Mikko Saari

Niin, mitä se raha on? Raha on niitä käsitteitä, jotka ovat arkisella tasolla aivan itsestäänselviä, mutta yhtään syvemmälle mentäessä muuttuvat kumman hähmäisiksi. Tämä lasten tietokirja ottaa kuitenkin asiakseen selvittää, mistä on kyse. Kirjassa käsitellään rahan ansaitsemista, kuluttamista, verotusta, sijoittamista, lainaamista, hyväntekeväisyyttä ja rahaan liittyvää rikollisuutta.    Ensin käsitellään, mitä raha on ja miten se toimii. Tässä päästään nopeasti käsitteisiin, jotka voivat olla aikuislukijallekin vieraita. Vai moniko osaa selittää, mitä on fiat-raha? (Se ei liity autoihin, vaan on keskuspankkien takaamaa rahaa.) Sen jälkeen esitellään rahan historiaa ja sitä, millaisia muotoja raha nykyään saa, kuten osakkeita ja johdannaisia.    Pankkien toimintaa esitellään, sekä liikepankkien että keskuspankkien näkökulmasta. Tässäkin luvussa voi olla uutta tietoa aikuiselle, joka ei ole pankkimaailman toimintaan perehtynyt. Luvussa selitetään myös se, miten rahaa syntyy, kun liikepankit lainaavat asiakkailleen rahaa. Tämä ajatus olisi ansainnut vähän enemmänkin tilaa, sen verran häiritsevä ja hämmentävä se on.    Kirjassa esitellään myös muunlaista pankkitoimintaa, kuten sitä, miten islamilaiset pankit kiertävät uskonnollisia rajoituksia, jotka kieltävät koron ottamisen. Myös negatiivisia ilmiöitä käsitellään. Pankkiluvussa kerrotaan veroparatiisien toiminnasta ja esitellään tiivisti, miten vuosien 2007–2009 finanssikriisi sai alkunsa huonojen lainojen niputtamisesta.    Rahankäyttöä tarkasteleva luku neuvoo budjetoimaan ja viisaaseen kuluttamiseen. Sijoittamisesta opetetaan hyvät perusteet. Aika optimistinen on näkemys siitä, että pienituloinenkin voi säästää ajan kanssa niin paljon, että voisi jopa lopettaa työnteon, mutta onhan siinä loivennuksena ”hyvällä tuurilla”. Aika paljon saa olla tuuria!    Hyväntekeväisyysosio tarjoaa mukavasti erilaisia näkemyksiä hyväntekeväisyyteen ja pohtii myös sitä, onko hyväntekeväisyyteen antaminen aina hyväksi. Ansaitsemisesta ja lainaamisesta puhuttaessa kirja käsittelee sitä, miksi eri töistä maksetaan erilaista palkkaa. Velallisten luottopisteytysjärjestelmät eivät ole ihan sellaisenaan suomalainen juttu, ja onneksi Suomessa ei myöskään saa olla ”korkoa korolle”-esimerkin mukaisia luottokorttilainoja, joissa on 10% kuukausittainen korko.    Valtioiden rahankäyttöä käsittelevä luku on myös kiinnostava. Se esittelee verotuksen toimintaa ja valtion asemasta käytävää keskustelua, inflaation merkitystä ja keskuspankkien toimintaa. Kryptovaluuttoja käsitellään lyhyesti ja päästäänpä lopussa pohdiskelemaan rahan ja onnellisuuden välistä suhdetta. Ovatko rikkaat maat onnellisempia? Onko epätasa-arvo pahasta ja minkä verran epätasa-arvoa saa olla?    MItä on raha on hyvin monipuolinen kirja. Siihen on pakattu paljon asiaa. Ikäsuositukseksi on laitettu 9+, mutta kirja on niin täynnä tavaraa, että yläkoululaisillakin riittää tässä opittavaa. Alakoululaisille kirja on varmasti parhaimmillaan aikuisen kanssa luettuna, koska sen sisällöstä voi hyvin nousta puheenaiheita ja lisäkysymyksiä. Saapahan aikuinenkin siinä sivussa vähän päivitystä raha-asioihin.    Marco Bonattin kuvitus on mukavan eloisaa ja monipuolista. Muuten toimivaan Mika Siimeksen suomennokseen oli päässyt yksi klassikkolipsahdus: rahaa kerrotaan olevan maailmassa 75 triljoonan euron edestä. Näin ei ole, vaan oikea määrä on 75 biljoonaa euroa. Alkutekstin trillion on toki hämäävä. 

—

The book review discusses a children's non-fiction book focused on the concept of money. It delves into various aspects like earning, spending, taxation, investment, lending, charity, and financial crime. It covers topics from the basics of money and its functions to its historical evolution, modern forms (such as stocks and derivatives), banking operations, money creation through loans, alternative banking systems like Islamic banking, negative phenomena like tax havens and the 2007-2009 financial crisis, budgeting, wise spending, basic investing principles, and the relationship between money and happiness. The review notes the book's comprehensive content, suitable for ages 9 and up, but with enough depth for older readers. The illustrations by Marco Bonatti are praised for their liveliness, while a minor translation error regarding the global amount of money in circulation is pointed out.

Hertan scifikirjojen valikoima jatkaa ilahduttamista. Tällä tavalla hävitään aikasota on paljon ylistetty scifitarina, joka on rohmunnut pitkän listan palkintoja: se on muun muassa napannut arvostettujen scifipalkintojen kolmen suoran eli parhaan pienoisromaanin Hugon, Nebulan ja Locuksen ja lukuisia muita palkintoja ja ehdokkuuksia.    Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen kirjoittama pienoisromaani kuvaa kirjeenvaihtoa kahden aikasotaa käyvän agentin välillä. Viraston puolesta taisteleva Punainen löytää taistelukentän tuhkista kirjeen. Hän oli jo taistelun aikana huomannut, että jokin oli pielessä; muutama yksityiskohta taistelussa ei mennyt niinkuin piti, Punainen aisti varmoja merkkejä vihollisen toiminnasta. Taistelukentällä ei pitäisi olla – mutta siellä on – kirjettä, kermanvalkeaa paperiarkkia, jossa lukee yksi ainoa rivi: “Poltettava ennen lukemista”.    Tällainen kirje on tietysti hirvittävän vaarallinen. Sen lukeminen itsessään voidaan katsoa jo petokseksi Virastoa kohtaan. Se voi myös olla ansa. Parasta olisi vain lähteä ja jättää kirje. Punainen ei kuitenkaan voi vastustaa haastetta. Hän polttaa kirjeen ja näkee, kuinka palavaan kirjeeseen muodostuu kirjaimia. Kirjeen on lähettänyt Sininen, joka taistelee aikasodassa Puutarhan puolella.    Kohtaamme Sinisen puolestaan 2000-luvun sairaalassa, joka on evakuoitu. Sinisen piti varmistaa tartunta, saada eräs lääkäri kiinnostumaan tietystä bakteerikannasta, vaikuttaa maailman asenteisiin biologista sodankäyntiä kohtaan. Tehtävä kuitenkin epäonnistui, ja Sininen löytää vain tyhjän sairaalan ja sieltä vesipurkin, jossa on merkintä “Luetaan kiehauttamalla”. Kiehuvan veden lämpötilojen yksityiskohdista löytyy vastauskirje Punaiselta.    Näin Sininen ja Punainen antautuvat vaaralliseen kirjeenvaihtoon. Kirjeitä toimitetaan mitä mielikuvituksellisemmin tavoin ja pikkuhiljaa kirjeenvaihdon sävy muuttuu. Vastakkaisilla puolilla sotivien agenttien kerskailusta tulee jotain syvällisempää. Kenties jopa rakkautta? Mutta Viraston ja Puutarhan agenttien välillä ei missään nimessä saisi olla tällaista yhteyttä, kun käynnissä on kuitenkin aikasota, joka toisen osapuolen vain on voitettava.    Tarina on kahden kirjoittajan työtä. Max Gladstone on yhdysvaltalainen scifikirjailija ja Amar El-Mohtar kanadalainen kirjailija ja runoilija. Vaikka teos onkin kirjemuodossa kerrottu, Clarkesworldissa julkaistun haastattelun mukaan kirjailijat kirjoittivat sen toistensa seurassa. Gladstone kirjoitti Punaisen osuudet, El-Mohtar Sinisen. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen sitten olosuhteet, joissa kirje vastaanotettiin. Tämä onkin oivallinen tapa sovittaa yhteen kahden erilaisen kirjoittajan tyylit. Mitään häiritsevää eriparisuutta ei lopputuloksesta huomaa. Suomentaja Kaisa Rannalla on ollut jokunen kiperä paikka suomennoksessa, mutta niistä on selvitty kunnialla. Eräskin hylkeisiin liittyvä sanaleikki ei toimi suomeksi aivan yhtä notkeasti kuin alkuperäisessä, mutta kunnialla Ranta on siitäkin selvinnyt.    Tällä tavalla hävitään aikasota on palkintonsa ansainnut. Se on aivan ihastuttava rakkaustarina eriskummallisen aikojen halki käytävän sodan keskellä. Kirja on tiivis ja tunnelma tiivistyy tarinan edetessä hienosti. Tämä on hyvin rakennettu teos, todellista herkkua sekä kirjeromaanien, rakkaustarinoiden että aikamatkustusscifin ystäville. 

—

The review praises “How to Lose a Time War” as a highly acclaimed science fiction story that has garnered numerous prestigious awards like the Hugo, Nebula, and Locus awards. Written collaboratively by Amal El-Mohtar and Max Gladstone, the novella revolves around correspondence between agents from opposing sides of a time war.

The narrative unfolds through letters discovered amidst battlefields, revealing a forbidden connection between Red and Blue agents. Despite the rules against such interaction, they engage in a perilous exchange that evolves from rivalry to something deeper, possibly even love, amidst the backdrop of a war that demands their opposition.

