runoissa sivutaan myös saattohoitoa ja vanhuuteen kuolemista. Neljännessä osiossa on kaunis kohtaus suvun matriarkan viimeisistä ajoista.    Kokoelman rakenne herättää hieman kysymyksiä. Runot on jaettu neljään numeroituun osioon, joiden perässä on erikseen nimetty viides osio, ”Lehmus kukkii”. Jäin pohtimaan osioiden keskinäistä suhdetta ja sitä, miksi viides on noin erotettu muista. Miten se vaikuttaa lukemiseen? Kysymys jää vähän auki.    Runot joka tapauksessa toimivat. Niissä on viehättäviä kuvia ja mielenkiintoisia aiheita. Kokoelman ihan jokainen kulma ei minulle aukea, en ole aivan varma runojen kertojista ja tapahtumista, mutta en toisaalta välitä niin paljon. Ymmärtäminen on yliarvostettua, tunnelman aistiminen riittää. Ja pimeässä minä alan rakastaa on oikein mainio esikoiskokoelma ja tunnelmaltaan kiinnostava ja aiheiltaan puhutteleva. 

Tuosta vain
he löysivät piilopaikkani
mitätöivät turvavälit
alkoivat kasvattaa kiinnikkeitään
ja pimeässä
minä alan rakastaa
etkä sinä tiedä tästä mitään 

Ruotsalaisen Ia Genbergin August-palkittu Yksityiskohdat oli yksi niistä kirjoista, joista monet tuntuivat vuonna 2023 puhuvan. Se on ainoa Genbergin neljästä kirjasta, joka on suomennettu, ja  onkin kansainvälinen menestysteos. Pienimuotoisen kirjan kehyskertomuksena on keski-ikäinen nainen, joka sairastaessaan saa päähänsä tarttua uudestaan vanhaan tuttuun kirjaan. Kirjan nimiösivulla on omistuskirjoitus, joka tuo mieleen aikaisemman sairaskokemuksen, kirja oli saatu rakkaalta lahjaksi naisen sairastaessa malariaa 1990-luvun puolivälissä.    Paljon on siitä kuumeisesta kesästä unohtunut, mutta ei Johanna, joka kirjan antoi lahjaksi. Kertoja kuvailee suhdettaan Johannaan, ystävyyttä ja rakkautta, ja sitä, millaiseksi yhteys muodostui suhteen päättymisen jälkeen. Kirja koostuu kaikkiaan neljästä tällaisesta muistelusta, neljästä ihmisestä, jotka ovat kertojan elämässä olleet tärkeässä osassa. Johannan lisäksi kohdataan Niki, kovin ailahteleva ystävä, joka tänä päivänä saisi psykiatrisen sairausluokituksen jos toisenkin. Alejandro on hurmaava häirikkö, joka käväisee elämässä, jättää muistoja ja katoaa. Viimeisenä kohdataan Birgitte, joka erottuu näistä muista kohtaamisista.    Yksityiskohdat kuvaa ihmisiä, joista heti alkuun jo aavistaa, etteivät suhteet ole pysyviä, mutta jotka kuitenkin jättävät mieleenjäävän jäljen. Näistä yksityiskohdista nousee merkityksellisiä suhteita. Siinä sivussa se kuvaa elämää 1990-luvulla; on ihmisten etsimistä puhelinluetteloista, matka Irlantiin etsimään kadonnutta ystävää ja tietysti suuret millennium-uudenvuodenjuhlat.    Ei ole ihme, että Yksityiskohdista on kohistu ja että se voitti August-palkinnon. Se on ytimekäs, pieni kirja, joka kertoo kuitenkin paljon ihmiselämästä. Se on terävää kuvausta, jonka nimetön kertojahahmo piirtyy epäsuorasti kuvattaessa suhteita muihin ihmisiin. Jaana Nikula on tehnyt suomennoksen kanssa hyvää työtä. 

—

Ia Genberg's “Details,” recipient of the August Prize, was a standout book in 2023. The sole translated work among Genberg's four, it has achieved international acclaim. The narrative follows a middle-aged woman, prompted by illness to revisit a book gifted to her during a bout with malaria in the mid-1990s. The dedication page sparks recollections of that feverish summer and the relationships formed.

The book comprises four poignant reminiscences, highlighting individuals who played crucial roles in the narrator's life. From Johanna, the giver of the book, to Niki, a volatile friend, and Alejandro, a charming transient figure, each character leaves a lasting impact. “Details” captures the essence of transient connections, revealing meaningful relationships amid the backdrop of 1990s life, from searching phone directories to chasing lost friends in Ireland and celebrating the grand millennium.

This compact yet impactful narrative has rightly earned “Details” praise and the prestigious August Prize. It is a succinct exploration of human existence, skillfully translated by Jaana Nikula, with the unnamed narrator subtly portraying intricate relationships.

Anni Sumari on runoilijana tuttu Mitta ja määrä -runokokoelmasta, joka tosin jo yli 25 vuoden takaa, ja toisaalta yhdysvaltalaisen runouden suomentajana. Enostonen kuvastosta bongattu uusi kokoelma oli siis syystä tutustumisen arvoinen. Jo sen nimi lumoaa: Seuraa yötä, joka kuin vihollinen rientää jo pois. Kuinka voisi olla kiinnostumatta!    Olen lukenut paljon poesilaista vähäsanaista runoutta ja siihen verrattuna Sumarin vuolas proosarunous on tervetullutta vaihtelua. Sen aiheiden kirjo on runsas ja rikas, on runsaasti viittauksia hyvin monenlaisiin asioihin. Sumari versioi Dantea: “Keski-ikäisenäkin eksyin metsään, / hortoilin kauas tutuilta poluilta kuin / mieletön mä oisin...” Helvetin oppaaksi saadaan Virgiliuksen sijasta tosin François Villon. Myös Sheherazade käy kertomassa tarinaansa uudessa muodossa.    Kokoelman lopusta löytyy pitkä proosateksti, ”Sulla”. Se on Lucius Cornelius Sullan, maineikkaan roomalaisen sotapäällikön ja diktaattorin, kadonneet muistelmat. Sulla vetäytyi uransa loppupuolella maatilalleen kirjoittamaan muistelmiaan, jotka ovat sittemmin kadonneet. Sumari on kuvitellut 22 kirjaa kattavien perinpohjaisten muistelmien jatkoksi muutaman tiiviin sivun, joihin Sullan elämä kiteytyy. Roomalaisen sotapäällikön muistelmat, joissa pohditaan niin sodankäyntiä, roomalaista politiikkaa kuin guineamatoja, ovat yllättävä käänne runokokoelman lopussa, mutta kiehtova juttu kuitenkin.    Sumarin tekstissä on ilmaisuvoimaa, väriä ja rytmiä. Runot virtaavat hyvin ja niitä on ilo lukea. Tällainen vuolaampi, runsaampi runous on ilahduttavaa. Tätä olisi lukenut mieluusti pidemmältikin. 