The collaborative writing process seamlessly blends the styles of both authors, maintaining a cohesive narrative. While the translation by Kaisa Ranta encounters some challenges, overall, it captures the essence of the story well. The review concludes by describing the novella as a delightful love story set within the complexities of time travel and war, catering to enthusiasts of epistolary novels, romance, and time-travel science fiction.

Ensitutustumiseni Miira Luhtavaaran tuotantoon oli hänen tuorein runokokoelmansa Pinnallisuus; se nousi suosikkilistalleni ja on yksi uusista kotimaisista runokokoelmista, joita herkästi suosittelen. Niinpä Luhtavaaran runoihin oli syytä tutustua enemmänkin.    Toinen runokokoelma Sinusta roikkuu valoa vuodelta 2019 koostuu pitkälti roolirunoista, joissa puhuvat Margot, Boris ja Lulu; äiti, isä ja pieni lapsi. Runoja voi lukea kuvauksena lapsen tulosta perheeseen, lapsiperheen elämästä ja lapsen kasvusta. Pohjavireenä on tietysti rakkaus:   

Rakkaus on modernia. Pelkkä tajunnan taso ja sen kiinnittyminen lihaksiin, plastisuus ja uusiokäyttö. Rakkaus on alusta, joka vastaanottaa ja käsittelee kaikenlaista likaa. 

“Ääriviivojen alleviivaaminen, nuolaisut varmoista paikoista.”

“Tänään minulla oli orgasmi tiukassa. Jäin sätkimään jonnekin väkivaltafantasioiden ja hellyyden rajamaastoon”

Pinnallisuuden

Sinusta roikkuu valoa

Hellyys, joka ei valtaa ruumista eikä pehmennä sitä, vaan helisee ruumiin sisällä kuin hely, kuin pieni kulkunen. Kuin olisi vähän kylmä. Kuin olisi tullut rakastetuksi oikein ja hienosti, ilman syliä, pelkillä sormenpäillä. 

Sinusta roikkuu valoa

Pinnallisuus

Stina Saari voitti Tanssiva karhu -palkinnon esikoiskokoelmallaan Änimling, ja siksi päätyi aikoinaan minunkin lukulistalleni. Änimling on erinomainen, joten odotukset ovat korkealla uuden kokoelman suhteen. Onninno on jo päällisin puolin kiehtova: etukannessa ei lue mitään, kannet on vain koristeltu mustavalkoisin, graafisin kuvioin. Takakanteen on käsin kirjoitettu “En kyllä voi mitenkään tätä perustella sinänsä.” – lupaavaa!    Yksi runouden tehtävistä on toimia jonkinlaisena kirjallisuuden koelaboratoriona, jossa kehitellään kaikenlaista uutta ja omituista, joka sitten suodattuu laajemmin kirjallisuuteen ja kielenkäyttöön ja pitää osaltaan kieltä elävänä ja hengittävänä. Onninno on juuri tätä: se on ehtaa avantgardea, joka osaltaan hylkää kirjoitetun kielen. Onninnossa on aseemisia elementtejä: runoutta on myös runoilijan sormenjälki ja musta tahra sivulla (ja kiitokset sinne, minne kiitokset kuuluvat: Saaren lisäksi on syytä mainita kokoelman graafisesta suunnittelusta vastaava Arja Karhumaa).    Saari tekee Onninnon sivuilla monenlaista ovelaa. Yksi perustemppu on pudotella kirjaimia pois ja luoda siten tulkinnanvaraa. “Me istutaan täällä edelleen, ja  ymyillään.” Kirjaimet myös vaihtuvat toisiin; sanat hajoavat, taipuvat, levittäytyvät. Kieli on plastista, liikkeessä; ei tarpeeksi, mutta sittenkin. “Mikä tahansa voi silti oll kaunokirjallisesti. Se / riippuu.” – ja vieressä hirsipuupeli.    Runojen minä kuulostaa paikoin lapselta; kyselee kuin uteluikäinen, on jotenkin naiivi, leikkisä. Toisaalta välillä jostain nousee toisenlaisiakin kulmia. “Harvoin puhutaan siitä, että miellyttäminen on pelkoreaktio. / Konteksti vaihtelee”. Jutteleva runominä yrittää saada yhteyttä ja kontaktia. Onko kieli siihen toimiva väline? Onko muutakaan?    Onneksi meillä on Stina Saaren kaltaisia uskaliaita kokeilijoita ja kustantamoja, joilla on kanttia julkaista jotain tällaista. 

Lukeminen on viime aikoina puhuttanut aihe. Lienee jonkinlainen kestokeskustelu, miten erinäiset ihmisryhmät lukevat liian vähän ja vääriä kirjoja, mutta heikentyneiden PISA-tulosten valossa nuorten heikko lukeminen on noussut taas pintaan. Samaan aikaan toki hallitustasolla tehdään päätöksiä, jotka ovat omiaan heikentämään lukutaitoa, mutta sellaista se on: huolipuhe on ilmaista ja esimerkiksi vähälevikkisen kirjallisuuden tuki maksaa.    Se politiikasta. Lukemisen kulttuurit on Pirjo Hiidenmaan, Ilona Lindhin, Sara Sintosen ja Roosa Suomalaisen toimittama kahdenkymmenen artikkelin katsaus lukemisen kulttuureihin ja erilaisiin lukemista käsitteleviin tutkimuksiin. Lukemista tarkastellaan teoksessa niin yksilön harrastuksena, osana koulutyötä ja oppimista ja sosiaalisena toimintana osana yhteisöä.    Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään todellisia lukijoita: siinä tarkastellaan lukemisen sosiaalisuutta, lukemisen tapoja ja vaikutuksia sekä lukijoiden tekemiä valintoja. Toisessa osassa kohteena ovat kulttuuriset tavat eli millaisia käsityksiä lukemisesta ja lukijoista esiintyy niin kaunokirjallisuudessa, oppikirjoissa kuin koulujen opetussuunnitelmissa, arviointimenetelmissä ja ylioppilaskoetehtävissä.    Kattaus on laaja ja tekstit akateemisia, joten mitään aivan kevyttä luettavaa Lukemisen kulttuurit ei ole. Osa artikkeleista on tavislukijalle aika teoreettispainotteisia ja jos koulumaailma ei kiinnosta, monet artikkeleista voi ohittaa nopeasti. Lukemisesta yleisellä tasolla kiinnostuneelle kirjasta löytyy kuitenkin monia mielenkiintoisia näkökulmia.    Maaria Lingon ”Kirjabloggarit ja lukemisen sosiaalisuus” on tietysti kaikille kirjablogeja harrastaneille kiinnostava artikkeli. Linko tutki kirjabloggausharrastuksen kulttuurisia merkityksiä: millaisen yhteisön kirjabloggaajat muodostavat ja millainen on kirjabloggaajan identiteetti.    Lotta-Sofia La Rosan ”Nuoret lukijat ja sosiaalisuuden merkitys” tutkii kahdeksasluokkalaisten kaunokirjallisuuden lukumotivaatiota: mikä saa nuoren lukemaan, millaisia käsityksiä nuorilla on itsestään lukijana ja vaikuttaako se, onko ympärillä lukijoita. Yli puolet tutkimukseen osallistuneista nuorista pitää lukemista turhana tai ei kovin tärkeänä, joten ainakaan sosiaalinen paine ei ole lukemisen puolella.    Pekka Mertalan, Sari Sulkusen ja Karoliina Talvitie-Lambergin artikkelista ”Monilukutaito dataistuvassa maailmassa” nostan esiin kirjoittajien huomion heikon lukutaidon sukupuolittuneisuudesta. Heikosti lukevista pojista puhutaan, mutta ei välttämättä kannattaisi:   

Jos lukutaitokeskustelu keskittyy vain sukupuoleen, piiloon jää monia muita sosiaalisia kategorioita. Vasta viime aikoina julkisessa keskustelussa on PISA-tulosten yhteydessä alettu puhua myös oppilaiden sosioekonomisesta taustasta, kun on huomattu, että sen yhteys lukutaitoon on voimistunut. Sukupuoleen keskittynyttä lukutaitokeskustelua onkin arvosteltu. On pohdittu, miksi huomio on kiinnittynyt juuri sukupuoleen, vaikka jotkin sosiaaliset kategoriat ovat olleet tuloksissa jopa sukupuolta merkittävämpiä. 

Jolin Slotte

Erkki Seväsen

Kati Launiksen

Olli Nurmen

Roosa Suomalaisen

Kalle Päätalon

Iijoki

Lukemisen kulttuurit

Ágota Kristófin Kaksoset-trilogian kolmas osa oli kovin odotettu. Avausosa Iso vihko oli järkyttävä, mutta jätti tarinan kesken tavalla, joka varmasti ärsytti lukijoita 1980-luvulla, kun kirja ilmestyi suomeksi ja jäi sitten vaille suomennettuja jatko-osia. Nyt jatko-osat on saatu Ville Keynäsin suomennoksina. Todiste vetäisi mattoa lukijan jalkojen alta pahemman kerran, kyseenalaistaen lähes kaiken ensimmäisessä osassa kerrotun. Kolmas valhe on siis pakko lukea.    Kertooko se sitten totuuden Clausista ja Lucasista? Ehkä. Romaani sijoittuu pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, kun totalitarismin sulkemia rajoja on taas avattu ja sodan jälkeen eri puolille rajaa jääneiden kaksosten on mahdollista kohdata toisensa ja se totuus, joka heidät erilleen ajoi.    Vaikka jotain vapautta onkin tullut lisää, ei se silti totuutta paljasta. Kolmas valhe antaa taas uusia näkökulmia aikaisempien kirjojen tapahtumiin. Mutta kasaako se vain uusia valheita aikaisempien päälle? Selvää on, että sodan ja vahvojen ideologioiden rutistuksessa yksilöllä ei ole suuresti liikkumavaraa, eivätkä muisti ja identiteetti välttämättä kestä siinä paineessa.    Trilogia on kokonaisuutena vahva. Yksinkertainen kieli piirtää kaiken selkeänä. Alkupäästään se on dramaattisempi, mutta valmiiksi se täydentyy vasta tässä viimeisessä osassaan. On hienoa, että Tammi otti asiakseen julkaista trilogian uudestaan. Kolmesta pienestä kirjasta voisi jossain vaiheessa tehdä yhteispainoksenkin; kirjoille tekisi luultavasti hyvää, jos ne lukisi verrattain nopeasti putkeen, jotta tarina hahmottuisi parhaiten kokonaisuutena. 