Maarit Verronen on yhdennessätoista novellikokoelmassaan oma luotettava itsensä. Kokoelman novellit ovat tiiviitä, usein sivun-parin vetoja. 200-sivuiseen kokoelmaan mahtuu 30 novellia, jotka on jaettu kahteen vuorottelevaan ryhmään: ”Maailma” ja ”Tiinan elämää”. Jälkimmäiset kertovat nimensä mukaisesti Tiinasta, jokseenkin tavallisesta suomalaisesta naisesta, ja varsinaisesti tämän ystävistä ja tuttavista, joille sattuu kaikenlaista. ”Maailma” taas pitää sisällään sekalaisia aiheita, joskin pääosin suomalaisesta näkökulmasta nekin; kovin laajalti ei maailmalla matkustella.    Verrosen aiheet ovat enimmäkseen yksinkertaisia. Novelli voi kertoa siitä, miten Tiinaa saa koulussa liikuntatunnilla elinikäisen polvivamman, johon sopeutuu, mutta 40 vuotta myöhemmin tulee ajatelleeksi vamman aiheuttajaa. Illanvietossa muiden juttuihin kriittisesti suhtautuneen miehen käytökselle puolestaan paljastuu seuraavana päivänä yllättävä syy, mutta käytös johtaa silti maineen menetykseen. Roomassa Tiinalla on kaartilaisen kanssa ilahduttava katsekontakti. Monet novelleista on kiteytettävissä hyvin tiiviiseen muotoon. Mukana on myös jokunen vähän pidempi novelli, joissa on laajempi kertomus, mutta enimmäkseen nämä ovat pieniä oivalluksia ja välähdyksiä.    Kovin ravistelevia novelleja ei siis kannata odottaa. Harva Verrosta lukenut tuskin odottaakaan; Verronen on sivustakatsojien ystävä, vino tarkastelija, joka tarjoilee miellyttäviä oivalluksia. Harva Verrosen teoksista jää mieleen voimakkaasti, mutta aina niitä on ilo lukea. Näin on tosiaan hyvä. 

Paavo Matsin voitti Gogolin disko -teoksellaan palkintoja, muun muassa Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. Leninin valssi -teoksen voi nimensä perusteella päätellä sijoittuvan samaan jatkumoon. Edeltäjässä pikkurikolliset notkuivat Viljandissa ja kohtasivat uudelleensyntyneen Nikolai Gogolin. Kirjasta tuttu Konstantin Opiatovitš on tässä uudessa teoksessa pääosassa.    Leninin valssin vinksahtaneessa maailmassa Suomi on päihittänyt Venäjän ja hallitsee myös Viron provinssia. Opiatovitš on joutunut vankilaan ja vapautuu kirjan alussa Tampereen vankilasta. Tampereella Opiatovitš kohtaa vanhan toverinsa, suomalaistuneen Hinkkarisen. Kaksikko päätyy Lenin-museoon, minnepä muualle, ja sieltä matkaan tarttuu Leniniä esittävä vahanukke. Miehet pakenevat vaha-Lenin mukanaan Helsinkiin ja sieltä Viroon, ja matkan varrella vahanukke herää eloon. Leninin paluu on tietysti omiaan herättämään kaikenlaista hämmennystä.    Melkoisen kaoottista ja surrealistista tykittelyä Leninin valssi kauttaaltaan on. Alun Tampere-kuvauksista tunnistaa kyllä kaupungin, olkoonkin että hitusen vääristävän linssin kautta katseltuna, mutta kun päästään kissajengien ja ekoleninistien asuttamaan Tarttoon, touhusta tuntuu viimeinenkin selväjärkisyyden ripe putoavan. Absurdius lähtee itse asiassa sellaisille jengoille, että minä jo vähän putosin kyydistä – kun meno käy liian surrealistiseksi, mitä vain voi tapahtua, eikä asioissa ole tarpeeksi tolkkua. Voi myös olla, että kyse on kulttuuristen viitepisteiden tuntemattomuudesta.    Juonellisesti Leninin valssi luisuu siis alun veikeästä veijarimenosta absurdiin kaaokseen, mutta onneksi Matsinin värikäs kielenkäyttö pelastaa paljon. Eikä kirja muutenkaan ole juuri pienoisromaanimittaa pidempi, 138-sivuisena sekoilun kestää kyllä. Etenkin kun matkan varrella tarjoillaan vaikkapa tällaista:   

”Jaaha, sinusta ei sitten pääse millään eroon, viuhahdat ilman halki kuin hautajaisiin tulleen vihaisen potilaan haarukka kohti gynekologin kirstua. Olet sinäkin lurjus, rakas Opiatovitš!” 