Aino VähäpesolanSuurenmoinen epävire herätti mielenkiintoa aiheensa puolesta: se kertoo urkujen historiaa käsittelevän tietokirjan kustannustoimittamisesta. Kirja-ala ei ole mitenkään tavaton aihe kirjallisuudessa, mutta näppituntumalta sanoisin, että kustannustoimittajat eivät ole aivan tavallisimpia päähenkilöitä lukemissani kirjoissa. Kirjailijoita toki näkee runsaammin.    Kirjan päähenkilö Viivi on nuori nainen, joka työskentelee kustantamolle freelance-kustannustoimittajana, joka on enemmän tai vähemmän erikoistunut tietokirjoihin. Nyt on työn alla laaja urkujen historiaa käsittelevä teos, jonka kustannustoimittamisessa riittää työmaata ja tapaamisia teosta kirjoittavan Johanneksen kanssa. Kotona pyörii ystävä Juuli, jonka kotona on tapahtunut vesivahinko ja välillä on vain saatava etäisyyttä miehestä ja miehen vanhemmista, joiden luokse perhe on paennut. Tuttavapiiriin kuuluu myös naapurin iäkäs rouva, jolle Viivi toimii toisinaan juttuseurana.    Tällaista pienehköä elämänpiiriä Suurenmoinen epävire kuvaa vähäeleisesti. Viivin pakko-oireita, keskusteluja, tutustumista uuteen ihmiseen, suhteen epävarmoja alkuvaiheita. Arkipäiväistä elämää, johon heijastelee eletty elämä ja sitä värittävät peruskokemukset. Viivin kohdalla sellainen on hyvin varhain kuollut äiti, jota Viivi ei koskaan oppinut itse tuntemaan.    Suurenmoisen epävireen aikana koetaan keskusteluja, tapaamisia ja ihmissuhteiden kehitystä, sellaista arkisen pienimuotoista ja kuitenkin kovin kiinnostavaa elettyä elämää. Se urkukirjakin etenee ja voisi kyllä olla ihan mielenkiintoista luettavaa. Tästäkin oppii kyllä yhtä jos toista uruista ja vähintään saa mielenkiintoisia langanpäitä, joista nykiä lisätietoja. Mainio kirja.   

Ne katastrofit ja virheet, joita ei ollut tapahtunut mutta joita Viivi pelkäsi, imeytyivät spiraalina takaisin hänen sisäänsä, yksiselitteisesti kuin vesi lavuaarista, vähäpätöisiksi pieniksi täpliksi lukuisten eriväristen täplien joukkoon. Lyhyen  hetken ajan liikkeen voima huimasi ja huojensi häntä. 

Kahdeksasluokkalainen Didi on vanhempiensa eron jälkeen muuttanut äitinsä ja isoveljensä kanssa asumaan vähän ankeaan kerrostaloon radanvarteen. Uudessa koulussa on onneksi pari hyvää ystävää valmiiksi, mutta myös aivan uudet sosiaaliset ympyrät, joihin Didin on sujahdettava. Samalla Didin mielessä pyörii uusi larppi: edellinen oli iso menestys, mutta mitä seuraavaksi?    Didillä on erikoistaito: hän kirjoittaa muistiinpanoja nopeasti pikakirjoituksella, jota muut eivät osaa lukea. Koulun kingi Dome kiinnostuu tästä. “Mä tarvitsen ihmisen, joka voi kirjoittaa ajatuksia ylös. Ja sä osaat tehdä sen ajattelun tahdissa. En tiedä ketään muuta, joka osaa tehdä niin.” Hän haluaa tehdä Didistä itselleen päiväkirjan, joka kuuntelee Domen juttuja ja kirjoittaa ne ylös.    Didiä inhottaa koko ajatus, mutta tietysti hän suostuu. Koulun kingin palvelemisella on etunsakin. Lisäksi Didi pääsee näkemään, kuka Dome on koulun ulkopuolella. Sieltä paljastuukin aivan eri poika, Dani, ja tähän poikaan Didi rakastuu. Mutta kuinka sovittaa yhteen ihana Dani ja inhottu Dome?    Ahkeran ja taitavan Siri Kolun nuortenkirja on ilmestynyt Otavan LOVE-sarjassa, eli rakkaus on tietysti kaiken keskiössä. Kiinnostavan asetelman Kolu onkin kehitellyt. Jotain vähän teennäistä tässä on, realismi ja uskottavuus ei ole Tämän liukastelevan sydämen vahvuuksia, mutta vähät siitä. Didi suunnittelee kirjassa larppia ja kirjan asetelma on kuin jostain larpista nykäisty. Kokonaisuus siis toimii, kunhan lukija vain heittäytyy mukaan ja hyväksyy asetelman. Tämä liukasteleva sydän on pohjimmiltaan kuitenkin söpö rakkaustarina.    Kirjan kansi on valitettavasti vähän tylsän näköinen. Siihen kuvatut kiviportaat toki liittyvät ohuesti tarinaan, mutta muuten on vähän vaikea uskoa, että se houkuttelisi tarttumaan kirjaan. Onneksi Siri Kolun nimi sitten jo houkutteleekin, ja jollekulle kanteen kuvattu 20-sivuinen noppa voi herättää mielenkiintoa – larppaamisen ohella kirjassa esiintyy hieman muutakin pelaamista, kun Didi pelaa kavereineen muun muassa Talisman-lautapeliä. Se on aina hauskaa tällaisen pelinörtin näkökulmasta. 

Kaija Rantakarin kolmannessa runokokoelmassa Salit kierrellään taidegallerian tai museon saleissa katselemassa taidetta. Katse ei kuitenkaan liu'u teoksesta toiseen tuosta noin vain: “peilaan itseäni vernissasta, / sovitan kasvoja kasvoihin”. Tämä on yhteyden ja kosketuksen etsimistä: “etsin sinua gallerioista, / harvaan ja tiheään ripustetuilta seiniltä”.    Salit luo tilan tuntua ja siihen tilaan kohtaamisia. Katsojan ja katsotun välillä kipinöi, “silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”. Rantakari on erinomainen intimiteetin, läheisyyden ja kosketuksen kuvaaja, mikä näkyy tässäkin kokoelmassa hienosti. Näillä sivuilla sykähtelee.    Taiteentuntija saa kokoelmasta luultavasti irti vielä enemmän tunnistaessaan teoksia, joihin Rantakari viittaa – oletan, että kokoelman sivuilla katsellaan todellisia teoksia; jos ei, tämä on kenties vieläkin hienompaa. Ilmankin Salit on antoisa kuljeskeluelämys, jonka sivuilla saa nauttia hienosta kielestä ja välillisesti taide-elämyksistä. Se on puhuttelevaa ja koskettavaa runoutta, jossa on kauniisti sanottuja oivalluksia.    Kolmannen luetun kokoelman myötä Rantakari nousee vankasti suosikkirunoilijoideni joukkoon. Jokainen tähän asti lukemani kokoelma on ollut osuma. Vielä on tutustumatta esikoiskokoelma Mikado – sen pariin seuraavaksi.   

ollaan muuten hiljaa koko matka,
mutta nimetään tienvarren kukat

oikeilla nimillä ja keksityillä 

Akwaeke Emeziltä on suomennettu jo muutama teos, jotka ovat olleet tyyliltään vaihtelevia ja kovin omaperäisiä ja persoonallisia. Hölmö rakkaus on tähän asti suomennetuista teoksista kenties tavanomaisin, mutta kyllä siinäkin perinteiseen rakkaustarinaan muutama kierre saadaan.    Rakkausjutusta on kuitenkin kyse, kuten nimikin kertoo. Pidin suomennoksen nimeä ensialkuun kovin latteana: alkuteos on nimetty Florence and the Machinen kappaleesta lainatun säkeen mukaisesti You Made a Fool of Death With Your Beauty. Alkuperäisessä nimessä on enemmän potkua, mutta on suomennoskin omalla tavallaan osuva.    Kirjan pääosassa on Feyi, jonka elämää on määritellyt trauma: Feyi oli naimisissa nuoruudenrakkautensa Jonahin kanssa, mutta viisi vuotta sitten nuori avioliitto päättyi onnettomuuteen, jossa Jonah kuoli. Nyt viiden vuoden jälkeen Feyi on päättänyt taas elää. Kirja alkaakin reipasotteisella tapaamisella, jossa Feyi kohtaa bileissä miehen, vie tämän vessaan ja panee antaumuksella.    Seksikäs tapaaminen tutustuttaa Feyin uusiin ihmisiin, joiden joukosta löytyy elämään uusia mahdollisuuksia. Eräs unelmakumppani kuskaa Feyin viettämään kesäänsä kotiinsa luksusoloihin trooppiselle saarelle. Siellä päästään siihen hölmöön rakkauteen: Feyi kohtaa ihmisen, joka vie häneltä jalat alta, ja edessä on vaikeita valintoja. Seuratako sydäntään ja kuinka pitkälle?    Hölmö rakkaus on melkoinen luksusromanssi. Feyi ajautuu rikkaiden ihmisten maailmaan: trooppisella saarella odottaa isolla rahalla rakennettu palatsi, äärimmäisen varakkaiden ihmisten vaivatonta elämää ja myös hienoja työmahdollisuuksia: Feyi on taiteilija ja pääsee uusilla suhteillaan kohtaamaan oikeita ihmisiä.    Kaikki tällainen on niin helppoa, vaivatonta ja ylellistä, ettei sillä ole tavallisten ihmisten elämän kanssa mitään tekemistä. Toisaalta se ei myöskään ole millään tapaa tavatonta, mitä romanttiseen viihdekirjallisuuteen tulee. Tällä kertaa on sentään se ero tavallisesta, että henkilöistä kukaan ei taida olla valkoinen. Lisäksi vaikka romanttisia kuvioita miehen ja naisen välille viritelläänkin, yleissävy on silti queer ja seksuaalisesti avoin.    Hölmö rakkaus on siis ihana romanttinen satu, jossa on mukavan moderneja sävyjä, vaikka se toisaalta on myös perinteille uskollinen. Feyi on mielenkiintoinen päähenkilö, jonka menneisyyden haavojen vaikutus uuden potentiaalisen suhteen edessä aiheuttaa sopivasti jännitystä romaaniin. Ulkoisia esteitäkään onnelle ei tarvita yhtä paljon, kun pahimmat vaikeudet ovat oman pään sisällä. Toisaalta ne ulkoiset tekijätkin ovat sitten kovin herkullisia.    Akwaeke Emezi jatkaa yhä mielenkiintoisena kirjailijana, jolta sopii näemmä odottaa monenlaisia kirjoja. Suomennokset ovat tähän mennessä menneet puoliksi Sari Karhulahden ja Kaisa Katteluksen kesken; tämä on Katteluksen käsialaa ja oikein sujuvaa ja intohimoista suomea. 