Heidi Iivarilla

Lukuvuoden 2023 viimeiseksi jäänyt kirja, Hanna Stormin runokokoelma Silittäisinkö häntä vähän, oli samalla vuoden kolmas koiria käsitellyt runokokoelma. Lukema on melko korkea, etenkin en edes erityisemmin pidä koirista. Jokainen kolmesta kokoelmasta – ne kaksi muuta ovat Henriikka TavinRemu ja Silja KejosenÄiti ja sylikoira – on ollut omanlaisensa.   

koira odottaa oven takana

hämmästyn kuinka paljon se näyttää eläimeltä 

“koppelo ja metsäjänis samassa kuvassa jos olisi ollut kamera”

Silittäisinkö häntä vähän

sinä ja minä olemme tavanneet tunturin laella ukkosen aikaan
koirasta on tullut ystäväni
yksi parhaita ihmisiä joita tunnen 

Robin Swift – se ei ole hänen alkuperäinen nimensä – pelastetaan lapsena Kantonista kulkutaudin keskeltä. Tauti tappaa hänen köyhyyteen ajautuneen perheensä, mutta brittiläinen Oxfordin yliopiston professori Richard Lovell parantaa Robinin ja ottaa hänet mukaansa. Robinista tulee Lovellin holhokki ja hän pääsee asumaan Lovellin luoksi Hampsteadissa, jossa kotiopettajat opettavat hänelle latinaa ja kreikkaa.    Robinia koulitaan ja valmistetaan Oxfordia varten. Hän saa stipendin, jolla hän pääsee opiskelemaan Oxfordin Kuninkaalliseen kieliakatemiaan, joka myös Babelina tunnetaan. Babeliin otetaan vuosittain hyvin vähän uusia opiskelijoita ja Robinin aloitusvuonna joukko on poikkeuksellisen monikulttuurinen: kiinalaistaustaisen Robinin lisäksi opintonsa aloittaa intialainen Ramy, Haitilta tullut Victoire ja peribrittiläinen Letty. Robin, Ramy ja Victoire kohtaavat hankaluuksia ihonvärinsä vuoksi, Letty ja Victoire taas sukupuolensa – melkoinen altavastaajajoukkio, siis. Heillä on kuitenkin hyödyllistä kielitaitoa.    Babelissa on nimittäin kyse isoista panoksista. Siellä tutkitaan kieliä ja kääntämistä, mikä jo itsessään on tietysti hienoa ja maagista, mutta tämän kirjan maailmassa kääntämiseen liittyy myös ihan aitoa magiaa: kun hopeatankoihin kaiverretaan käännösvastinpari, sanojen välillä olevista käännöksessä hukkuvista merkityseroista syntyy maagista voimaa. Tätä voimaa hyödyntävien hopeatankojen avulla brittiläinen imperiumi on rakennettu ja pysyy vallassa. Siksi kääntäjiä tarvitaan, ja mitä eksoottisempi kieli, sen parempi.    R. F. Kuang on rakennellut melkoisen fantasiamaailman. Babel perustuu todelliseen maailmaan, mutta selittää joitain tapahtumia hieman eri tavoin. Kiinan ja Britannian väliset suhteet ovat todellisen kaltaisia, vaikka hopeamagia niihin oman vinon valonsa luokin. Oopiumista ja epätasapainoisista kauppataseista on silti kyse. Nyt vain hopea kiinnostaa brittejä vielä meidän maailmaamme enemmän ja hyvin mielenkiintoisista syistä.    Kiinalaisamerikkalainen Kuang tuo kirjan maailmaan myös kolonialismiin ja imperiumeihin kriittisesti suhtautuvan äänen. Värillisten opiskelijoiden näkökulma Oxfordiin on herkullisen ristiriitainen: Kantonissa Robinille ei olisi ollut tarjolla kuin köyhyyttä ja kurjuutta ja Oxford on hänen unelmiensa täyttymys, mutta toisaalta Kiinan ja Britannian välien kiristyminen pistää Robinin miettimään omaa asemaansa. Kolonialismin, imperialismin ja rasismin pahuutta taotaan lukijan päähän tarmolla; kenties enemmänkin olisi voinut luottaa lukijan ymmärtävän tämän kirjan tapahtumista, mutta eipä säännöllinen luennointi liiaksi haitannut.    Kirjan yli 600 sivuun mahtuu myös paljon kiinnostavaa – ja opettavaista – pohdiskelua etymologiasta ja kääntämisen luonteesta. Jos nämä aiheet eivät houkuttele, Babel saattaa tuntua siltä osin pitkäveteiseltä. Minulle nämä lukeutuvat kuitenkin aivan lempiaiheisiini, joten Babel maistui mainiosti, vaikka pitkänpuoleinen onkin. Alussa on paljon maailman esittelyä ja opiskelun alkuvaiheita – Babel noudattaa paljolti tällaisen opiskelugenren ja dark academian peruskuvioita – mutta jo varhain Robinin opintojen ohelle tulee vähän tummempia sävyjä ja kun Kiinan ja Britannian välit alkavat kirjan puolenvälin jälkeen kiristyä, tarina ottaa uuden vaihteen ja käy todella kiinnostavaksi. Kuang on siis rakentanut kirjan oikein hyvin.    Olisi rikos jättää kääntäjä mainitsematta, etenkin tällaisen paljolti kääntämisestä kertovan kirjan  kohdalla. Babel on annettu kokeneen Helene Bützowin käsiin. Lopputulos on sujuvaa suomea ja toivon mukaan käännöksessä kadonneet vivahteet tuovat kirjalle omaa taikavoimaansa. Monet kirjan etymologiset ja kääntämiseen liittyvät kohdat on alkuteoksessa kirjoitettu vahvasti englanti edellä, ja näistä kaikista Bützow on selviytynyt mainiosti. Vain oikolukua kritisoin: tähänkin kirjaan on jäänyt aika paljon pieniä kirjoitusvirheitä.    Babel voitti parhaan romaanin Nebula-palkinnon vuonna 2022, eikä suotta. Itsekin nostan sen hyvillä mielin vuoden 2023 parhaiden romaanien joukkoon ja vuoden vaikuttavimpien fantasiakirjojen listalle. 

—

This book review discusses “Babel” by R. F. Kuang, a story following Robin Swift (not their original name), who was saved from an epidemic in Canton and taken under the wing of Oxford professor Richard Lovell. Robin is groomed for Oxford, securing a scholarship at the Royal Language Academy, known as Babel. The novel explores the multicultural dynamics among its diverse students—Robin faces challenges due to their Chinese background, along with others encountering obstacles based on race or gender.

Babel serves as a backdrop for linguistic study and magical translation using silver threads inscribed with paired translations, wielding power crucial for the British Empire. Kuang constructs a fantasy world rooted in reality, examining colonialism, imperialism, and racism critically through the students' perspectives. The narrative, spanning over 600 pages, delves into etymology, translation nuances, and societal themes, making it a captivating read for enthusiasts despite potentially feeling lengthy. The story evolves into darker tones as political tensions escalate, showcasing Kuang's adept storytelling.