–––

“You Made a Fool of Death by Your Beauty” by Akwaeke Emezi ventures into a more conventional romantic tale compared to their prior works, weaving a story around Feyi, whose life has been shaped by a tragic event involving her late husband, Jonah. The novel, set against the backdrop of a traumatic past, follows Feyi as she tentatively steps back into living, initiating a passionate encounter at a party, leading her to new acquaintances and prospective opportunities for rejuvenation.
Feyi's plunge into a world of luxury, facilitated by new connections, takes her to a tropical island, embracing a new, affluent lifestyle. Here, she encounters a profound and potentially life-changing love interest, forcing her to confront challenging decisions that test the boundaries of her heart's desires and personal fulfillment.

“You Made a Fool of Death by Your Beauty” intricately unravels a tale of lavish romance and opulence, contrasting the life of the rich with the trials and choices faced by a character seeking rejuvenation and emotional depth. While the narrative remains within the realms of a romantic tale, the novel introduces modern nuances, exploring themes of queerness and sexual openness, adding depth and contemporary flavor to the traditional romance narrative.

Akwaeke Emezi's enchanting storytelling and Kaisa Kattelus's seamless translation paint a picture of a modern, traditional romance, portraying Feyi's intriguing journey through past wounds and potential new love, amidst a backdrop of luxury and personal struggle.

Tutustuin Kaija Rantakarin runoihin uusimman Kertosäe-kokoelman myötä. Se oli sillä tavalla ihastuttavasti aistillinen, että luonteva reaktio oli laittaa kaikki Rantakarin muutkin kokoelmat tilaukseen kirjastosta. Niistä ensimmäisenä tartun nyt Kalevi Jäntin palkinnolla ja Toisinkoinen-palkinnolla palkittuun Koko meren laajuus -kokoelmaan.    Tämän kokoelman on julkaissut Poesia, kuten muutkin Rantakarin kokoelmat WSOY:n julkaisemaa Kertosäettä lukuunottamatta. Kun sitä selailee, se näyttääkin poesialaiselta: teksti koostuu pienistä fragmenteista. Kokoelma jakautuu viiteen osaan, joista on nimetty ensimmäinen, kolmas ja viimeinen – parilliset osat ovat nimettömiä.    Ensimmäisenä aiheena teoksesta nousee tietysti nimessäkin viitattu meri, jo ensimmäisessä säkeessä “milloin aallonharja taittuu, syntyy tyrsky.” ja tätä aaltoilua, tyrskyämistä ja virtaamista riittää kokoelman mitalta runsaasti. Toiseksi aiheeksi nousee kahden ihmisen välinen suhde, jossa on intiimiäkin läheisyyttä: “nostat minut vasten ovea / pakaraan jää oven nupista mustelma”.   

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta 

Koko meren laajuus

“tavassa jolla saat minut punastumaan / on jotain väkivaltaista”

Koko meren laajuus

Koko meren laajuus

Kertosäe

halu ei ole koskaan yksinkertaista 

Lilli, Silja ja Oona pääsevät ysiltä. Edessä on vapauden kesä, mutta asiat saavat huonon käänteen heti koulun päättäjäispäivänä: Oonan poikaystävä Iiro nähdään kaulailemassa jonkun toisen tytön kanssa. Oonalla kun oli suuria odotuksia iltaa ja koulunpäättäjäisjuhlia varten – ehkä se olisi ollut juuri se ilta, jolloin Oona ja Iiro voisivat lähentyä fyysisesti. Seksi nimittäin kiinnostaa tyttöjä, ja etenkin se tuikitärkeä eka kerta.    Ihan yksinkertaista ensimmäisten seksikokemusten saaminen ei kuitenkaan ole. Oona menetti poikaystävänsä, Lillillä ja Siljalla ei ole tietoakaan poikaystävistä. Rantajuhlissa Lilli yrittää lähestyä Jyriä, mutta se jää epämääräisen nöyryyttäväksi yritykseksi. Tytöt keksivät paeta sydänsurujaan ja kotipuolen poikia Lillin mökille. Se on sopivan kaukana kaikesta ja vaikka Lilli muuta uskookin, muut ovat varmoja että siellä on myös kiinnostavia poikia. Ja kyllä – paikalliset mopopojathan sieltä löytyvät.    Mökille saapuu myös Jossu-täti, Lillin äidin sinkkuystävä, joka on vapaamielinen, reipashenkinen ja tietää yhtä jos toista pojista, miehistä ja sydänsuruista selviytymisestä. Alkukesä mökillä huipentuu läheisellä leirintäalueella vietettäviin juhannusjuhliin, joiden varaan tyttökolmikko laskee paljon.    Luvassa on siis kelpo paketti romanttista säätöä ja sutinaa. Tytöt ovat päämäärätietoisia ja innokkaita ja jatkuvasti pojat mielessä. Se tuntuu vähän yksioikoiselta, mutta toisaalta – olen saanut luotettavasti lähteistä tietää, että sellaistakin teinityttöjen elämä voi olla. Omakohtaisempaa kokemusta on teinipoikana olemisesta ja senkin puolen kuvaamisessa Heidi Silvan on mielestäni onnistunut oikein hyvin: pojat ovat paikoin autenttisen oloisesti pihalla reippaiden tyttöjen edessä.    Sutinasuodatin on hauska ja viihdyttävä kirja. Tyttöjen ystävyyssuhde on kuvattu hyvin ja aikuisille on kirjoitettu mainiot sivuroolit. Kepeää kesäistä romantiikkaviihdettä etsivälle kirja ajaa asiansa oivallisesti. 

Janika Haatajan esikoiskokoelman alussa on kokoelman nimi useammalla kirjasimella. Ne ovat tuttuja tyylikirjasimia, kuten Comic Sans ja Jokerman. Nimiölehdelle on valittu kirjasimeksi kestosuosikki Papyrus. Taitto on runoilijan itsensä käsialaa – Haataja on graafinen suunnittelija, joka on opiskellut pakkausmuotoilua ja brändäystä – ja siten mikään tästä ei ole vahingossa tapahtunutta.    Mielenkiintoni on siis herätetty; sen tosin teki jo kokoelman kiinnostava kansi, Haatajan käsialaa sekin. “Alussa on valo ja sitten halu askarrella. / Sakset, paperia, sakset / Liimaa valuu tähtien selkäytimistä”. Kukkivan nahkan maailma on ”täynnä tilpehööriä”, tämä kokoelma on kitschiä, kollaasia, rumia fontteja, sieltä täältä poimittuja asioita. “Harvoin muut syövä sitä mitä tarjoan.”    Kokoelman lähin vertailukohta löytyy mielessäni Instagramin meemitileistä. Niiden hyperaktiivinen kuvasto sopii hienosti yhteen Kukkivan nahkan absurdin poukkoilun kanssa. Ei tässä mitenkään koko ajan tunnu olevan oikeastaan mitään tolkkua, mutta ajatuksen lento on silti omalla oudolla tavallaan viehättävää. “Mitä ovat nuo asiat joista ei osaa edes googlata?”    Kukkiva nahka on kokoelma, josta nauttiminen edellyttää hyvää sietokykyä sille, ettei tajua. “Lisää terhin rantapyyheitä, / pakko olla random!” Tekstissä on iloa, jonka mukaan heittäytyminen tuntuu hyvältä. Se tuo mieleen flarfin; olisin ehkä halunnut nähdä mukana vielä enemmän omituista matkaan tarttunutta ainesta, tavaramerkkejä ja brändejä. Nyt sellainen materiaalia jäi kokonaisuudessa aika ohueksi. Siinä olisi ollut vielä lisäpotentiaalia.    Kokonaisuus on kuitenkin sillä tavalla kiehtova, että jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä Haataja seuraavaksi tekee. 

”Hei, tahdotko olla kuuluisa? Toivotko, että mielipiteitäsi kuunnellaan ja arvostetaan?” Kun nuorelta kysyy näin, moni epäilemättä vastaisi kyllä. Niin käy Seelanti-kirjassakin. Joukko nuoria saa salaperäisen kutsun mukaan kansainväliseen tosi-tv-formaattiin. Se on niin salaperäinen, että kaikki yksityiskohdat ovat salaisuuden verhoamia.    Kuusi nuorta tarttuu tarjoukseen ja matkustaa venekyydillä Seelannin saarelle, missä ohjelma olisi tarkoitus tehdä. Vastaanotto on yllättävän karu, eikä tuotantoyhtiön väestä ole tietoakaan. Se tietysti herättää jos jonkinlaisia epäilyksiä, mutta paikalla on sentään viesti joka vakuuttelee, että tuotantoyhtiö saapuu paikalle seuraavana päivänä. Vaan entäs kun ei saavukaan ja kun alkaa vaikuttaa siltä, että jollakulla on pahat mielessä?    Säeromaanien pioneerina tutuksi tullut Kirsti Kuronen kirjoittaa vaihteeksi suoraa proosaa. Seelanti on jännäri, jossa joukko nuoria joutuu hankalaan tilanteeseen. Jokaisella on ollut oma syynsä lähteä mukaan tosi-tv-ohjelmaan, vaikka osallistuminen on tuottanut osalle vähän vaikeuksiakin, mutta kaikilla on taustallaan myös jotain, jonka vuoksi juuri heidät on kutsuttu mukaan.    Kuronen rakentaa tarinan hyvin: henkilöt esitellään taitavasti ja sen jälkeen alkaa tunnelman kehitteleminen. Trillerimittapuulla Seelanti on aika maanläheinen: tapahtumien taustalla ei ole mitään rikollisneroa tai suuria salaliittoja, joten lopputuloskin on jotenkin kotikutoinen. Se on realistista ja mielenkiintoista. ”Pahempi toistaan kumpikin on”, voisi siteerata Apulantaa: Seelannissa ei ole yksiselitteistä pahista.    Jutun juonena on se, miten teoistaan voi joutua vastuuseen pitkänkin ajan päästä ja miten teoilla voi olla kauaskantoisia seurauksia, ja siinä Seelanti onnistuu hyvin. Kuronen on onnistunut luomaan eloisan henkilökatraan, jonka on heittänyt kiinnostavaan asetelmaan, ja pidin myös suunnasta, josta pelastus lopulta saapuu. 

Risto Oikarinen on palkittu runoilija, jolta olen itse tosin lukenut ainoastaan romaanin Nälkämaan laulu (Otava 2016). Se jätti sen verran myönteisen vaikutelman, että tähän uusimpaan runokokoelmaan kuvastosta tartuin. Edellisestä Oikarisen runokokoelmasta onkin aikaa: Värioppi ilmestyi vuonna 2012.    Noin äkkiseltään Kiitos tästä yöstä -kokoelmasta piirtyy esiin kahdenlaista runoutta. Oikarinen on toisaalta tiivis sanoilla ja kielellä leikittelijä, joka hyppää kielestä toiseen, tanssittaa sanoja merkityksestä seuraavaan, katkoo rivejä ja luo uusia yhteyksiä. Toisaalla Oikarinen taas on monen sivun mittaisia omaelämäkerralliselta vaikuttavia runokertomuksia rakenteleva kertoja, jonka ajatus kulkee kauniisti aiheesta toiseen.    Jonkinasteinen onnistuminen on, että nämä kovin erilaiset tyylit eivät samoissa kansissa kohdattuina tunnu erillisiltä ja irrallisilta, vaan molemmille on hyvä paikkansa. Kantavaksi teemaksi kokoelmalle nousee suru ja menetys; luen kokoelmasta puolison kuoleman. Surun ja sanaleikittelyn yhteys näkyy kauniisti vaikkapa ”Sinä hetkenä / Minä hyvänsä” -runossa:   

sinun hetkesi olivat
luetut / lukemattomat
hetkesi on nyt
ohitettu / ohittamaton
oli se hetki, jona sinä olit
poissa / läsnä
olet hetkissäni yhä
ei sitä ei käsitä / ei sitä eikä sitä 

Kiitos tästä yöstä

Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan toinen osa jatkaa ensimmäisen osan, Hälytystilan, tarinaa. Murhabotin päiväkirjat on moneen kertaan palkittu scifi-sarja, joka kertoo tappamiseen suunnitellusta turvallisuusandroidista. Ulkoasultaan ihmismäinen SecUnit-palveluyksikkö on tarpeellinen turvallisuuden varmistamiseksi.    Tämä nimenomainen Murhabotti on kuitenkin hakkeroinut oman hallintamoduulinsa ja käyttää aikansa mieluiten saippuasarjoja katsellen. Murhabotti ei pidä ihmisistä ja kokee erityisesti ihmisten tunteet kovin mutkikkaina ja vaikeaselkoisina. Sarjan ensimmäisessä osassa Murhabotin avustama tutkimusryhmä joutui hankaluuksiin, joiden seurauksena Murhabotti onnistui vapautumaan omistajastaan.    Nyt se on vapaa, mutta ”villi SecUnit” on käsite, joka herättää ihmisissä lähinnä kauhua. Murhabotin on siis toimittava varovasti. Sillä on tavoite: se haluaa tietää, mitä tapahtui eräässä kaivoksessa. Murhabotin omat muistikuvat tapahtuneesta ovat hämärät, mutta se arvelee tapahtumiin liittyneen runsaasti väkivaltaa, verenvuodatusta ja ihmisten tappamista.    Murhabotti hankkii itselleen kyydin automaattiselta bottirahtialukselta. Aluksen botti ei ole kuitenkaan niin tyhmä kuin rahtialukset yleensä ja hetken Murhabotti arvelee tehneensä vakavan virheen. Botit löytävät kuitenkin yhteisen sävelen saippuasarjojen kautta, vaikka varsin eriskummallisesta parivaljakosta on sittenkin kyse.    Edeltäjänsä tapaan Keinotekoinen olotila on pienoisromaanimittainen. Sivuja on 199, mutta teksti on isoa ja taitto väljää. Mika Kivimäki jatkaa sarjan suomentajana ja tekee hyvää työtä. Keinotekoisen olotilan teksti soljuu mukavasti ja sivut kääntyvät tällaiselle kepeälle viihdekirjalle sopivan ripeästi. Edelleen luen tätä nimenomaan Murhabotin vuoksi. Murhabotti on pätevä ja monitaitoinen, mutta toisaalta sarkastinen, vastahakoinen ja kepeästi ivallinen päähenkilö – ei siis ihan tusinatavaraa. Tässä osassa ihmiset jäävät todella sivuosaan, sillä sivuhenkilöistä ehdoton ykkönen on ART-rahtialus. Toivottavasti Murhabotin ja ART:n tiet vielä sarjan myöhemmissä osissa kohtaavat.    Hälytystila teki vaikutuksen ja on ilo huomata, että sarjan laatu jatkuu tasaisena tässä toisessa osassa. Sarjan kolmas osa, Oikullinen protokolla, on lukulistallani heti, kun se vain keväällä 2024 ilmestyy. Murhabotti on minulle lempeää lohtulukemista: tästä tiedän, mitä saan, ja se on lämmintä ja hyvää. Samaan tarpeeseen voin suositella sitä muillekin, mutta tähän kakkososaan ei kannata tarttua lukematta ensimmäistä ensin. 

Katja Raunio on kiinnostava kirjailija, jonka toinen romaani Sinun päiväs koittaa teki vaikutuksen. Samassa huumassa luettu esikoisromaani Käy kaikki toteen ei sitten niin osunutkaan, joten Viime ajat saapui luettavaksi ristiriitaisin odotuksin.    Kyseessä on pienoisromaani: vähän reilut sata pienikokoista sivua. Teksti virtaa sivuilla vapaasti; kirjaan on eksynyt muutama kappaleenvaihto ja välillä tekstiä katkaisee arkistovalokuva, mutta muuten tarina soljuu sivuilta keskeytyksettä vyöryvänä havaintojen vuona. Eriskummallista tunnelmaa lisää Raunion valitsema sinäkertoja.    Kirjan kertojahahmo on nuori nainen, joka työskentelee museon lipunmyynnissä ja asuu vähän rähjäisessä kimppakämpässä. Toinen kämppiksistä tekee ikävää etätyötä vakuutusyhtiössä, toinen on vanhempiensa rahoilla elelevä taideopiskelija, joka nimittää palkkatyössä käyviä kämppiäkseen porvareiksi. Kertojalla on vuokranmaksu myöhässä, koska rahatilanne on heikko: opinnot ovat jääneet kesken kymmenen vuotta sitten ja niskassa painaa velka, josta kertoja ei koskaan hiisku kenellekään.    Työelämä museossa on yhtä vallankäyttöä suuntaan jos toiseen. On jäykät valtahierarkiat, jossa intendentit, konservaattorit, museomestarit ja muut pomottavat toisiaan. Asiakkaat suhtautuvat ylimielisesti asiakaspalvelijoihin, jotka ovat myös työntekijöiden hierarkian pohjalla. Nuori nainen ei tietenkään saa olla rauhassa seurankipeiltä miehiltä, ei töissä eikä työpaikan ulkopuolella. Eräskin nuori mies tuppautuu matkassa kotiovelle asti.   

Hän haluaa tietää, kuinka kauan olet ollut museolla töissä. Hän haluaa tietää, mikä on suosikkiesineesi kokoelmissa. Hän haluaa tietää, kiinnostaako sinua historia noin ylipäätään. Hän haluaa tietää, lähtisitkö hänen kanssaan kahville työvuorosi jälkeen jatkamaan keskustelua historiasta. Hän haluaa tietää, miksi et halua lähteä hänen kanssaan kahville. Hän haluaa uskottavan selityksen sille, ettet anna hänen kaltaiselleen mukavalle miehelle tilaisuutta. Hän haluaa tietää, miksi olet häntä kohtaan niin ynseä, vaikka nimikyltissäsi lukee ”asiakaspalvelija”. Hän haluaa tietää, millä pätevyydellä sinut on valittu tähän työhön. Hän haluaa tietää, mihin voi jättää asiakaspalautetta. 