The translation by Helene Bützow is commendable, though some minor editing issues persist in the Finnish version. “Babel” received recognition, winning the Nebula Award for Best Novel in 2022, rightfully earning a place among the best reads of 2023 and notable fantasy works.

Kokoelman nimi tuo mieleen ainakin Gilbertin ja Sullivanin oopperan ja pelin, jossa poimitaan tikkuja. Kannessa on muutama tikku ristissä, joten kallistutaan siihen suuntaan (”auki pudonneet” mikadotikut mainitaankin). Kaija Rantakarin runokokoelmin läpikäynti on päätynyt nyt tähän viimeiseen jäljellä olevaan, Rantakarin esikoiskokoelmaan. Sekin on Poesian julkaisema ja tyyliltään vahvasti poesialainen fragmentaarisuudessaan.    Sivuilta nousee esiin paljon muotoja, rajoja, geometriaa. Valoja ja varjoja; “varjo muodostuu valoa läpäisemättömän esineen taakse / paikka ei ole täysin sattumanvarainen”. Rantakari on kokoelmissaan ollut ihailtava intohimon, katseen ja kosketuksen kuvaaja, ja näissäkin runoissa näkyy ja tuntuu ihmiskeho monin eri tavoin. Yöt täyttyvät suudelmista.   

herään unista korjaamaan niiden virheellisyyksiä, 

Mikado

Mikadon

gallerioittain kipsijäljennöksiä suurista asioista

katson pois, jos näen sinun silittävän kiiltävää hevosen päätä

tai pysähtyvän väärän taiteen äärelle,
voin kuvitella nähneeni väärin ja katse jää kohtaamatta 

Armand Gamachen tarina jatkuu; Kohtalokas kotiinpaluu on jo sarjan kymmenes osa. Kaksi osaa vuodessa -tahti on ollut tasainen, kiitos vaihtuvien suomentajien ja sen, että alkuperäisteoksia on riittänyt hyvin. Niitä riittää edelleen: tätä kirjoittaessani Penny on kirjoittanut sarjaan jo 18 osaa. Ollaan siis vähän yli puolessa välissä tähän asti ilmestyneistä. Suomennosvuoro on tälläkin kertaa Timo Korpilla, joka selviää työstään hyvin, poislukien kohdat, joissa alkuteoksen englanninkieliset sanaleikit paistavat vähän läpi. Vaikeahan niitä onkin kesyttää.    Edellinen osa, Särö pimeydessä, paketoi kasaan monta kirjaa kestäneen juonikuvion ja nyt uuden osan alussa rikoskomisario Armand Gamache on vaimonsa kanssa vetäytynyt viettämään rauhaisia eläkepäiviä Three Pinesin leppoisiin tunnelmiin. Kirjakaupan, bistron ja puutarhakutsujen välissä on vanhan poliisin hyvä olla. Mutta eihän se koskaan niin mene.    Taidemaalari Clara Morrow lähestyy Gamachea moneen kertaan, ennen kuin saa avattua suunsa ja kertoo, mikä häntä vaivaa. Morrowien avioliitto on ollut  koetuksella, kun menestynyt taiteilijamies Peter ei kestänyt Claran kukoistukseen noussutta taideuraa. Clara antoi Peterille lähtöpassit vuodeksi. Vuoden jälkeen heidän pitäisi palata yhteen ja päättää tulevaisuudestaan. Vuosipäivä tuli ja meni, mutta Peteristä ei kuulu mitään, ja Clara on huolissaan.    Gamache ja Clara alkavat yhdessä tuumin selvitellä, minne Peter on kadonnut. Apuun saadaan kirjakauppias Myrna, mutta myös Gamachen luottomies Jean-Guy Beauvoir, jonka kautta saadaan tueksi Sûréten virkakoneistoa, vaikka varsinaisesta poliisitutkinnasta ei – ainakaan alkuun – ole kyse. Eihän tässä nyt kuitenkaan mitään murhaa olla tutkimassa.    Lukija pääsee mukaan tutkimuksiin, joissa Claran tunnelmat vaihtelevat uhmasta epätoivoon. Peterin jäljet johtavat Quebecin erämaihin, jonne seurue päätyy. Lukijakin pääsee siis matkustamaan seuduille, joissa harvoin kuljetaan. Ennen kuin mysteeri selviää, matkassa on monta käännettä.    Kohtalokas kotiinpaluu on kelpo jatko hyvälle, luotettavalle sarjalle. Sarjan monet kirjat ovat dekkaripiirien palkitsemia; tämän osan piti tyytyä ehdokkuuksiin. Sellaiset tuli kuitenkin sekä Anthony Awardsista että Agatha Awardista. Tässä osassa kiinnostavinta oli Gamachen siirtyminen eläkkeelle aikaisempien osien dramaattisten käänteiden jälkeen. On mielenkiintoista nähdä, millainen tutkijanura eläkeläis-Gamachelle sarjan mittaan muotoutuu. Jatkan siis edelleen tämän sarjan suosittelua, mutta kirjat kannattaa kyllä lukea oikeassa järjestyksessä. 

—

In this tenth instalment of the Armand Gamache series, “A Long Way Home,” the story unfolds in the tranquil backdrop of Three Pines, where retired Chief Inspector Armand Gamache seeks solace with his wife after the events that transpired in the previous book, “How the Light Gets In.” However, when artist Clara Morrow approaches him with her marital concerns, peace eludes him. Her successful career has strained her relationship with her artist husband, Peter, who disappeared after a year-long separation agreement with Clara. Worried about his absence, Clara seeks Gamache's help to find Peter, sparking an unconventional investigation.
The narrative follows Gamache and Clara's quest to unravel the mystery behind Peter's disappearance. Despite initially steering away from a police investigation, their journey leads them to the wilds of Quebec. Clara's emotions fluctuate from defiance to despair as they traverse rarely-trodden paths. The reader is taken on this investigative journey, encountering several twists before the mystery finds resolution.
Gamache's transition into retirement following the series' earlier dramatic events makes “A Long Way Home” a compelling addition to the series. The intrigue lies in observing how his retired life shapes up as an investigator. The book didn't win the usual accolades but was nominated for both the Anthony and Agatha Awards. I recommend this series, emphasizing the importance of reading the books in sequence to appreciate the narrative's depth and continuity fully.