Viime ajat

Viime ajat

Elämässä on käytännössä pitkälti kyse taloudesta. Kapitalismin suuri illuusio -kirjan esipuheen mukaan talous on järjestelmä, jolla elämän edellyttämät resurssit – ruoka, vesi, lämpö, turva, suoja – jaetaan tai ollaan jakamatta. Taloudesta puhutaan kuitenkin käyttäen hienoa talouskieltä, joka saa talousasiat vaikuttamaan tylsiltä ja tavoittamattomilta. Se on vallan kieltä. Se on puhetta velkalaivasta, jonka kääntäminen on niin kovin vaikeaa.    Samu Kuoppa ja Riina Tanskanen ovat ottaneet asiakseen puhua taloudesta ymmärrettävällä tavalla. He haluavat avata kapitalismin illuusioita ja purkaa itsestäänselvyyksiä. Kapitalismi näyttäytyy vapauden ja demokratian välineenä, mutta rakentuu vapaudenriistolle ja demokratian rapauttamiselle. Tätä ristiriitaa Kapitalismin suuri illuusio lähtee selvittämään.    Kirja alkaa kapitalismin historialla. Se on kaappaamisen historiaa: kapitalismi saa alkunsa siitä, kun yhteistä omaisuutta kaapataan yksityiseksi. Joku päättää, että tämä yhteismaa on muuten minun, aitaa sen ja puolustaa oikeuttaan väkivalloin. Kas, omaisuutta on syntynyt. Sama mekanismi näkyy kaikenlaista luonnonvarojen omimisessa yksityisiksi.    Kapitalismi näyttäytyy vapauttajana ja kaiken hyvän lähteenä. Samalla se on kuitenkin rakentanut eriarvoisuutta ennennäkemättömällä tavalla. Kapitalismin kautta on syntynyt superrikkaiden luokka, eikä huippua voi olla ilman pohjaa. Talousviisaat ovat puhuneet vuosikymmeniä valumaefektistä, jossa rikkaille annettujen rahojen pitäisi hiljalleen valua köyhempien iloksi. Tätä toistellaan edelleen, vaikka on jo moneen kertaan näytetty, ettei valumaefektiä todellisuudessa tapahdu. Rikkaat vain rikastuvat ja sillä hyvä.    Jatkuva talouskasvu kyseenalaistetaan myös. Kirjoitan tätä Black Fridayn jälkeisellä viikolla. Black Friday jos mikä on hieno esimerkki, mihin kapitalismi johtaa: jotta talouskasvua saadaan varmistettua, pitää luoda ihmisille täysin keinotekoisia tarpeita kuluttaa rahaa ja hankkia tavaroita, joita he eivät oikeastaan tarvitse. On sanomattakin selvää, ettei ympäristö kestä tätä, mutta kun halvalla saa, niin menköön.    Hoivatyön näkymättömyys ja palkattomuus, talousjärjestelmän rakentuminen edelleen orjatyövoiman päälle, alustatalouden riistorakenteet, demokratian lamaantuminen ja rahan valta politiikassa, velan toimintamekanismit, työelämän kehittyvät vaatimukset... Tanskanen ja Kuoppa käyvät nykyisen maailmantilan rakenteita läpi monipuolisesti. Lopulta pohditaan, mikä tulevaisuudessa on mahdollista. Kapitalismi itsessään nähdään korjauskelvottomana; tarvitaan merkittävä muutos.    Kapitalismin suuri illuusio on hyvä esitys maailmantilan ongelmista. Se on helppotajuinen, värikkäästi ja paikoin julman hauskasti kirjoitettu. Teksti on myös kärkästä ja provokatiivista. Toisaalta se on myös perusteltua ja varustettu runsain lähdeviittein: jos väitteille kaipaa perusteita, ne löytää kyllä. Eiköhän tämä jokusen kapitalistin silti suututa ja vasemmistolaiset saa nyökyttelemään tyytyväisenä. Toivon mukaan kirjan viesti kapitalismin ongelmista ylittäisi kuitenkin perinteisimmät puoluerajat.    Paljon näihin asioihin perehtyneille Kapitalismin suuri illuusio ei tarjoa juurikaan uutta. Sen ansiot ovat kuitenkin siinä, miten vetävästi tämä perustietopaketti on esitetty. Kirja ei ole mikään syvä oppimäärä, vaan hyvin pakatut perusteet. Se näkyy siinäkin, ettei kovin syvälle kapitalismin vaihtoehtoihin ja muutoksen rakenteisiin mennä.    Riina Tanskanen tunnetaan Tympeät tytöt -sarjakuvastaan. Tätäkin kirjaa on kevennetty Tanskasen sarjakuvilla. Ne ovat iloista vaihtelua, jota olisi saanut olla enemmänkin. 

Anniina Mikama on palkittu nuortenkirjailija, jonka kirjoihin en ole vielä itse tarkemmin tutustunut. Nyt oli aika: nappasin luettavaksi tuoreimman, 1500-luvun Irlantiin sijoittuvan nuorten fantasiaromaanin Tulen ja tuhkan tyttäret. Historiallisesta taustastaan huolimatta tarina on silkkaa fantasiaa: sen keskiössä on nimittäin lohikäärme.    Alussa kuvataan irlantilaisen jaarlin Erlandin retkeä lohikäärmevuorelle kultavarkaisiin. Kuten arvata saattaa, huonostihan siinä käy. Lohikäärme havahtuu ja jaarlin tytär Isibéal jää yksin muiden joutuessa lohikäärmeen saaliiksi. Lohikäärme puolestaan raivostuu ja alkaa tuhota lähiseudun kyliä raivoisasti polttaen ja saalistaen.    Palavien kylien keskellä Isibéal ei ole ainoa menetyksiä kokenut nuori nainen. Cáitlín ja Elen jäävät oman kylänsä ainoiksi eloonjääneiksi, kun lohikäärme polttaa koko kylän maan tasalle Cáitlínin ja Elenin ollessa poissa. He lähtevät etsimään apua Vuoksilinnasta, jaarlin kotoa, tietämättä jaarlinkin kuolleen. Matkan varrella mukaan tarttuu muitakin matkalaisia. Moirinn on metsärosvolta vaikuttava ja itseään hyvinkin taidokkaasti puolustava nuori nainen ja hyvästä perheestä lähtöisin oleva Nóra on paitsi fiksu ja taidokas, myös katkera jaarlia kohtaan.    Naiset kohtaavat toisensa ja päätyvät erinäisten vaiheiden kautta hyvinkin keskeisiksi tekijöiksi, kun lohikäärmettä vastaan aletaan taistella. Naiset sekaantuvat myös paikallisiin poliittisiin juonitteluihin. Jaarli Erlandin vastaparina on Brackwaterin linnaa hallitseva paroni Gilroy ja näiden väliset suhteet ovat olleet jännitteiset. Erlandin kuolema ei tilannetta ratkaise eikä lohikäärme helpota, joten naiset päätyvät sekaantumaan tähänkin kuvioon perinpohjaisesti.    Tulen ja tuhkan tyttäret on moniääninen teos, joka antaa laajan päähenkilökatraansa jäsenille äänen vuorollaan. Kriisi tarjoaa jokaiselle myös mahdollisuuksia. Elen löytää itsestään soturin ja oikeamman minänsä. Nóra joutuu käsittelemään sukuperintönsä, Isibéal saa vähän nöyryyttä ja maalaistyttö Cáitlín saa todeta osaavansa hyvin monenlaisia asioita. Moirinn jää porukasta eniten sivuhenkilöksi; hänen näkökulmastaan tarinaa ei kerrota.    Hieman jäin ihmettelemään historiallista Irlantia tapahtumapaikkana. Tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä, samoin tapahtumapaikat. Irlanti jää lähinnä irlantilaistyylisiksi nimiksi ja muutamaksi maininnaksi Dublinin, Lontoon ja Skotlannin kaltaisista paikoista. Kun mukana on lohikäärmeitä ja 1500-luvulle anakronistiselta tuntuvaa naiskuvaa ja sateenkaarevuutta, kysymykseksi jää, mitä vuoden tarkkuudella mainittu tapahtuma-aika kirjalle antaa, muuta kuin odotuksia, jotka eivät ihan toteudu.    Tarina oli kuitenkin kaikkine kiemuroineen vetävä ja kiinnostava. Se on mukavaa voimaantumisfantasiaa, jossa nuoret naiset menevät ja tekevät ja valtaapitävät miehet saavat lähinnä ihmetellä ”ohhoh, kuinkas ne tytöt nyt noin”. Tulen ja tuhkan tyttäret on oivallista seikkailuviihdettä ja ihan virkistävästi täysin itsenäinen teos, joka ei aloita trilogiaa, vaan seisoo omilla jaloillaan. Sami Saramäen taiteilema kansi on myös todella onnistunut ja sopiva, siitä pisteet. 