Helena Sinervo tuli Tanssiva karhu -taipaleellani vastaan parinkin kokoelman verran ja muuhunkin Sinervon tuotantoon olen perehtynyt parin kokoelman verran. Niinpä tutkimusmatka jatkuu, tällä kertaa Sinervon vuonna 2003 ilmestyneeseen Oodeja korvalle -kokoelmaan. Sen runoja luonnehditaan takakannessa kepeän vakaviksi ja pakottomasti soiviksi.    Kokoelma jakautuu viiteen osioon, joista viimeinen on yksi, pitkä runo. Muissa osioissa on useampia runoja. Jonkinlaisena punaisena lankana halki kokoelman kulkee ainakin Sinervolle tavallinen eläinkuvaston käyttäminen. Vaikka Oodeja korvalle ei mitenkään nouse suosikikseni Sinervon tuotannosta, sen jokaisesta osiosta löytyy kuitenkin jotain kiinnostavaa.    Ensimmäisessä osiossa se on sen nimiruno, ”Arkittomat”, jossa kysellään kerta toisensa jälkeen “Mitä me teemme nyt”. On jokseenkin synkkää, että näin 20 vuotta myöhemmin kysymys on edelleen sama (onko kysyjä ja kysymyksen kohde, sillä ei niin väliä), eikä mitään kovin merkittävää ole vieläkään tehty. “Mitä me teemme nyt, / kun vesi on noussut napaan / ja tonnikala tarttuu kohta / pelkkään ruokovapaan, / puhumattakaan pienemmistä? / hän kyseli naurulokilta / joka pyyhki serviettiin / veristä nokantyveä.”    ”Pihalla”-osion hienoin hetki on ”Valoisa laatikko”-runossa, jonka loppusäkeet ”Hiljaisuus on niiden nimi / joka valaisee sinut minulle.” päättävät kauniin, pienen runon. Lyhyen ”Ruumiissa”-osion kohokohta on ”Volgan lautturi”, jonka arkinen kuntosalikuvasto on viehättävää ruumiillisuutta. Kokoelman lopettava pitkä ”Laulajan kirja” maalailee lopunajan tunnelmia kauttaaltaan ihastuttavasti.    Sinervo kertoo omilla nettisivuillaan olleensa kokoelman synnyn aikaan loukkaantunut eriarvoistumisesta. Mutta miten välttää paasaavuus, jos kirjoittaa tällaisesta aiheesta? Sinervo otti keinokseen leikin: lastenrunomaiset hahmot ja riimittelyn yhdistettynä vakaviin aiheisiin. Lopputulos on onnistunut. 

Palkitun ja ylistetyn N. K. JemisininKaupunki joksi tulimme on urbaani fantasiakirja, joka kertoo New Yorkista; kaupungin moniosaisesta ruumiillistuneesta sielusta, joka on heräämässä henkiin, mutta jota uhkaa sanoinkuvaamattoman kauhistuttava vaara. New Yorkin eri kaupunginosia edustavien avatarien on yhdistettävä voimansa saadakseen New Yorkiin tunkeutuvien ulottuvuuksienvälisten kauhujen valloituksen pysäytettyä.    Kirjan alussa New Yorkin vastaheräävä avatar joutuu taisteluun vihollista vastaan ja näyttää voittavan sen, mutta ei vailla seurauksia. New Yorkia syntymässään auttava São Paulo joutuu haalimaan apuun eri kaupunginosien edustajat. Ensimmäinen heistä on nuori mies, joka saapuu junalla Penn Stationille, nimensä unohtaneena. Hän asuu Manhattanilla ja on tulossa opiskelemaan johonkin, kun vain muistaisi mihin. Opinnot saavat kuitenkin jäädä hetkeksi: hän on Manhattanin avatar, jota tarvitaan torjumaan kaupunkia uhkaavaa vihollista. Hänen lisäkseen omat avatarinsa on Brooklynillä, Bronxilla, Queensilla ja jopa etäisellä Staten Islandilla.    Kirjastossa Kaupunki joksi tulimme on luokiteltu fantasiaksi. Se on kelpo luokitus, vaikka kauhuakin voisi harkita. Enemmän tämä on kuitenkin outo kuin pelottava. Tarinan kosmiset kauhut ovat lovecraftiaanisia; Lovecraftiin viitataan nimeltä mainiten. Se on mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, miten Lovecraftista on viime aikoina puhuttu lähinnä ihmisvihamielisenä rasistina ja Kaupunki joksi tulimme on etnisesti monimuotoinen, seksuaalisesti queer ja pahuus näyttäytyy lähinnä valkoisena alt-right-äärioikeistona ja toisaalta kaupungin sielua uhkaavana gentrifikaationa. Lovecraft asui New Yorkissa jonkin aikaa ja kuvasi New Yorkin monietnistä väestöä samaan tapaan kuin Suuria Muinaisiaan, Jemisin kertoo Entertainment Weeklyn haastattelussa. Toisaalta Lovecraftin rasistiset ajatusmaailmat eivät ole mitenkään tavattomia valtaapitävien keskuudessa edelleenkään.    Jemisin sai tällä kirjalla palkintokaappiinsa lisää täytettä: Kaupunki joksi tulimme tuotti Jemisinille kolmannen parhaan romaanin Locus-palkinnon ja BSFA-palkinnon. Ei suotta: vaikka tarina on paikoin vähän kaoottinen ja alkuun pääseminen vie aikansa, kaikki asettuu kyllä jengoilleen ja kirja käy jännittäväksi ja mielenkiintoiseksi edetessään. Loppu ehkä hieman lässähtää, lopullinen ratkaisu käy jotenkin helpon tuntuisesti, mutta toisaalta – koska tämä on vasta trilogian ensimmäinen osa, eiköhän pahuus saa vielä vastaiskunsa.    Suomennos ei tällä kertaa selviä moitteetta. Mika Kivimäki on tehnyt yleensä hyvää työtä, mutta nyt huomioni kiinnittyi kömpelöihin suomennoksiin. Niitä oli etenkin heti kirjan alussa sen verran paljon, että aloin etsiä niitä lisää, mikä vei huomiota itse tarinalta. Lisäksi kirjassa on rikollisen paljon lyöntivirheitä. Vieritänkin vastuuta kääntäjän lisäksi myös kustannustoimittajalle: kokonaisuus tuntuu huolimattomasti ja hutaisten tehdyltä.    Kirjaan on jäänyt aivan kummallisia kirjaimellisia käännöksiä: ”loan sharkista” on tullut ”lainahai”, ”Swiss cheese” on ”sveitsinjuusto” ja ”messenger bag” ”lähetin laukku”. Kaikille näistä olisi luontevampikin suomennos (”koronkiskuri”, ”reikäjuusto” ja ”olkalaukku”). Lisäksi on ihan selviä virheitä: eräskin henkilö on nimetty ”Hipsterisämpyläksi”, vaikka ”bun” on tässä yhteydessä tietysti nuttura, ei sämpylä. Tällaisen käännösvirheen sattuminen monesti toistettuun nimeen on raastavaa. Tällaiset pitäisi kyllä viimeistään kustannustoimittajan plokata tekstistä.    Kaupunki joksi tulimme aloittaa Suuret kaupungit -trilogian, jonka toinen osa The World We Make ilmestyi englanniksi marraskuussa 2022. Toivottavasti sarja saa jatkoa suomeksi ja seuraava osa viimeistellään huolellisemmin. 

—

N. K. Jemisin's “The City We Became” is an urban fantasy novel set in New York City. It follows diverse avatars representing different boroughs, uniting against an indescribable, horrifying threat to the city's soul.
As avatars from various boroughs come together to combat the encroaching horror, the narrative explores cosmic terrors reminiscent of Lovecraft, referencing his work. However, unlike Lovecraft's racially charged themes, this book portrays a diverse, queer city threatened by gentrification and an alt-right presence depicted as a form of evil.
Jemisin's novel earned her the Locus and BSFA Best Novel awards. While the story initially feels chaotic and takes time to unfold, it eventually becomes gripping and intriguing. However, the ending may feel slightly underwhelming, though it sets the stage for future developments in the trilogy.

I found the Finnish translation criticized for clumsy translations and numerous typos, suggesting a lack of meticulous editing by both the translator and the publishing team.
This book marks the beginning of the “Great Cities” trilogy, with the second book, “The World We Make,” released in English in November 2022. I hope for a more careful approach in future translations and the completion of the series in Finnish.

Karin Bojs on ruotsalainen tiedetoimittaja ja kirjailija, joka palkittiin vonna 2015 August-palkinnolla teoksestaan Homo Europaeus : Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Siinä Bojs selvitti omia sukujuuriaan dna-tutkimuksen keinoin ja johdatti lukijat siinä sivussa eurooppalaisten ihmisten historiaan. Tätä kirjaa seurasi suomentamatta jäänyt Svenskarna och deras fäder, koska epäilemättä Suomessa ruotsalaisten historiasta kertova kirja ei ole kovin myyvä.    Bojsin tuorein kirja, Euroopan esiäidit, sen sijaan suomennettiin. Sen näkökulma onkin yleiseurooppalaisempi. Se on tavallaan Homo Europaeuksen päivitys: kirjassa käydään läpi 43 000 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa uusimman tieteellisen tiedon valossa. Paljon uutta on nimittäin opittu: dna-analyysit ovat kehittyneet ja muutenkin menetelmät ovat parantuneet, ja nyt osataan esimerkiksi analysoida orgaanisen, aikoja sitten maatuneen aineksen jälkiä ja jäänteitä.    Vaikka isoja paradigmanmuutoksia on tapahtunut, Homo Europaeuksessa esitetyt peruslinjat pätevät yhä: eurooppalaisen ihmisen alkuperä on kolmessa merkittävässä muuttoaallossa. Ensin tulivat metsästäjät, sitten varhaiset maanviljelijät ja lopulta indoeurooppalaiset. Ryhmät ovat sekoittuneet ja synnyttäneet kerrostumia, joista nykyeurooppalaisten geneettinen paletti muodostuu. Erityisesti Bojs kiinnittää huomiota miesten ja naisten välisiin eroihin: ovatko miesten ja naisten muuttoliikkeet olleet erilaisia ja mistä miesten hallitsema patriarkaatti on Eurooppaan tullut?    Bojs kirjoittaa myös tapansa mukaisesti tieteentekijöistä ja heidän näkemyseroistaan. Erityisesti esiin nousee liettualaistaustainen Marija Gimbutas, joka oli kiistelty tutkija. Hän oli kova asiantuntija, mutta hänen päätelmiään vastustettiin kiivaasti. Gimbutas ei aikanaan kyennyt todistamaan hypoteesejään, mutta uusi dna-tekniikka on osoittanut Gimbutasin olleen monessa kohtaa oikeassa. Bojs analysoi tieteellistä näyttöä sopivan neutraalisti: hän on Gimbutasin puolella siellä, missä näyttö tukee, mutta ei epäröi todeta, milloin väitteillä ei – ainakaan vielä – ole riittävästi todisteita.    Yksi ravisteltava asia on perinteinen jako kivikauteen, pronssikauteen ja rautakauteen. Tämä kolmiperiodijako perustuu paljolti siihen, että kovat materiaalit säilyvät ja pehmeät eivät, mikä antaa vääristyneen kuvan menneisyydestä. Bojsin mukaan esimerkiksi kivikaudella kivityökalujen osuus ihmisten varusteista oli noin 10 prosentin luokkaa. Bojsin mukaan Euroopassa mielekkäämpi jako olisi kansanvaellusten mukainen kolmijako, mutta nämäkin aallot tapahtuivat useissa vaiheissa.    Gimbutas väitti, että varhainen eurooppalainen kulttuuri oli matriarkaalinen tai vähintään matrifokaalinen. Onko näin? Tästä ei ole varmaa tietoa. Metsästäjien yhteisöissä miehet kenties johtivat, mutta näissä yhteisöissä kenelläkään ei ollut kovin suurta valtaa, kun yhteisöt olivat pieniä. Varhaisista maanviljely-yhteisöistä voidaan tällä hetkellä sanoa, että isälinjaan perustuva patrilineaarisuus ei ollut niissä vallitseva käytäntö. Jossain vaiheessa muutos patriarkaalisemmaksi kuitenkin tapahtui. Yksi selitys oli ikeen keksiminen ja siirtyminen härkien vetämiin auroihin, joka teki peltotöistä miesten työtä ja siten siirsi valtaa miehille. Samaan aikaan alkoi suolan talteen otto teollisella tasolla, joka johti yhteiskuntaan, joka oli errostuneempi ja vähemmän tasa-arvoinen: esimerkiksi Ranskan Passyyn syntyi yhteiskunta, joka rakensi 300-metrisiä hautakumpuja yksittäisille henkilöille. Se on jo melko vahva merkki yhteiskunnasta, jossa on merkittäviä varallisuus- ja valtaeroja.    Varsinaisesti patriarkaatti tuli Eurooppaan idän aroilta tulleiden indoeurooppalaisten mukana. Kaikki todisteet kertovat, että tämä kulttuuri oli erittäin patriarkaalinen ja miesvaltainen. Aroilta tullut muuttoliike oli hyvin miesvoittoinen; mukana oli naisiakin, mutta valtaosin kyse oli miehistä. Tämä näkyy geeneissä: väestöt sekoittuivat niin, että isät olivat indoeurooppalaisia tulokkaita ja äidit paikallista maanviljelijäväestöä. Indoeurooppalainen kulttuuri vei voiton ja vanha eurooppalainen maanviljelijäkulttuuri katosi lopulta kokonaan. Arvioidaan, että viimeinen vanhan kulttuurin linnake oli minolainen kulttuuri Kreetalla, ja sekin joutui lopulta luonnonmullistusten jälkeen indoeurooppalaisen mykeneläisen kulttuurin jyräämäksi.    Euroopan esiäidit käy läpi laajan siivun eurooppalaisen ihmisen historiaa aina ensimmäisistä Afrikasta lähteneistä vaelluksista viikinkiaikaan asti. Lähdeluetteloa piisaa ja kirja perustuu vankasti tuoreimpaan tutkimukseen. Paljon on vielä auki ja senkin Bojs myöntää: monessa kohtaa on tilaa uudelle tutkimukselle, joka toivon mukaan selventää vielä asioita. Mielenkiintoista olisi esimerkiksi, jos joku pystyisi ratkaisemaan, ovatko Kaakkois-Euroopassa sijainneen Vinčan kulttuurin jälkeensä jättämät kaiverrukset kirjoitusta ja jos ovat, mitä niissä lukee – nämä kaiverrukset ovat nimittäin yli 7 000 vuotta vanhoja ja mikäli ne todella ovat kirjoitusta kuten jotkut tutkijat uskovat, tämä olisi ensimmäistä tunnettua kirjoitusta, vanhempaa kuin nuolenpääkirjoitus tai hieroglyfit.    Toimittajataustainen Bojs kirjoittaa sujuvaa, helposti ymmärrettävää tekstiä, joka toimii hyvin myös Jänis Louhivuoren suomennoksena. Euroopan esiäidit on oivallinen katsaus eurooppalaisten ihmisten esihistoriaan uusimman tieteellisen tiedon valossa. 