Nigerialainen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ pääsi vuonna 2017 ilmestyneellä esikoisteoksellaan  Älä mene pois kansainväliseen menestykseen: teos käännettiin monille kielille ja se pääsi useiden palkintojen ehdokkaaksi. Toista romaania on saatu tovi odotella, mutta tänä vuonna Onnenkauppaa ilmestyi ja tuoreeltaan suomeksikin.
Onnenkauppaa kuvaa nigerialaista yhteiskuntaa kahden päähenkilönsä kautta. Nämä päähenkilöt edustavat vastakkaisia näkökulmia. Kirja alkaa kuvauksella, jossa lehtikauppias sylkee Eniọlán kasvoille, kun tämä käy kysymässä isälleen lehteä velaksi. Ilmeisesti velkaa ei enää sovi kerryttää. Vahvasti keskiluokkaan matkalla ollut perhe on ahdingossa, sillä isä työskenteli opettajana, kun sadoittain opettajia irtisanottiin.
Nyt perhe saa hädin tuskin ruokittua itsensä, eikä ole puhettakaan, että vuokraa tai lasten koulumaksuja saataisiin maksettua. Sen Eniọlá ja hänen pikkusiskonsa tuntevat nahoissaan: koulussa piestään oppilaat, joiden koulumaksut ovat maksamatta. Eniọlálla olisi tiedossa oppisopimuspaikka räätälinoppiin, mutta sekin vaatisi rahaa; vaikka räätäli on kuinka ystävä ja perhetuttu, oppia ei heru ilman rahaa. 
Toisaalla on varakkuutta. Wúràọlá raataa lääkärinopinnoissaan, mutta perheen puitteet ovat muuten kunnossa. Suku on varakasta, äidillä on pahanpäivän varana pieni omaisuus kultakoruina, kaikki on kunnossa. Luvassa on äidin upeat 50-vuotisjuhlat ja kenties muutakin juhlaa, sillä Wúràọlálla saattaa olla vihdoin ja viimein häät tiedossa. Sulhanen Kúnlé tosin on hieman arveluttava tapaus, mutta toisaalta – avioliitto tietäisi loppua sukulaisten loputtomalle painostukselle, onhan Wúràọlá jo jonkun matkaa yli 25 vuoden ihanteellisen avioitumisiän.
Onnenkauppaa kuvaa sitä, miten herkässä onni ja menestys on, etenkin Nigerian kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa turvaverkkoja on vähänlaisesti ja jossa erot yhteiskuntaluokkien välillä ovat repiviä. Toisaalta valta ja vaurauskaan ei välttämättä suojaa, etenkin jos sattuu sekaantumaan politiikkaan: valta ja väkivalta ovat vankasti kytköksissä toisiinsa.
Terhi Kuusiston suomennos on enimmäkseen sujuva. Nimissä oli pientä epäjohdonmukaisuutta: ihmettelin, miksi kuvernöörikisassa likaisiin temppuihin turvautuvan Honourable Fẹ̀sọ̀jaiyén etunimi oli suomennettu Arvonherraksi, kun muita englanninkielisiä etunimiä (Praise, Grace) ei ole suomennettu. Nigerialaista väriä tekstissä on runsaasti, teksti on täynnä paikallisia ilmauksia, joita ei ole sen kummemmin suomennettu.
Onnenkauppaa on raju kuvaus elämän arvaamattomuudesta ja julmuudesta. Se antaa monipuolisen kuvan Nigeriasta, kuvaten ihmisten elämänmenoa niin köyhyydessä kuin varakkaammissa oloissa. Toisaalta vaikka varallisuutta on vaikkapa isojen juhlien järjestämiseen ja poliittiseen kampanjointiin, kuvaukset Wúràọlán sairaalan heikosta varustelusta ja koulujen karmeasta tilasta kertovat karua kieltään yhteiskunnan rakenteiden toimivuudesta.
Yhteiskuntakuvauksena Onnenkauppaa on kiehtova ja Nigeria on maana sen verran huomattava, että nigerialaiseen yhteiskuntaan kannattaakin tutustua. Puhtaasti romaanina Onnenkauppaa oli kuitenkin vähän raskassoutuinen. Kirja tuntui 400 sivuaan pidemmältä, eikä edennyt aivan niin sujuvasti kuin toivoisi. Onneksi loppua kohden kirja kuitenkin piristyi huomattavasti, kun Adébáyọ̀ alkoi kiristää kierroksia saadakseen tapahtumat huipennukseensa ja päähenkilönsä kohtaamaan toisensa. Lopulta kirjasta jäikin parempi mieli kuin matkan varrella – olkoonkin, ettei kirja päähenkilöidensä kohtaloidenkaan suhteen mikään varsinainen hyvän mielen kirja ole.

—

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀, renowned for her debut novel “Stay with Me,” released her highly anticipated second book titled “A Spell of Good Things” this year, marking her return to the literary scene after a significant gap. This novel unravels the intricacies of Nigerian society through the contrasting perspectives of Eniọlá, representing struggles amidst financial hardships, and Wúràọlá, navigating a more affluent life while pursuing a career in medicine. The story kicks off with Eniọlá facing humiliation at a newsstand when denied credit for a magazine by the vendor, highlighting the family's economic decline due to his father's teaching job being jeopardized amid widespread layoffs.

The narrative intricately weaves together Eniọlá's challenges in providing for his family, grappling with school fees and witnessing the consequences for students unable to pay, with Wúràọlá's aspirations in the medical field, buoyed by her family's financial stability. Adébáyọ̀'s storytelling vividly portrays the divide between social classes in Nigeria, illustrating the precariousness of fortune and success in such a societal landscape.
While Terhi Kuusisto's Finnish translation maintains a generally smooth flow, minor inconsistencies in name translations and the inclusion of untranslated Nigerian cultural expressions occasionally disrupt the reading experience. “A Spell of Good Things” stands as a stark representation of life's unpredictability and cruelty, painting a comprehensive picture of Nigeria by juxtaposing the opulence of celebrations and political campaigns against the dismal state of essential services like hospitals and schools, challenging the effectiveness of societal structures. Despite some pacing issues, the novel gains momentum towards a compelling climax, leaving a lasting impact despite the grim realities it portrays about the destinies of its characters.

Elli Valtosen esikoisteos on pysäyttävä, mutta milloinpa julmuuksien yksityiskohtainen ja koskettava kuvaaminen ei olisi. Tainnutuskehto tarkastelee eläinten kohtelua kolmen eläinlääkäriopiskelijan kautta. Kirjan päähenkilö Iiris on opiskellut alunperin teologiaa ja vaihtaa nyt alaa eläinlääketieteeseen. Opinnoissa hän kohtaa serkkunsa Jannan, joka on niin ikään alanvaihtaja ja palauttaa Iiriksen mieleen muistoja lapsuudesta. Kolmanneksi porukkaan liittyy Santeri, herkkä koirien ja lintujen ystävä.    “Minä olen eläinlääkiksessä siksi, että haluan auttaa”, ajattelee Iiris, mutta eläinlääkärinä saa kyllä olla kovin paljon tappamisen kanssa tekemisissä, eri tavoin. Eläinlääkäri lopettaa eläimiä, valvoo teurastamoja, kohtaa kuolevia eläimiä, joita ei vain voi auttaa, vaikka haluaisi. Turhaa kuolemaa, kuten koiria, joista voisi vielä tulla jonkun lemmikki, mutta jotka on taloudellisista syistä järkevintä lopettaa.    Iiriksen, Jannan ja Santerin ystäväpiirissä pyörii myös Elvi, sikatilallisen tytär, jolle eläinlääkärinä toimiminen on luonteva tapa olla ja joka ymmärtää maataloutta eri tavalla kuin kaupunkilaiset Iiris, Janna ja Santeri. Elvi jää kirjassa lopulta sivuosaan, mutta viittaa toisenlaiseen elämäntapaan. Iirikselle, Jannalle ja Santerille harjoittelujaksot sikatiloilla ja teurastamoissa ovat vaikeita kokemuksia – eivätkä ne helppoja ole lukijallekaan, jonka eteen Valtonen marssittaa teollisen eläintuotannon kauheuksia yksi toisensa jälkeen.    Aihe ei ollut minulle aivan tuntematon; Lina GustafssoninEläinlääkärinä teurastamossa -kirjan lukeneena tiesin, mitä kirjan näiltä jaksoilta odottaa. Ei mitään hyvää, sanotaan vaikka näin, ja ennakkotiedoista huolimatta Valtonen onnistuu kirjoittamaan niin, että tuntuu. Ylipäänsä kirjassa on paljon koskettavaa eläinten kaltoinkohtelun kuvaamista. Herkälle lukijalle Tainnutuskehto on vaikeaa luettavaa, enkä lainkaan ihmettele, jos kirja herättää lukijoissaan ajatuksia kasvispainotteisen ruokavalion tai jopa veganismin houkuttelevuudesta.    Toisaalta Tainnutuskehto ei ole silkkaa teurastuspornoa. Siinä on ensinnäkin kielellistä kauneutta: Valtonen kirjoittaa hyvin. Iiriksen, Jannan ja Santerin välisten suhteiden kuvaus on myös taidokasta, samoin suhteet koiriin ja muihin eläimiin. Henkilöissä on myös sellaista luontaista, vaivatonta monimuotoisuutta. Iiriksen ja Jannan ukki on mieleenpainuva sivuhenkilö.    Tainnutuskehdolle soisin mielelläni näkyvyyttä ja lukijoita, muualtakin kuin eläinten oikeuksista tietoisien ihmisten joukosta. Jos haluat lukea vaikuttavaa kaunokirjallisuutta, tässä on kirja, joka jättää varmasti mieleen jäljen.   

Tarkastuseläinlääkäri pyytää meitä kirjaamaan epäkohdat kellonaikoineen ruutuvihkoon, jossa on muistiinpanoja eri käsialoilla vuosien ajalta.
– Mitä näille nyt tapahtuu, kysyn kirjattuani kaiken.
– Laita se vihko sinne kaappiin, tarkastuseläinlääkäri vastaa.
– Mutta mitä näille asioille tehdään?
Tarkastuseläinlääkäri nousee, kävelee pöytänsä ympäri, nyppää vihon kädestäni ja laittaa sen kaappiin. Sitten hän lukitsee kaapin ja pudottaa avaimen taskuunsa. 

Tutustuin Pekka Kytömäen runoihin uusimman Historian pienmiehiä -kokoelman myötä. Se teki sen verran oivallisen vaikutelman, että aikaisempiin kokoelmiin tutustuminen oli itsestään selvää. Ensimmäisenä vuoron saa Kytömäen esikoiskokoelma, vuonna 2015 ilmestynyt Ei talvikunnossapitoa. Kytömäki tunnetaan palindromirunoistaan, mutta tämäkin kokoelma edustaa yksisuuntaista runoutta.   