—

Karin Bojs, an awarded Swedish science writer, explores European prehistory in her books “Homo Europaeus” and “Europas mödrar”. Bojs' latest work serves as an updated version of “Homo Europaeus,” drawing on the latest scientific advancements to unravel 43,000 years of European human history. Her exploration focuses on migration waves, gender disparities in these movements, and the emergence of a patriarchal society in Europe.

Bojs adeptly navigates controversial scientific figures, notably Marija Gimbutas, whose theories have found support through modern DNA technology. She maintains a balanced approach, supporting Gimbutas' hypotheses where evidence aligns, yet remains cautious where conclusive proof is lacking. Her reevaluation challenges traditional historical divisions like the Stone, Bronze, and Iron Ages, proposing a classification based on migration patterns instead, reshaping our understanding of ancient societies.

The book delves into the debate on early European cultures' social structures, examining shifts from small hunter-gatherer communities to early agricultural societies. Bojs suggests a transition towards patriarchy coincided with technological advancements and shifts in labour divisions. The arrival of the Indo-Europeans from the eastern steppes solidified a highly patriarchal culture, leading to the dominance of their lineage and the eventual disappearance of older farming cultures.

“Europas mödrar” presents a comprehensive narrative of European prehistory through extensive research and references. Bojs acknowledges the existing uncertainties in the field, leaving space for future investigations, such as deciphering ancient engravings that might represent the earliest form of writing. Her clear, accessible writing style, honed from her journalistic background, renders the book an excellent synthesis of European prehistory based on the most recent scientific knowledge available.

Monipuolinen ja ahkera kirjailija Tittamari Marttinen on ilmeisesti ensimmäistä kertaa säeromaanin kimpussa. Runoilijanahan Marttinen on uransa aloittanut, joten sikäli säkeiden kirjoittaminen on hänelle entuudestaan tuttua. Tähdet syttyvät sattumalta on uuden Rakkausmyrsky-trilogian avaus, eikä aihekaan ole varsinaisesti uusi avaus Marttisen tuotannossa: päinvastoin, hän on kirjoittanut rakkaudesta paljonkin eri kanteilta.    Tähdet syttyvät sattumalta kertoo jossain pohjoisemmassa asuvasta Anikosta, joka opiskelee amiksessa jotenkuten, työskentelee kaupan kassana ja auttaa äitiään siivoojan hommissa. Anikolla on poikaystävä, Jose, jonka kanssa Aniko on ollut unelmapari jo lähes lapsesta asti. Anikoa kuitenkin ahdistaa, ihan vähän, kaikki valmiiksi mietitty, erityisesti kaikki ulkoa päin tuleva määrittely, ja se, että tulevaisuus tuntuu niin valmiiksi tehdyltä. Eikö muka voisi olla jotain muutakin?    Kun Aniko sitten netissä kohtaa uuden ihmisen, jolle olla jotenkin vähän uudenlainen, joka houkuttelee Anikosta esiin jotain ihan uutta, niin ennen niin näkymätön ja huomaamaton Aniko haluaakin olla näkyvä, omilla ehdoillaan. Hän alkaa rakentaa uusia haaveita netissä Morganin kanssa ja pian Aniko tajuaa haluavansa jotain muuta kuin tasaista elämää Josen kanssa. Vaan mitä käy, kun Aniko matkustaa Helsinkiin tapaamaan uutta ihastustaan?    Tähdet syttyvät sattumalta on säeromaanien tapaan vauhdikkaasti etenevä ja käsittelee suuria tunteita ja vakavia aiheita nuortenkirjalle sopivan notkeasti ja herkästi. Marttisen säkeet ovat helppolukuisia ja tapahtumissa on sopivasti draamaa ja potkua. Kotimaisten säeromaanien parhaimmistoa ovat edelleen Meresmaan Dodo-trilogia ja Terentjevan kirjat, mutta kyllä tämäkin lähelle pääsee. 