Vaikka laiskottaa,
aidan matalaa kohtaa
jaksan hakea. 

Anna Kytömäen

Kesän helpotus:
polkuja ei pidetä
talvikunnossa. 

Ei talvikunnossapitoa

Kolmirivinen
tarkasti kohdistettu
suurennuslasi. 

Markku Paasonen on ollut tuottelias: Teos julkaisee häneltä tänä vuonna jo toisen teoksen. Edellinen, keväällä ilmestynyt esseeteos Lykätty salamurha, kyseenalaisti koko kirjoittamisen mielekkyyden. Nyt uusi teos toteaa kaiken tuhoutuneen – kulma on siis vielä jyrkempi.    Kustantaja on lätkäissyt teokselle tuplaluokituksen proosaan ja runouteen. Proosan ja runon rajankäyntiä Paasonen käy parinkymmenen otsikoidun tekstin verran. Ehkä kokonaisuus hieman enemmän proosan puolelle kallistuu, muoto on pääsääntöisesti runoa pidempää.    Teoksen ensimmäinen osio on ikäänkuin alkulämmittelyä, lyhyempää, runomaisempaa ainesta. Ne ovat omiaan herättämään mielenkiintoa: mitä ihmettä täältä löytyy, mihin Paasonen on lukijan viemässä. Toinen osio ottaa raamatullisen kulman: ”Paavali Jerusalemissa” vuodattaa yhden monisivuisen virkkeen verran Paavalin matkatunnelmia. ”Jumalan armon paino” ei ole edes virke, sillä se ei ala isolla kirjaimella tai pääty pisteeseen, se on vain tyly vyöry Jumalan armon painoa – ”kaksisataaviisikymmentäkolme kilogrammaa neliösenttiä kohti”.    Tässä tekstissä näkyy vahvasti kirjan tavallisin tehokeino: toisto. Paasonen hokee samoja fraaseja kerta toisensa jälkeen. Toistohan on oiva keino luoda rakennetta ja muotoa, ja tässäkin se toimii hyvin: se vaikuttaa ensialkuun aivan kummalliselta ja tolkuttomalta, mutta tarpeeksi toistuessaan lumoaa. ”Jumalan armon paino” on fantastinen vyörytys ääntä ja vimmaa ja toimii aivan erityisen hienosti ääneen luettuna. Tästä sietäisi tehdä äänikirja.    Kaiken tuhoutumiseen pureutuva ”Kaikki on tuhoutunut” on kirjan huippukohtia ja syystä antanut nimensä koko teokselle. Tämäkin on tasan yhden virkkeen mittainen vuodatus, jossa kertoja on pysähtynyt portaita noustessaan ja oivaltanut kaiken tuhoutuneen: ”...minä tarkoitan, että kaikki on tuhoutunut aivan kirjaimellisesti, aivan konkreettisesti, tuhoutunut perustuksiaan myöten, tuhoutunut alkutekijöihinsä, eikä tämäkään vielä riitä, tämäkään ei ole riittävän täsmällisesti ilmaistu, sillä kaikkien asioiden alkutekijätkin ovat tuhoutuneet...”. Aivan ilahduttava on myös ”Hänen äänensä”, jossa kertojana on ihmisen ääni.    Kaikki on tuhoutunut haastaa lukijaansa; se ei päästä helpolla. Ei aina tarvitse helpolla toki päästäkään, eikä Paasonen toisaalta ole vaikea pelkästä vaikeana olemisen ilosta. Kyse on taiteesta ja tarkoituksenmukaisesta tekemisestä. Kaikki tämä kummallinen toisto ja olemassaolon dekonstruktio luo rytmiä ja merkitystä. Paasonen on mielenkiintoisella, ajatuksia herättävällä tavalla omituinen kirjoittaja. 

Luotto on monitahoinen romaani, jossa on neljä näkökulmaa samaan kertomukseen. Ensimmäisenä lukija kohtaa Harold Vannerin romaanin Saatavat. Se kertoo pohatta Benjamin Raskista ja tämän puolista Helenistä. Rask on erakkomainen tupakanviljelyllä vaurastuneen suvun vesa ja onnistunut kasvattamaan suvun varallisuutta ennennäkemättömiin suuruuksiin häikäilemättömällä pörssikeinottelulla.    Kaikki tietävät Raskit, mutta heidän yksityiselämästään ja salaisuuksistaan tiedetään kovin vähän. Vannerin romaani kertoo Raskien vaiheet aina molempien lapsuudesta Helenin traagiseen loppuun asti. 1930-luvulla ilmestynyt romaani on suosittu kohukirja, avainromaani, ja kaikki sen lukeneet tietävät tasan tarkkaan, kenestä se kertoo.    Luoton seuraava osa onkin kirjan tosielämän Raskin, Andrew Bewelin omaelämäkerta – tai ainakin jonkinlainen keskeneräinen luonnos siitä. Kolmas osa päästää ääneen Ida Partenzan, Bewelin haamukirjoittajan, joka kertoo työskentelystään Bewelin kanssa ja osin myös vaiheistaan meidän nykyajassamme. Lopulta viimeisenä äänen saa Mildrew Bewel, Andrew Bewelin puoliso.    Luotto on yksinkertaisen nokkelasti koottu. Se ei ole romaanina rakenteeltaan sinänsä kovin konstikas; sitä on helppo seurata ja lukea. Samalla monikerroksinen rakenne paljastaa jokaisessa kerroksessa jotain uutta kaiken kirjoitetun takana olevasta todellisuudesta. Kuten arvata saattaa, romaanikirjailijat ja elämäkerturit eivät aina kerro kaikkea aivan juuri niinkuin asiat todella tapahtuivat, ja tähän prosessiin Hernan Diaz lukijan vie sisälle.    Tapahtumien sijoittaminen 1920-luvun New Yorkiin tuo kirjaan ”suuren amerikkalaisen romaanin” tuntua, olkoonkin että nykyisin New Yorkissa asuva Diaz on Ruotsissa varttunut argentiinalainen. Teos palkittiin Pulitzerilla, eli sikäli voi tulkita Diazin onnistuneen. Suomennoksesta vastaa Jaakko Kankaanpää, joka on minulle tutuin Agatha Christien romaanien uusien suomennosten tekjänä. Aikakausi oli siis jo niistä tuttua. Suomennos on huomaamattoman onnistunut, teksti on sujuvaa ja helppolukuista.    Raha, rahan käyttäminen, rikkaiden ihmisten salamyhkäinen vaikutusvalta; julkisuuskuva, sen hallitseminen ja ihmisistä kerrottavat tarinat. Nämä ovat klassisia aiheita, joita Diaz käsittelee Luotossa hyvin. Tämän tarinan kerroksia on miellyttävää avata.   
—

Trust is a complex novel employing four different perspectives to tell a singular narrative. The first part introduces Harold Vanner's novel ”Bonds,” delving into the lives of the wealthy Benjamin Rask and his wife Helen. Rask, a recluse from a tobacco-growing family, has amassed immense wealth through ruthless stock trading, yet little is known about their private lives and secrets until Vanner's book reveals their journey from childhood to Helen's tragic end. Originally published in the 1930s, it remains a controversial and revealing read, elucidating precisely who it depicts.    The second section of Trust presents Andrew Bewel's autobiographical account, or rather an unfinished draft thereof. The third part features the voice of Ida Partenza, Bewel's ghostwriter, discussing her collaboration with Bewel and partly sharing her present-day experiences. Lastly, Mildrew Bewel, Andrew's spouse, gets the final say. The novel is cleverly structured, seemingly straightforward in its construction, yet each layer unveils a new facet of reality behind the written word. Hernan Diaz, the author, immerses readers in the process where novelists and biographers may not always depict events as they truly occurred.    The placement of events in 1920s New York infuses the book with the essence of a “great American novel,” despite Diaz, now living in New York, growing up in Sweden as an Argentine. The Pulitzer-winning work signifies Diaz's success, offering readers an intriguing perspective. Jaakko Kankaanpää's, familiar from Agatha Christie's recent translations,  Finnish translation seamlessly captures the essence of the text, providing a smooth and engaging read. Trust adeptly explores timeless themes of money, its use, the enigmatic influence of the wealthy, controlling public image, and the stories told about people, offering an enjoyable experience in uncovering the layers of this tale. 

Kun aloittelin ahkerampaa runojen lukemista loppuvuodesta 2021, ensimmäisten lukemieni kokoelmien joukossa oli Virpi Vairisen esikoiskokoelma Kuten avata äkisti. Välissä ilmestyneet kokoelmat ovat toistaiseksi jääneet lukematta, mutta Vairisen tänä vuonna ilmestynyt tuorein kokoelma Antiluuppi pääsi esikoiskokoelman perusteella lukulistalleni.    Antiluuppi lähtee hiekkakentiltä. Hiekkaa siirrellään paikasta toiseen, industry-scale, ja mitäpä siitä: lasia ikkunoihin ja betonia rakennuksiin.   

yhä enemmän betonia ja asfalttia
niin että rakennuksia ja kaupunginosia hylätään
koska betoni ja asfaltti ovat paremmin aseteltuina toisaalla 

“kävi ilmi, että / vaeltaminen ei ole sallittua / jos välimatka paikkojen välillä ei ole tarpeeksi suuri”

“kun ajattelen keksimistä, / ajattelen jonkinlaista liikkuvaa laitetta / joka murskaa alleen keksejä”

Antiluuppi

ajatus minästä tuulenpesänä
eräänlaisena sienisairauden aiheuttamana sekoiluna
joka vain ulkoapäin näyttää tarkoituksenmukaiselta ja tiiviiltä