Niin, mitä se raha on? Raha on niitä käsitteitä, jotka ovat arkisella tasolla aivan itsestäänselviä, mutta yhtään syvemmälle mentäessä muuttuvat kumman hähmäisiksi. Tämä lasten tietokirja ottaa kuitenkin asiakseen selvittää, mistä on kyse. Kirjassa käsitellään rahan ansaitsemista, kuluttamista, verotusta, sijoittamista, lainaamista, hyväntekeväisyyttä ja rahaan liittyvää rikollisuutta.    Ensin käsitellään, mitä raha on ja miten se toimii. Tässä päästään nopeasti käsitteisiin, jotka voivat olla aikuislukijallekin vieraita. Vai moniko osaa selittää, mitä on fiat-raha? (Se ei liity autoihin, vaan on keskuspankkien takaamaa rahaa.) Sen jälkeen esitellään rahan historiaa ja sitä, millaisia muotoja raha nykyään saa, kuten osakkeita ja johdannaisia.    Pankkien toimintaa esitellään, sekä liikepankkien että keskuspankkien näkökulmasta. Tässäkin luvussa voi olla uutta tietoa aikuiselle, joka ei ole pankkimaailman toimintaan perehtynyt. Luvussa selitetään myös se, miten rahaa syntyy, kun liikepankit lainaavat asiakkailleen rahaa. Tämä ajatus olisi ansainnut vähän enemmänkin tilaa, sen verran häiritsevä ja hämmentävä se on.    Kirjassa esitellään myös muunlaista pankkitoimintaa, kuten sitä, miten islamilaiset pankit kiertävät uskonnollisia rajoituksia, jotka kieltävät koron ottamisen. Myös negatiivisia ilmiöitä käsitellään. Pankkiluvussa kerrotaan veroparatiisien toiminnasta ja esitellään tiivisti, miten vuosien 2007–2009 finanssikriisi sai alkunsa huonojen lainojen niputtamisesta.    Rahankäyttöä tarkasteleva luku neuvoo budjetoimaan ja viisaaseen kuluttamiseen. Sijoittamisesta opetetaan hyvät perusteet. Aika optimistinen on näkemys siitä, että pienituloinenkin voi säästää ajan kanssa niin paljon, että voisi jopa lopettaa työnteon, mutta onhan siinä loivennuksena ”hyvällä tuurilla”. Aika paljon saa olla tuuria!    Hyväntekeväisyysosio tarjoaa mukavasti erilaisia näkemyksiä hyväntekeväisyyteen ja pohtii myös sitä, onko hyväntekeväisyyteen antaminen aina hyväksi. Ansaitsemisesta ja lainaamisesta puhuttaessa kirja käsittelee sitä, miksi eri töistä maksetaan erilaista palkkaa. Velallisten luottopisteytysjärjestelmät eivät ole ihan sellaisenaan suomalainen juttu, ja onneksi Suomessa ei myöskään saa olla ”korkoa korolle”-esimerkin mukaisia luottokorttilainoja, joissa on 10% kuukausittainen korko.    Valtioiden rahankäyttöä käsittelevä luku on myös kiinnostava. Se esittelee verotuksen toimintaa ja valtion asemasta käytävää keskustelua, inflaation merkitystä ja keskuspankkien toimintaa. Kryptovaluuttoja käsitellään lyhyesti ja päästäänpä lopussa pohdiskelemaan rahan ja onnellisuuden välistä suhdetta. Ovatko rikkaat maat onnellisempia? Onko epätasa-arvo pahasta ja minkä verran epätasa-arvoa saa olla?    MItä on raha on hyvin monipuolinen kirja. Siihen on pakattu paljon asiaa. Ikäsuositukseksi on laitettu 9+, mutta kirja on niin täynnä tavaraa, että yläkoululaisillakin riittää tässä opittavaa. Alakoululaisille kirja on varmasti parhaimmillaan aikuisen kanssa luettuna, koska sen sisällöstä voi hyvin nousta puheenaiheita ja lisäkysymyksiä. Saapahan aikuinenkin siinä sivussa vähän päivitystä raha-asioihin.    Marco Bonattin kuvitus on mukavan eloisaa ja monipuolista. Muuten toimivaan Mika Siimeksen suomennokseen oli päässyt yksi klassikkolipsahdus: rahaa kerrotaan olevan maailmassa 75 triljoonan euron edestä. Näin ei ole, vaan oikea määrä on 75 biljoonaa euroa. Alkutekstin trillion on toki hämäävä. 

—

The book review discusses a children's non-fiction book focused on the concept of money. It delves into various aspects like earning, spending, taxation, investment, lending, charity, and financial crime. It covers topics from the basics of money and its functions to its historical evolution, modern forms (such as stocks and derivatives), banking operations, money creation through loans, alternative banking systems like Islamic banking, negative phenomena like tax havens and the 2007-2009 financial crisis, budgeting, wise spending, basic investing principles, and the relationship between money and happiness. The review notes the book's comprehensive content, suitable for ages 9 and up, but with enough depth for older readers. The illustrations by Marco Bonatti are praised for their liveliness, while a minor translation error regarding the global amount of money in circulation is pointed out.